Suomen kansan satuja ja tarinoita

Read now Add to library

Language: fi436 downloads on Project Gutenberg

Subjects

Folklore -- Finland Legends -- Finland Tales -- Finland

In: Mythology, Legends & Folklore

Public-domain ebook sourced from Project Gutenberg #38272.

The opening · free to read

Alkulause

Kuten yksityiset, siten kansatkin kerran ovat olleet lapsuuden iä'ssä. Kertomia ikivanhojen aikojen seikoista ja tapahuksista voisi sanoa kansan lapsuuden historiaksi. Uskontonsa puki kansa taruihin, keksintänsä sekä muun tietonsa sananlaskuihin, ja mitä nykyänsä sanoisimme historiaksi, oli siihen aikaan tarinoita. -- Se oli luonnollisuuden ja lapsellisen vi'attomuuden aika. Tosin eivät vuosisatojen kokemukset ohjanneet mielen juoksua silloin, vaan myöskään ei vielä tyhjäntäpöinen, useinkin itseensä hämmentynyt viisastelemus rau'aissut ihmisen henkeä. Yltänsä näki ja haveksi kansa tässä lapsuuden iä'ssä ollessansa kummallisia, mielikuvallisia ihme-olennoita. Joka vuorella ja laaksolla oli omat eläjänsä, ja kussakin jo'essa sekä lähteessä joku jumalallinen olento. Haltioita ja henkiä, hiisiä ja kummitoksia, peikkoja ja piruja oli maailma täynnä. Sanalla sanoen: kaikki luonnon välikappaleet olivat kansan silmissä eläviä.

Ristin oppi oli se maailmalle loistava valo, jonka säteitä eivät vanhat tummentuneet luulot ja kuvannot kau'empaa sietäneet vaan pakenivat pakenemistansa yhä, haihtuen ihmisten mielestä. Ensi työksensä sai uusi oppi puhdistamaan ihmisen sydäntä, kävi siitä uudistamaan hänen henkeänsä, ja on viimein päästävä kaiken maailman niistäkin pimenteistä, mitkä vielä tummentavat sitä. Vaan tänäänkin siltä valistuksen alalta, jolla nykyänsä olemme, kuuntelemme mieluisasti esivanhempiemme muinoista oloa, heidän tapojansa ja elämätänsä yleiseen. Varsinkin viehättävät meitä heidän ihanat, korkeamieliset runonsa ja suloluontoiset tarinansa, joissa vuosisatojen kuluttua omituisella, meille iä'tse rakkaalla kielellänsä vielä haudoistansakin puhuttelevat meitä.

Ovat siis vanhojen runot ja tarinat kalliita meille muinoistiedon suhteen, vaan eivät sentähden ole ainoastansa kuolleita muinoisjätteitä, vaan i'än kaiken pysyväisiä muistopatsaita, joiden juurella kotimainen Runotar vieläkin valvoo, kuni kiitollinen lapsi äitinsä haudalla. Ovat ikäänkun sivistyksen kätkyviä, esivanhempiemme lapsellisia unelmia täynnä, kauniita, kummastuttavia teoksia, joiden rakennuksessa kansan omituinen luonne ja henki vielä osotaikse täydessä puhtaudessansa ja alkuperäisessä terveydesssänsä. Tekisi mielemme sanoa runon ja tarinan, kuni kaksi sisärystä; ikuisesta säännöstä asetetun taidetekoisen runoelman rinnalle, kuten lapsi täysiaikaisen miehen vierelle, kaikissa elon vaiheissa ja vimmoissa muistuttamaan häntä oman lapsuutensa virheettömyydestä ja puhtaasta kainoudesta. -- Niin jos lienee, on vanhojen runoilla ja tarinoilla vielä tänäänkin suuri arvonsa, ja tulevat vaikuttamaan kotimaisen runoelman koko vastaiseen luonteeseen, juurikun varoittavaiset äänet, jotka estävät sitä omaa luonnon laatuansa heittämästä osoittamalla sille oikean suuntansa, jota sen tulee seurata, poikkeamatta harhateille.

