Vanhan pastorin muistelmia

Name: Vanhan pastorin muistelmia
Author: K. J. Gummerus

by K. J. Gummerus

Read now Add to library

Language: fi243 downloads on Project Gutenberg

Subjects

Finnish fiction

In: Biographies·Novels

Public-domain ebook sourced from Project Gutenberg #42054.

The opening · free to read

Sisällys:

Rikkaampi kuin Kroiso, köyhempi kuin kerjäläinen. Ystäväni Jaakkola. Vanha virsikirja. Isä ja poika. Uhalla. Kaksi valaa. »Meidän pikku Jaakkomme.» Viina! Kauneutensa tähden. Tämä olen minä. -- Tämä on Jumala. Kauhea hetki. Kuinka vähän ihminen kumminkin tietää! Vastakohtaisia kyyneleitä. Sääli mielipuolta, älä häntä pilkkaa, hänen kostajansa on Jumala. »Isää viedään!» Entisen vanhan palvelian salaisuus. Veljekset. Poikani, minun poikani!

Rikkaampi kuin Kroiso, köyhempi kuin kerjäläinen.

»Tuolla tuuhean lehdistön sisässä on paikka, missä hän muinoin asui.» -- Näillä sanoilla olen monta, monituista kertaa alkanut kertomukseni, kun vanhoilla päivin vävyni ja armaan tyttäreni luokse matkustaessani olen saapunut ylängölle, missä maantieltä vähäinen polku vie niemekkeelle, joka pistäiksen S----veteen. Näin olen monta, monituista kertaa alkanut kertomukseni hänestä, josta nyt aion puhua: ja matkatoverini -- milloin joku lapsistani, milloin joku vieras -- on aina uteliaisuudella kertomustani kuunnellut, kentiesi siitä jotakin oppinutkin.

Olen nyt vanha mies, mutta aina vieläkin, kun tuolle ylängölle saavun, tykyttääpä sydämeni tavallista kovemmin, ja etäältä, oi, aina yhä etäämmältä kangastaa silmiini kuvia, mitkä saavat minut unohtamaan, että hivukseni ovat harmaat, että aika 75 ikävuoteni kuluessa on raskaan kuorman hartioilleni laskenut. Tuolta ylängöltä siintää, näetten, silmiini pieni lahdelma, jonka rannalla lapsuuteni koto seisoi. Siinä, tuon pienen lahdelman toisella puolella, vastapäätä silloista pappilaa, on kirkko, jossa isäni -- ja siitä on ajassa enemmän kuin 60 vuotta takaperin -- rakastetulle seurakunnallensa saarnasi. Siinä seisoo se vielä, sama kuin silloinkin, mutta kumminkin kuinka toisellainen! Autio on se nyt; ei vuosikymmeniin ole sen sisästä muitten ylistysvirsiä kuultu kuin lintujen, mitkä katottomassa rauniossa ovat pesän sijoja löytäneet. Aika on kirkon kukistanut. Herran temppeliäkään ei aika säästä; mutta Herran sana pysyy.

Aikoihin menneisiin, joina ei vielä uutta, komeaa Herran temppeliä edes ajateltu, joina isäni pappila, pieni, matala mutta hupaisa, ei vielä tietänyt uneksiakaan tuosta uudesta pappilasta, joka nyt kaksikertaisena kohoaa vanhan pappilan puistoksi muokatun paikan likisyydessä -- aikoihin menneisiin palaa mieleni, kun näitä viattoman lapsuuteni seutuja näen... Minä näen siellä itseni lahdelman rannalla leikkivänä poikana, näen suuren lapsilauman joukossa pojan, jonka silmät kiiluvat niin kummallisesti, joka väliin on iloinen kuin ilo itse, väliin taasen synkkä kuin ukkosenpilvi. Näen hänet sieluni silmillä vieläkin niin selvästi kuin seisoisi hän edessäni, ja korvissani soivat vieläkin hänen sanansa, joita en ymmärtänyt, kun ne ensikerran kuulin, sanat, joiden salaperäisestä lähteestä sittemmin olen nähnyt vaikuttimet pulppuavan niin monen, monen ihmisen onnettomuuteen, sanat: »_miksi pitää muutamain ihmisten kitua köyhyydessä koko elämänsä, kun toiset saavat elää rikkaudessa ja ylellisyydessä_?»

Maunu Lakla oli tämän pojan nimi. Hänen isänsä oli seurakuntamme suntio. Hän asui »Niemellä», noin neljänneksen peninkulmaa pappilasta. Hän oli minua kolme vuotta vanhempi, mutta minä olin häntä voimissa vahvempi. Kymmen-vuotiaana minä hänet painissa voitin, mutta hänellä oli ani harvoin halua painimiseen, ja harvoin otti hän leikkeihimme osaa. Hän istui enimmäkseen itseksensä synkkämielisenä, kun ei hän meille satujansa kertonut. Hän oli lapseksi kummallisen haaveksiva. Puhua noidista, mitkä kullassa ja hopeassa lumotuissa linnoissansa asuivat, osasi hän; ja kun hän meille maan-alisista rikkauksista kertoi, äärettömän suurista saleista, joiden seinät loistivat kuin aurinko, joiden katto oli tehty ainoasta, suuresta kultalevystä, josta äärettömän kalliita hohtokiviä taivahan tähtien lukuisina tuikki, niin seisoimme me siinä suut auki ja kuuntelimme ja osasimme töin tuskin hänen ajatusjuoksuansa seurata. Mistä hän oli nämä satunsa saanut emme kysyneet; me pidimme tosina jok'ainoan sanan ja halusimme hartahasti päästä näitä maan-alaisia saleja katsomaan.

