Seitsemän päivää keskusasemalla

Johdatus.

Oleskelin kaikessa hiljaisuudessa maalla, kolmetoista kilometriä Espoon asemalta olevassa pienessä talossani niinä päivinä, joina Venäjän suuri lakko puhkesi ja yli valtakunnan vyörivänä aaltona alkoi mahtavain, tähän asti vielä jatkuvain tapahtumien sarjan. Uutiset kuohuttivat tunteitani. Kohiseva metsä, lintujen piiperrykset, koko maalainen hiljainen luonto, joka äsken vielä oli niin yltäkylläisesti mieltäni tyydyttänyt, ei nyt enää voinut kysymyksiini mitään vastata. Kuinka oli mahdollista, ettei tämä kaikkia nukkuneita vapauden tunteita vavahuttava liike vieläkään ollut suomalaisiin tarttunut? -- Vaan oliko se ehkä jo tarttunut, oliko vanha synnyinkaupunkini jo ehkä noussut kahleitansa hartioiltaan kalistelemaan, sillä aikaa kuin minä kaikesta tiedottomana täällä yksinäisyydessä kuuntelen sadeveden yksitoikkoista laulua nurkkaränneissä ja kostean männikön syksyistä, nukuttavaa huokumista?

Heitin kuin heitinkin käsistäni kaikki pikku naperrukset ja kauemmin enää malttamatta läksin jalkasin Helsinkiä kohden tepustelemaan. Jospa olisin aavistanut mille matkalle läksin!

Olin maanantai-päivän Helsingissä. Käyskelin rautatietorilla ja keskikaupungilla, katselin liikettä, joka yhä enemmän ja enemmän näytti sähköttyvän, kuulostelin ihmisten puheita. Avartunut oli ihmisten rinta, avartunut minunkin rintani.

Rautatietorilla olin myöskin tiistai-päivänä, sinä hetkenä, jona lakko julistettiin. Näin äärettömien ihmisjoukkojen keskellä Matti Kurikan tutun mustan pään. Hän on koulutoverini Helsingin Suomalaisesta Alkeisopistosta. Hän puhui jotakin kansanjoukolle. Kuulin hänen sanovan, kättänsä suunnattoman väkijoukon yli tenhovasti ojentaen:

-- Kapakat kaikki kiinni!

Ja sinä hetkenä kaikki ravintolat sulkeutuivat.

-- Hyrrät seisomaan!

Ja kaikki tehtaat lakkasivat käynnistä, remmit erottuivat, pyörät pysähtyivät.

Tiistai-iltana läksin liikkeelle kenraalikuvernöörin talolle, jossa sanottiin väkijoukon keskittyvän. Tuskin olin sinne päässyt kuin jouduin todistajaksi siihen suureen "paniikkiin" eli pakokauhuun väkijoukossa. Suljetun, Fabianinkadunportin takana sijaitsi näet pihalla joukko kasakoita ja jonkun satunnaisuuden kautta yleisön herkästynyt korva oli kuulevinaan sieltäpäin huudon: Kasakat tulevat! Niinkuin järjetön lammasjoukko syöksyi yleisö pakoon, naisia putosi, olipa näistä tietysti jotkut ottaneet lapsiakin mukaan, väkijoukko painautui rauta-aitausta vastaan, joka erottaa kenraalikuvernöörin talon edustan noin syltä alempana olevasta kapelli-esplanaadista. Tämä aitaus, kuten kerrotaan, särkyi ja suuri joukko ihmisiä ruhjoutui sen mukana alas, taittaen käsiään, jalkojaan, niskojaan. "Alas senaatti!" huutoon sekaantui nyt surkea valitusten ja voivotusten vikinä. Kadut olivat jo aivan pimeät. Ainoastaan sieltä täältä tuikahtelevat ikkunavalot viskasivat hämärää heijastusta mustien väkijoukkojen yli, jotka suurissa laumoissa liikkuivat keskikaupungilla, epätietoisina, täynnä salaperäisiä aavistuksia, vaistoinsa ohjaamina hallituksen rakennusten ympärillä. Tämmöinen väkijoukko on luottavainen niinkuin lapsi, se liikkuu yöllä joka paikassa, se menee kuin lapsi vaikka kanuunan suun eteen sitä koskettelemaan, se ei epäile, että kukaan sitä aikoo turmella, mutta se on yhtä lapsellinen myös silloin kuin kasakkaparvi lentää sen kimppuun, kiljaisten se syöksyy pakoon ja putoilee toinen toisensa ylitse. Olin silminnäkijänä kuuluisassa senaatintorin katumellakassa, enkä sitä näkyä ole voinut milloinkaan unohtaa. Mutta mitä tänä yönä olikaan tapahtuva! Tänä yönä, jolloin väkijoukot olivat satoja kertoja lukuisammat, jolloin pimeys on täydellinen ja mielten kuohu ylimmillään!