Mitä Suomalaisiin runoihin tulee, lienevät joksensakin jo tarkkaan halki maan kerätyt, ja meillä on Kalevala ja Kanteletar, joissa ne säilyvät Suomen kansalle ikuiseksi iloksi; vaan tarinat, joita Suomalaiset niin suuresti rakastavat ja keskinäisessä elossansa huviksensa kertoelevat, ovat tähän asti olleet, josko ei ylenkatseessa niin kuitenkin kansan suusta keräämättä ja siis yleisölle melkein tuntemattomat. Juuri tästä seikasta puhuu jo 1836 vuoden Mehiläisessä muutamassa kohdin Lönnrot, sanoen moniaan siinä kerrotun tarinan jälkimaineessa: "Ilman on Suomalaisia tarinoita tähän asti ylen vähän ko'ottu. Taitaisivat kuitenki olla siitä arvosta, että ansaitsisivat tulla ko'otuiksi samalla huolella, kun moni muukin kansa on tarinoitaan jälkimuistoon korjaellut. Niistä vaan olisi kotvaksikin kerätessä työtä, sillä halki maan muistellaan niitä pi'an äärettömästi ja useimmiten erilaatuisia itsekullakin paikalla. Aina siitä ai'asta saati on kuitenkin kansan suussa eläviä tarumia al'ettu suuremmassa arvossa pitää, ja useammat Suomen kielen ja kirjallisuuden hyväelijät ovat niitä viimeisinä aikoina ahkeruudella kokoelleet." Paitsi Lönnrotin Mehiläisessä ilmaisemia keräsi juuri samalla aikaa Akatemian oppilas herra J. Fr. Kainonen ison joukon Venäjän Karjalasta, ja sittemminkin on vuosittain aina toisia tarinoita Suomen eri maakunnista kerätty. Niin ovat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuksella oppilaat D.E.D. Europaeus, A.E. Oksanen, Fr. Polén ja maisteri H.A. Reinholm keränneet niitä Karjalasta, oppilaat A. Rothman, A.E. Nylander ja tämän tarinakokouksen sommittelija Hämeestä. Samassa tarkkeessa on Länsi-Suomalaisen oppilais-osakunnan avulla oppilas B.A. Paldani vaeltanut Satakunnassa ja oppilas O. Palander muutamien Viipurilaisen osakunnan jäsenten toimesta Hämeessä, joiden kumpienkin kokoelmat ovat Suomalaiselle Kirjallisuuden Seuralle lahjoitetut. Vielä sitte on pitäjän mestari Olli Karjalainen vasta mainitulle Seuralle hyväntahtoisesti lähettänyt muutamia kiitoksen sietäviä tarinoita, joita itse on kerännyt ja kirjoitellut kotitienooltansa Liperistä.

Mitä nyt aikoja myöten useammalta kerääjältä näin on ko'ottu, olemme Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tahdosta kokeneet kykymme mukaan suunnitella ja painoon toimitettavaksi korjata; ja tässä lähtee nyt ensimäinen osa Suomalaisia Tarinoita, Suomalaisten lukijoiden hyvään mielisuosioon turvaten, ensi kertaa liikkeelle, omaa synnynmaatansa samoamaan; vaan jos nykyinen asunsa olisi ikäänkuin halpa ja siistimätöin, elköön kuka lii'oin pahastuko sitä, se ei ole matkaajan syy vaan sen, joka sen pukua tiehen laittaessa korjaeli.

Helsingistä Kesäkuun 15 päivänä 1852.

Eero Salmelainen.

Seppo Ilmarisen Kosinta

Seppo Ilmarinen, takoja ikuinen, oli pajassansa, rautaa pani ahjoon ja hiillutti. Tulipa nainen pajan kynnykselle, pieni nainen pikkarainen, suuri nainen suurukainen, ja virkkoi sepolle: "Tietäisithän, seppo Ilmarinen, minun sanomani, et pani rautaa ahjoon." Vastasi tuohon seppo Ilmarinen: "Pieni nainen pikkarainen, suuri nainen suurukainen! Sanonet hyvät sanomat, minä sinulle hyvät lahjat annan; sanonet pahat sanomat, minä sinulle hiilavan raudan kurkkuusi ajan." -- "Nämä minun sanomani", virkkoi nainen, "Hiihtoin kuninkaan tyttäreen, valkeaan vaalikkoon, kaunoiseen Katrinaan kahdet kosijat menivät, venoilla soutivat."