Erinomaisen vaikutuksen teki Laklan Maunu minuun -- niin erinomaisen, jotta isäni koppinansa kielsi minun seurustelemasta hänen kanssaan. Ja isälläni oli syytä kieltoonsa. Sillä aina kun olin Maunun parissa ollut, eipä minulta lukeminen sujunut; mieleni eli noissa lumotuissa linnoissa, ja latinan kieli-oppi -- se makasi pöydällä, mutta sen viisaus ei minulle nyt ensinkään maistunut. Monta kertaa hiivin salaa kirjani tyköä Maunun luo ja monta kertaa sain kuria lennoistani maan-alaisten linnoihin.

Isäni kuoli, kun olin 12 vanha; äitini seurasi häntä pian samaan hautaan, ja pesän orvot hajosivat maailmaan. Minä jouduin erään sukulaiseni luo noin 5 penikulmaa isäni seurakunnasta.

Kun lapsuutemme kodille jäähyväiset sanoimme, kuinka me itkimme! Tuon vanhan kirkon vieressä makasi maalliset tukemme; mutta Jumala eli.

Päivänä ennen kuin ainaiseksi kodistani lähdin, kävin vanhempaini haudalla. Sieltä kun palasin, tapasin Laklan Maunun. Hän oli 15-vuotinen nyt. Harvoin olin häntä viime vuotena nähnyt. Isäni kielto johtui mieleeni, ja aioinkin jo mennä hänen ohitsensa, hänelle sanaa sanomatta, kun muistin äitini varoituksen: »ole ystävällinen kaikkia kohtaan.» Lähestyin Maunua hänelle jäähyväiseni sanoakseni.

Hän oli mielestäni entistänsä synkempi. Hän ei noidista enää puhunut, ei maan-alisista rikkauksista mitään maininnut. Mutta kysymyksensä kertoi hän: »_Miksi on tässä maailmassa toinen rikas, toinen köyhä_?»

»Jumala on sen sallinut», osasin minä vastata.

Hän nauroi luonnottomasti, mutta ei virkkanut mitään. --

Mistä oli nuori poika saanut tuon kysymyksensä, jossa synkkä, kadehtiva mieli kätkeysi? En sitä silloin tiennyt; nyt tiedän sen, olen jo kauan tietänyt; isältään oli Maunu parka katsantotapansa perinyt. Suntio oli taikauskoinen mies; hän näki aaveita ja kummituksia varsinkin jouluöinä, kun hän kirkossa kynttilöitä sytytti; hän uskoi aarniohautoja ja metsien ja vetten haltioita. Hän oli tyytymätön oloonsa, asemaansa, jota hän ei koettanutkaan parantaa; hän eli köyhyydessä, eli päiväkseen, aina valittaen onnettomuuttansa. Ei auttanut että hänen oiva vaimonsa teki työtä kuin mies; aivan usein oli leipävarras tyhjä. Ja silloin oli suntiolla tapana sanoa: »nyt syövät rikkaat vehnää», ja tätä sanoessaan, nauroi hän katkerasti.

Kyynelet virtasivat silmistäni, kun setäni seurassa kotini jätin, virtasivat vielä, kun ylängölle saavuimme. Siinä, mistä polku Niemelle vei, siinä seisoi suntion muori. Hänellä oli kädessään suuri voileipä; hän tarjosi sen minulle. Se oli rakkauden osotus, jota en ikinä voi unohtaa. Hän taputti minua olkapäälle ja itki. -- --

Vuosia vieri. Hellässä sukulaisessani olin löytänyt toisen isän, hänen kodissansa toisen kodin, vaikka omaa isää, omaa kotiani en voinut unhottaa. Maan-alaisista rikkauksista en enää uneksinut: olin jo oppinut ymmärtämään, että latina ja opetus, jota setäni luona sain, oli minua enemmän hyödyttävä kuin kaikki kullatut linnat maailmassa.

Niin oli viisi vuotta kulunut.

Oli kuuma kesäpäivä. Olin lähtenyt ulos katsomaan heinäntekoa kotikedolla. Odotin hartahasti syksyä, jolloin pääsin Turkuun suorittamaan ylioppilas-tutkintoani. Tuo ja tulevaisuus mielessäni, joka minusta oli niin rikkaita lupauksia täynnä, kuljin hiljaan maantietä, kun nuori, pulskea mies tuli vastaani. Loin häneen silmäni ja tuskin uskoin niitä, kun ne sanoivat, että Laklan Maunu seisoi edessäni.