Näitä ajatellen läksin raskain mielin kotiin. Minä asun jotenkin kaukana keskikaupungilta. Tuskin olin kuitenkaan päässyt kotiini kuin työväen lakkokomitean puolesta saapui lähettinä luokseni S. Hellsten kutsumaan minua komitean jäsenten puheille. Kutsua noudatin viipymättä. Ja jo matkalla minulle täydellisesti selkeni, missä tarkotuksessa minua oli kutsuttu. Sain sittemmin tietää, että minua -- herra Kurikan alotteesta pyydettiin ottamaan haltuuni järjestyksen ylläpitäminen Helsingin kaupungissa lakkopäivien aikana. Minulle tehtiin muutamia kysymyksiä kannastani hetken asemaan nähden. Vastaukseni näyttivät herättäneen luottamusta ja niin minä otin vastaan tämän viran, joka uudestaan antoi käsiini komennus-oikeuden ihmisten yli ja varusti minut vielä paljon suuremmalla vallalla kuin mitä minulla ikinä upseerina oli ollut.

Ratkaisevana hetkenä en kuitenkaan katsonut voivani kieltäytyä tarjottua luottamustointa vastaanottamasta. Se tuntui minusta olevan jonkinlainen kansallisvelvollisuus tämmöisenä välittömän vaaran hetkenä. Pidin asemaa todella äärimmäisiin asti vaarallisena ja kärjistyneenä, enkä silloin olisi ikinä luullut, että olisimme ilman ihmisverta tapahtumien juoksusta suoriutuneet. Mutta kun tuo vastaanottamisen kysymys oli kerran ehdottomasti ratkaistu, täytyy minun tunnustaa, että ryhdyin toimeen mitä suurimmalla mielihyvällä, sillä joskin vakaumus on erottanut minut sotilasammatista, niin onpa minua aina erityisesti vetänyt puoleensa joukkovaistojen seuraaminen ja tutkiminen. Vallankumousten historia on aina ollut lempiaineeni, senvuoksi että se on minulle tarjonnut tilaisuutta niiden syitten tutkimiseen, jotka liikuttavat joukkoja. Minua veti puoleensa edelleen tämän tehtävän suuri vaikeus, se, että se kysyi kaikkea tarmoani, kaikkea voimaani, kaikkea kestävyyttäni, kaikkea tuota, mikä minussa oli vuosikausia saanut olla käyttämättömänä, nukkuvana.

Ne periaatteet, joita olin aikonut seurata asemassani, olivat: 1) Säilyttää johto ehdottomasti yksiin käsiin. Tämä ei ollut suinkaan mitään vallanhimoa, vaan perustui yksinomaan käsitykseen siitä asemasta, mihin oltiin jouduttu. 2) Pysyä puolueettomana, olla mitään julmuutta tai vääryyttä harjoittamatta, vaan mikäli mahdollista katsoa ihmisten virheitä sormien läpi. Enemmissä tapauksissa on järjestyksen ylläpito vallankumouksien aikana jäänyt onnistumatta senvuoksi, että johto on joutunut joko liian koviin tai päinvastoin liian löyhiin käsiin, jonka tähden se on siirtynyt miehestä mieheen ja alituisesti synnyttänyt epäluottamusta asian yleiseen kulkuun. Oikean keskitien löytämisen pidin sentähden tässä asemassani sekä tärkeimpänä että vaikeimpana tehtävänäni. Sitävastoin ei minua ollenkaan huolestuttanut se seikka, etten ollut milloinkaan hoitanut mitään administratiivista virkaa, sillä tällä toimellani ei ollut mitään yhteyttä minkään hallinnollisen viran kanssa meidän maassamme. Tiesin siis, ettei yhdelläkään kansalaisella voinut olla siinä sen suurempaa kokemusta kuin minulla. Ja siitä asiasta tulin vielä enemmän vakuutetuksi, kun huomasin, että minua muutamilta tahoilta koetettiin saada asemastani syrjäytymään ja antamaan sijaa määrätyille "administratiivisesti kokeneimmille". Ja tämä todisti minun silmissäni, että ihmisillä oli perin väärä käsitys koko toimeni oikeasta laadusta. Sivumennen sanoen: jos sinä hetkenä olisin jollekin toimeni luovuttanut, niin en suinkaan kellekään administratiiviselle virkamiehelle, vaan paljon ennemmin jollekin psykiaterille eli sielutilojen tuntijalle, jolla voi olettaa olevan kykyä arvostelemaan joukkovaistoja ja mielialoja levottomina aikoina.

Heti viran vastaanotettuani näin selvän selvästi, että varsinainen järjestyksen ylläpitäminen kaupungin kaduilla oli tällä hetkellä verrattain vähäpätöinen osa tehtävästäni. Sillä paitsi järjestystä oli minun vastaaminen myös siitä, ettei mitään veren vuodattamista syntyisi. Mutta jos tämäkin oli minun tehtäviäni, niin ulottuivat ne paljon laajemmalle kuin poliisimestarin tehtävät, sillä veren vuodatuksen mahdollisuuksien arvaaminen ja niiden hallitseminen edellytti täyttä selkoa asemasta koko sen laajuudessa, se vaati kaikkien lankain tuntemista omassa kädessäni; eikä ainoastaan selko asemasta riittänyt, vaan minun täytyi olla myös sen herrana: minun täytyi eräässä suhteessa olla rajana kaikille niille tunteille ja vaistoille, jotka sinä hetkenä niin erilailla yleisön aineksia kuohuttivat.