Kuultuansa moiset sanomat seppo Ilmarinen raudan kohta otti ahjosta ja miettien mielessänsä läksi pajasta kotiinsa. Kävi äitinsä puheelle ja sanoi: "Oi emoni, kantajani, pannos vaskinen kyly lämpiämään; hiilavammaksi lämmitä hiilavata rautaa, hiilavammaksi hiilavata kiveä!" Äiti siitä lämmittikin kylyn ja kävi poikaansa kylpemään. Sanoipa taas seppo Ilmarinen: "Anna, emoni, kantajani, pellavainen paita päälleni, kapoiset kaatiot jalkaani!" Äiti silloin paidat, kaatiot tuopi pojallensa, ja seppo lähtee kylyyn. Kyllin siellä kylvettyänsä astuu jo kiiruusti sieltä kotiinsa vyöttömillä rungilla, kengättömillä jaloilla, ja sanoo orjallensa: "Vanha orja uskollinen, valjastapa viljo valjo varsa kolmikesäinen kirjaviin korjiin, rautaisiin rahkeisiin, vaskisiin valjaisiin, teräksisillä ohjaksilla, tinaisilla rinnuksilla." Ottaa siitä vanha orja uskollinen viljon valjon varsan kolmikesäisen ja rupeaa valjastamaan, vaan ei saa rinnusta riuhtaistuksi. Tuleepa silloin itse seppo Ilmarinen vyöttömillä rungilla, kengättömillä jaloilla orjaansa auttamaan, riuhtaisee rinnuksen ja pistää varsan valjaisiin. Siitä astuu sitten pirttiin, vaatteupi sukkelaan ja heittää äidillensä jäähyväiset sanoen: "Oi emoni, kantajani, siunaos minua matkalleni, kosiin on nyt lähteminen!"

Saatuansa emonsa siunaukset istuu jo seppo Ilmarinen kirjaviin korjiin, rautaisiin rahkeisiin, vaskisiin valjaisiin, teräksisiin ohjaksiin viljolle valjolle varsalle kolmikesäiselle ja saapi sulaa merta ajaa surahuttamaan: ei kastu kavio eikä tunnu korjan jälki. Ajaa ajettelee, minkä aikaa ajaneekin, niin jo tapaa ne kahdet venojen soutajat, jotka nainen hänelle oli neuvonut, ja rupeaa yhteen matkueehen. Katsoopa meren takaa Hiihtoin kuninkaan tytär, valkea vaalikko, kaunis Katrina kolmannesta kartanon kerrasta merelle, keksii siellä matkaajat ja sanoo taatollensa: "Oi taattoseni, minuhun kolmet kosiomiehet tulevat, kaksi venoilla soutaa, kolmas korjalla ajaa." Eipä aikaakaan, niin pääsevät jo matkaajat perille ja tulevat Hiihtoin linnoille, jossa kuningas ottaa heidät jalosti vastaan ja syöttää, juottaa kaikenmoisella hyvästi. Syötyänsä toimittavat miehet asiansa ja sanovat kumarrellen kuninkaalle: "Tulimme, kuninkaisemme, kosijiksi kaunoiseen Katrinaan." Kuningas siitä määrää heille ansiotöitä ja kysyy ensiksi: "Kuka teistä voinee minulle käärmehisen pellon kyntää kengättömillä jaloilla, paljahilla sorkilla, alastolla hipiällä?" -- "Ka, minä kynnän peltosi", vastasi seppo Ilmarinen rohkeasti; mutta toiset kaksi eivät hirvenneet työhön ruveta, vaan kumarsivat kuninkaalle ja menivät tiehensä. Toisten lähdettyä seppo Ilmarinen kohta valjastaa viljon valjon varsansa aatraan ja saapi käärmehistä peltoa kyntämään. Kahden kyynärän korkeudella madot kuhisivat pellolla lentäen alituiseen aatrasta ja seposta päällitse, vaan eihän yksikään sentähden koskenut. Seppo sai työnsä hyvästi tehdyksi, meni rohkeasti kuninkaan eteen ja sanoi: "Nyt on, kuninkaiseni, käärmehinen peltosi kynnetty." -- "Hyvä!" sanoi kuningas, "vaan koska moisen työn toimeen sait, voinethan tanhuelleni lammin laulaa, siihen suuret kalat uimaan, pienet pirskamaan." -- "Kyllä minä senkin laadin", vastasi seppo Ilmarinen ja meni epäilemättä tanhuelle. Siinä kun laulun lauloi vain, niin heti syntyikin lampi tanhuelle, siihen suuria kaloja uimaan, pieniä pirskamaan. Siitä päästyänsä meni sitten kuninkaan eteen taas ja sanoi kumarrellen: "Nyt on teko tehty, mikä määrättiinkin." Sanoi tuosta kuningas sepolle: "Hyvästi olet tähän saati työsi toimittanut; menehän nyt, tuo morsiamellesi, kaunoiselle Katrinalle, meren rannasta kotoinen lipas, joka on aikaa monta siellä peitossa ollut."