Hänessä oli suuri muutos tapahtunut. Hänen kasvonsa olivat niin iloiset, koko hänen olennossaan jotakin niin raitista, tervettä ja eloisaa, jotta aivan ihmeissäni huudahin: »Kah, Maunuko? Todellakin!»

Hänellä oli suuri, tuohinen kontti selässään. Hän oli nähtävästi pitemmälle kululle antaumaisillaan. Hän tervehti minua iloisesti ja sanoi aikoneensa käydä minua tapaamassa, nyt kun oli jättämäisillään Suomen.

»Suomen!» huudahdin minä.

»Niin, ettekö muista unelmiani? Olen huomannut, että köyhyys ja kurjuus minunkin osalleni tulisi, jos tänne jäisin. Noista aarniohaudoista nyt ei ole mitään: ja mitä hyödyttävät meitä maan-alaiset rikkaudet, jotka vaan meidän mielikuvituksissamme asuvat? Ei!» huudahti hän ja hänen silmänsä leimusivat; »kaukana, kaukaisissa maissa on se rikkaus, jota olen uneksinut: sieltä tahdon käydä sen perimässä.» Sitten kertoi hän tavanneensa vanhan merimiehen, joka hänelle oli puhunut Intian rikkauksista, ja Intia, se se oli hänen matkansa määrä. Hän oli nyt menossa kaupunkiin päästäksensä laivamieheksi johonkin kaukaiseen maahan purjehtivaan laivaan. Jos minulle kangasti loistoisa tulevaisuus opin tiellä, niin rikkaammatpa olivat hänen tulevaisuutensa kuvitukset; koko maailma oli oleva hänen toimiensa alana! Innollisuudella, joka näytti, että hän näihin kuvituksiin oli sieluinensa ruumiinensa eläytynyt, puhui hän aikeistansa, ja minä unohdin siinä kokonaan, että suomalainen talonpoika seisoi edessäni.

Sitten kertoi hän, että hänen isänsä kaksi vuotta takaperin oli kuollut, että äitinsä tuli paremmin toimeen nyt kuin ennen ja että hän vielä Niemellä asui. Ja kun minä olin ottamaisillani puheeksi, eikö hän tehnyt pahasti siinä että vanhan äitinsä jätti, uskoi hän minulle, että hän, Maunu, oli kihloissa, että lukkarin Saara, entinen leikkikumppanimme, oli hänen morsiamensa ja että hän häntä koko sydämestänsä rakasti. Kun hän tämän salaisuuden tunnusti, hehkuivat hänen poskensa ja hän näytti niin onnelliselta, jotta minä tuskin tiesin, tulisiko minun hänelle edes onnea toivottaa.

»Äitini muuttaa ensi keväänä lukkarin tykö asumaan», lisäsi hän. »Mitään hätää ei hänellä tule olemaan. Muutamia vuosia -- korkeintain 3 tahi 4 -- ja minä palaan rikkaana armaan äitini ja armaan morsiameni luo.» Ja vielä lisäsi hän: »Minäkö köyhänä työmiehenä leipäkannikkaani jyrsisin! Ei, ei! Ennen kuolen!» Ja hänen silmänsä iskivät tulta, kun hän tämän sanoi.

Minä vein hänen setäni luo, ja siellä koettelimme tyynesti punnita hänen aikomuksiansa. Mutta tyyneksi emme häntä saaneet. Ihmeissänsä huudahtikin setäni monta kertaa ruotsin kielellä minulle: »kummallinen, aivan kummallinen nuorukainen suomalaiseksi!» Ja Maunun innollisuus oli vähän vailla tarttua meihinkin. Maunu ei tahtonut kuulla sanaakaan, joka ei hänen unelmiinsa soveltunut. Hänen kasvonsa synkistyivät, kun setäni lausui: »Tuo innollisuutesi olisi kiitettävä ja epäilemättä onnea tuova maallemmekin, jos vaan sen perustus olisi toinen.» Ja vielä enemmän synkistyivät ne, kun setäni lisäsi: »Jos sinä kaikki Intian aarteet voittaisit, nuori mies, mitä sinä niillä tekisit? Luuletko todella, että onni asuu rikkaudessa?»

Mutta niin suuri oli Maunun innollisuus, niin loistavalta kimalteli hänelle hänen tulevaisuutensa, jotta hän kohta unohti nuhteen ja varoituksen, jota setäni lause sisälsi. Ja kokonaan poistuneet olivat pilvet hänen otsaltansa, kun hän vastaukseksi huudahti: »Kunhan vaan olen aikeeni perille päässyt, niin saammepa nähdä...»

Hän oli kulkenut tänä päivänä jo viisi peninkulmaa -- aina kodistansa asti: mutta kumminkin tahtoi hän, vähän levähdettyänsä, matkaansa jatkaa. Innollisuutensa ei antanut hänelle rauhaa, ei sallinut hänen väsymystä tuta. Setäni pudisti päätänsä ja arveli, ettei Maunun laita ollut oikea: mutta hän ei enää hänen lähtöänsä vastustanut.

The book keeps going