Ei ollut niinä päivinä lakeja, ei oikeuksia, ei esimiehiä, ei neuvostoja, ei ollut edes aikaa, jota olisi avukseen huutanut. Kaikki täytyi minulla olla yhteen hetkeen ja yhteen päivään keskitettynä, kaikki täytyi yhdestä ainoasta tarmosta tapahtua, yhdessä hetkessä selviytyä ja yhdessä hetkessä jo lentää valmiina käskynä ulos kaupungille.

Semmoinen oli se asema, johon nuo äkkiä muodostuneet olosuhteet olivat minut asettaneet.

Seuraavissa luvuissa tahdon tehdä tiliä siitä, mimmoiseksi itse puolestani käsitin asian yleistä tilaa, joka käsitykseni sitte oli kaikille toimilleni määräävänä.

Miksi ei ollut pelkäämistä, että venäläiset ampuisivat.

Minä olin alusta alkaen vakuutettu, että täällä olevat venäläiset sotavoimat eivät tulisi käyttämään aseita, elleivät suomalaiset suorastaan väkivallalla siihen pakottaisi. Toisessa yhteydessä, osottaessani kuinka Helsinki sodallisessa suhteessa todellisuudessa ilman vähintäkään epäilemistä, aivan ehdottomasti ja täydellisesti oli venäläisten vallassa, -- olen osottanut kuinka onnetonta sellaiseen tilaan joutuminen olisi ollut suomalaisten kannalta katsottuna, -- kuinka se olisi ollut samaa kuin joukottainen itsemurha. Oli siis käytettävä kaikki keinot ettei mielten kuohun aikana mitään sattuisi, joka pakottaisi venäläisiä luopumaan passiivisesta kannastaan. Se ei ollut niin helppoa kuin nyt saattaa näyttää, sillä yleisesti pelättiin ja yhteen aikaan ihan varmasti odotettiin pommitusta hetki hetkeltä yhä pingoittuvassa jännityksessä. Kiihtyneitä lähetystöjä juoksi kenraalikuvernöörin ja venäläisten sotapäälliköiden luona hermostumassa ja hermostuttamassa -- hermostumassa, koska he kuitenkaan eivät voineet saada muuta varmuutta kun suullisia vakuutuksia, että aseisiin tarttumista kartetaan niin kauvan kuin suinkin mahdollista, ja hermostuttamassa, koska lähetystöjen käynnit näyttivät osottavan venäläisille, että suomalaiset puolestaan eivät pitäneet mahdottomana sellaisen olotilan syntymistä, jolloinka ei enään väkivaltaa voitu välttää.

Tässä suhteessa olin minä onnellisemmassa asemassa, kuin useimmat muut, koska vakaumukseni siitä että venäläisten puolelta ei olisi väkivaltaan ryhtymistä peljättävissä, perustui asiain yleisen tilan syy-yhteyteen täällä ja Venäjällä. Saatoin sentähden tässä suhteessa olla aivan levollinen ja punnita kunkin hetken tilaa tyynellä mielin, mikä tietysti oli suureksi eduksi toimeni onnistumiselle.

Ne syyt, joihin perustin vakaumukseni, että ruhtinas Obolenski valtakunnan edun kannalta tulee karttamaan aseiden käyttämistä niin kauvan kuin pieninkin mahdollisuus sitä karttaa vielä on olemassa, olivat pää-asiallisesti seuraavat.

Ensinnäkin se seikka, että toiminnan keskusjohto ilmeisesti oli keskitetty Helsinkiin, osotti hänelle selvästi että yleisen kapinan vaaraa Suomessa ei ollut, niinkauvan kuin Helsinki ei ollut kapinassa. Toiseksi: kun hän varsin hyvin ymmärsi, että Helsinki heti, muutamalla laukauksella, olisi täydellisesti hänen vallassaan, käsitti hän tietysti myöskin että kukistamalla Helsingin samalla olisi kapinaltakin pää katkaistu. Tämä luonnollisesti oli omiansa häntä rauhoittamaan, ja vahvistamaan sitä varmuutta, että liike, jonka päämaja oli suojattomana Venäjän laiva- ja linnatykkien suun edessä, ei voinut olla suunnattu valtakuntayhteyttä vastaan Venäjän kanssa. Kaikkien yllätyksien varalle oli lisäksi ehkä vain tarpeen se varakeino, että muutamia tärkeitä rautatien solmukohtia miehitettiin, kuten Viipuri ja Riihimäki y.m. Kun tämä oli tapahtunut, saattoi hän täydellisesti olla rauhassa Venäjän ratkaisevaan ylivoimaan nähden ja arvostella oloja yksinomaan muita näkökohtia silmälläpitäen.