Kuvia ja säveliä

Pohjanmaa, Häme, Karjala.

Näin laajan, vihreän tasankomaan, Jota virrat kasteli aalloillaan; Meren valtavan näin, mut sen ääriä en, Kesän tenhosan yön valonvoittoisen! Oi, siellä, siellä Ma suuria ihanoin, lassa vielä.

Savipalteet viettävät, viljavat näin Välin männikköharjujen synkeäin, Selät tummat, veet salat jylhäkköin, Mäkipihlajat, käen, mi kukkui öin -- Oi siellä, siellä Ilot lemmen ja tuskat koin salon tiellä.

Maan kunnahisen näin kasketun, Maat raastetut käymässä koivuhun; Talot köyhät mä näin, näin sorretun väen, Mut sen nousevan näin, ajan uuden näen. Oi, siellä, siellä Tekemään opin työtä hartaalla miellä.

"Itkulampi."

On metsässä umpilampi. Kun nään sen, tuskaksi lyö: Sen tarina on koleampi Kuin halla ja syyskuun yö.

Oli vuossadan iltarusko, Ja taistot tyyntyi pois; Taas kansassa itää usko, Ett' onnea sillekin ois.

Niin käy yli laajan Suomen Vilun-haltia harmaapää; Hän ummisti silmäluomen, Hän hyytään hengittää.

Hän lämpimän kahlehtiipi, Lyö luonnon suunniltaan; Mut nälkä ja rutto hiipi Yli maan hänen seurassaan.

Mitä kansamme kärsi silloin, Sen kertoo lammin veet -- Sitä luonto ei luonut milloin, Sen loivat kyyneleet.

On pohjaton lampi -- sen tiesi: Mikä mittais itkujen veen! Koki mies sitä mittoa -- miesi Vajos kauhusta syvyyteen.

Pientilallinen.

Maat viime kerran tarkastaa Jo silmä isännän, Ja työtä sai ja hoidon maa, Mut nään sen menevän.

Nää kovat aiat, kadot maan Ne koskee köyhempään; Vain Kartano on kannoillaan, Ja torppariks sen jään.

Kenties on muilla sama tie -- Niin kävi naapurin -- Kenties viel' ajat verkkaan vie Maan harvain käsihin.

En tohdi luulla käyvän noin, Ja sentään pelkoon jään. Mut kuinka työtä tehdä koin, Ja kuinka käyneen nään!

Pien' luku noinko heitä jää, Joiss' Suomen turva on? Oi, onko silloin maamme tää Niin vapaa, huoleton?

Ja kansa, sorron torjunut, Mi maastas voimas toit -- Oi, mihin silloin nojaudut, Mit' irtolaisna voit?

Susikin kestää kankaillaan, Jos vainottukin lie: Sä häädä kansa turpeeltaan, Sa hautahan se vie!

Sua, Jumala, jo rukoilen Ja huudan hädissäin, Suo ollakseni viimeinen, Mi maaltaan sortui näin!

Parasten rinnalla.

Tule, eukko, kirjettä kuulemaan Ja heitä jo arkihuolet; Juhon koulut kaikki on suorillaan Ja opinnoistansa puolet. Rivit taajat jo nousevat toimintaan, Mökinpoikakin lisäksi sa'alle; Tule, eukko, kirjettä kuulemaan: Oma poika on kunniaks maalle!

Sitä itseeni nähden jo tuumasin: Jäin orvoksi, kulkijaksi! Jos oisin heittynyt varkaakskin, Tai miksi kirjattomaksi! Mut mies olin aina -- lisänä sa'an! Mökin sain, kävi koulua lapsi -- Tule, ystävä, kuistille vilppaampaan, Oma eukkoni harmaahapsi!

Mökin poika.

En kysy kultaa vierivää, En perittyä maata. On mulla kulta, joka jää, Jonk' omaksein voin taata.

Ja mun se on tää kesäyö, Mun kyntörastaan helke, Tää kangastaival, metsävyö Ja veet ja vetten välke.

Miss' siintää mökki yli veen, Ja rantaleppä lehtii, Soi laulu yöhön tyveneen, Ja luokseni se ehtii.

Vain pieni laulu, viaton, Min laittoi neito ainoin, Kun ihaninna kesä on, Ja uhkuu sydän kainoin.

Kun valvomaan jo päivä jää, Ja pohjan rusko palaa, Kun sydän etsii ystävää Ja luokseen häntä halaa.

Mä kysyn viis, jos tyhjäks jäin, Ja puuttuu maa ja pinta, Mun oma armas ystäväin On viiden talon hinta.

Ellilän Maisu.

On liian nuori ja liian hento Pien' Ellilän Maisu emännäks; Talo suuri on kylmä ja outo ja vento, Niin lämmin ol' liesi, min luota läks. Anoppi saarnaa säästävyyttä, Ja voita rengit huutavat syyttä. Hän arkana liikkuu avaimineen Pää alla ja melkein itkeäkseen.

Mut eilen kun renki rasvattomuuttaan Yösokeena siinä ilveili noin, Ja purstosta nosti silakka-juuttaan, Mi rasiass' istui ja syönyt ol' voin; Kun tänään anopin näykkäyksistä Hän kuulee julmasta voinmenekistä, Hänt' enää ei pilkkana pitää saa, Hän itkuun, itkuun purskahtaa.

Hän suurilta suruilta harjulle juoksi, Mihin voi kodin nähdä tuolt' yli veen. Hän liian nuori ja hento on tuoksi, Miks ystävä vaatii vanhuksineen. Vain lapsi on hän, lapsimainen, Niin pieni ja järjetön lapsi vainen, Hän vielä on nuori emännäks. -- Oi, miksi hän äidin turvista läks!

Piika pikkarainen.

Kuink' iltahan laulu metsältä soi: "Tui tuulia, lehmäni, tuu!" Hän on kiitoksen saanut, kiitoksen saanut Talon pikkuinen piika: "tuulia tuu!" On toimissa tarkka, ei ole maannut, On kiitoksen saanut: "Tui tuulia, tuulia tuu!"

On emännän leppeän työssä hän: "Tui tuulia, lehmäni, tuu!" Kevyt vaivatun mieli, vilpas ja lauha Kuin aamulla auer: "tuulia tuu!" Kuin illalla armas, vienoinen rauha Niin mieli on lauha: "Tui tuulia, tuulia tuu!"

Hän riemuten karjaa metsästä käy: "Tui tuulia, lehmäni, tuu!" Ei maarisu taitu, kun maita hän kiitää, Kesäheinä ei heilu: "tuulia tuu!" Kuin päivänpaiste hän rinteitä liitää, Hän laulaen kiitää: "Tui tuulia, tuulia tuu!"

Keinulla.

"Mitä tyttö mä voin, jos tuossa hän kuolis? Hän ympäri, ympäri keinuu vaan! Mut Saarelan Ainako siitä huolis? En huoli, jos täyttäis uhkaustaan."