Mitäs siihen? Sepon täytyi lähteä kotoista lipasta etsimään, ja päätyi meren rannalle. Siinä näki kolme nuorta neitoa rannan vietteellä istuvan, rupesi haastattamaan heitä ja kyseli: "Oi neitiseni, kussa on huomenlahjalipas kaunoisen Katrinan, tiedättekö?" -- "Ukko Untamoisen vallassa on haettavasi", sanoivat neitiset, "tuossa pirttinsä näkyy, käy kysymässä häneltä, rupeaisiko hän antamaan, vaan ole kaikin mokomin varoillasi, äijä on sikäli mennyttä, vähän tullutta." Seppo siitä menikin Untamoisen pirtille, kuten neuvottiin, ja katseli ikkunoista sisälle. Siellä ukko Untamoinen makaa ympäri pirtin punalluksissa, jalat ja pää uksessa. Seppo silloin hiipien menee ukselle ja harpastaa siitä suorastansa keskipirttiin sanoen: "Annas, ukko Untamoinen, kaunoisen Katrinan huomenlahjalipas!" Vastaili siihen ukko Untamoinen: "Voinet kielelläni pysyä, siinä hyppiä, tanssia, äsken annan huomenlahjalippaan." Seppo silloin ei arvellut, vaan laskeusi Untamoisen kielelle ja alkoi siinä hyppiä; mutta ukko Untamoinen samassa avasi leukapielensä, että puolentoista kyynärää oli suu leveyttänsä, hampaat kyynärän pituuttansa, ja seppo Ilmarisen lainasi purentelematta vatsaansa. Tämäpä ei siitä vielä hätäytynyt, vaan heitti vaatteet päältänsä: paidastansa laati pajan, kaatioistansa palkeet, vasemman polven pani alasimeksi, vasemman käden pihdiksi, oikean käden paljaksi, ja rupesi Untamoisen vatsassa takoa taputtelemaan. Paidastansa otti vaskisen soljen ja takoi siitä linnun, jolle laati rautaiset kynnet ja teräksisen nokan. Sen kun sai valmiiksi, laulun lauloi vain, niin hengen pani sydämeen linnulle ja työnsi sen Untamoisen vatsassa lentää repakoimaan. Lintupa kun pääsi siellä lentelemään, rautaisilla kynsillänsä katkoi vatsassa suonet kaikki ja kylkeen teki teräksisellä nokallansa suuren loukon, josta tuli ukko Untamoiselle semmoinen tuska, että hädissänsä huusi sepolle: "Lähtenet, seppo Ilmarinen, vatsaani syömästä, niin saat kaunoisen Katrinan huomenlahjalippaan. Menehän meren rantaan; kussa näet kolme neitoa rannalla istuvan, siinä on lipas hiekkaan peitettynä."

The book keeps going