Jälkipoimintoja 3: Kanttilaiset; Muistelmia katovuosilta

On eräs sunnuntaiaamu kevät-talvella 1868. Läänin kuvernööri on köyhäin huonetten tarkastusmatkallaan saapunut H----n kuntaan, jossa myös on köyhäin huone. Heti kun kuvernööri on päässyt kestikievarin pihalle, ohjaa hän askeleensa köyhäintaloa kohden, johtaja saa kiivaan käskyn, saapumaan heti kuvernöörin eteen, tekemään tiliä hallituksestaan; pian saapuukin hän pelokkaan näköisenä.

"No, kuinka täällä nyt asiat ovat?" kysyi kuvernööri.

"Huonosti, herra kuvernööri", sanoi johtaja, ja hänen äänensä värähteli.

"Mitä, ja niin paljon kuin tänne on annettu apua", sanoi kuvernööri tuimistuneen näköisenä.

"Muutama markkakymmeninen ja muutama kymmen jauholeivisköitä ei kauvaksi riitä, sillä hätä on niin yleinen, että kaikki ovat vailla", rohkeni johtaja sanoa.

"Onko paljon sairaita?"

"On ... paljon on".

"Onko kuollut viime aikoina?"

"Neljä viime vuorokautena".

Kuvernöörin silmät iskivät tulta. Samassa tuokiossa tuli siihen horjuen eräs vaimo kahden pienen tyttösensä kanssa. Vaimo oli valju ja kalpea. Hänessä ei näyttänyt olevan muuta kuin kourallinen luita ja niiden päällä kelmettynyt, näivettynyt ja sinertävä nahka, jonka alla puoleksi sammunut henki kyti. Hänen silmänsä olivat painuneet syvälle kuopalle, josta veltostunut silmäpari kiiluvasti tirkisteli eteensä. Hän näytti olevan kovin hämmästyksissänsä, sillä hän ei ensinkään tiennyt kuvernöörin olevan siellä. Molemmat lapset olivat myös laihoja, kalpeita ja repaleisia.

"Onko tämä vaimo lapsineen teidän hoidettavananne? Vastatkaa", sanoi kuvernööri tuimasti.

"On, herra kuvernööri", sanoi johtaja.

"Te hoidatte köyhänne sangen huonosti, sanon minä, sen näen tämän vaimon ja näiden lasten surkeasta näöstä; aivanhan he ovat pelkkiä luurankoja", sanoi kuvernööri.

"He ovat olleet täällä vasta muutamia päiviä. Mutta minä luulen, etteivät he tule täällä suuresti kostumaan, sillä olki ja jäkälä ei paljon voimia lisänne", selitti johtaja.

"Ovatko he tältä kylältä kotoisin?"

"Eivätkä ole ... he ovat penikulman päästä sydänmaalta, Kanttila nimisestä uudistalosta. Minusta tuntuisi parhaalta keinolta, kun menisivät kotiansa, ja sinne annettaisiin heille apua minkä voitaisiin ... olisihan heillä siellä edes lehmä, jolta saisivat maitotilkan ... täällä ei näy kukaan kauvan henkeänsä pitävän", selitti johtaja.

"Sen minä sanon, että teidän pitää laittaa köyhille työtä tänne ja hoitaa köyhänne paremmasti, muistakaa se; toimittakaa niin, että he suurimmaksi osaksi itse ansaitsevat elatuksensa, etteivät he opi laiskoiksi", määräili kuvernööri.

"Työtä on tehty niin paljon kuin on voitu, mutta nykyinen köyhäin huoneen työ on supistunut siihen, että vielä kynnelle kykenevät tekevät ruumisarkkuja niille, jotka ovat päässeet pois tästä kurjuudesta; työ tuskapa on ollut, jos on saatu arkkuja niin paljon kuin on tarvittu. Mitä tätä ennen on kokoon saatu, ne ovat kaikki tuolla aitassa; tahtoisin tietää, kuka niistä vähänkään maksaisi ... kukaan ei nyt tarvitse muuta kuin leipää", arveli johtaja.

Kuvernöörin tyytymättömyys leimahti nyt ilmituleen. Hän iski nyrkkinsä täydellä voimalla lähellä olevaan pöytään, niin että pöytä kohona hyppeli.

"Vai niin! Kyllä minä teidät tunnen. Te ette tee mitään köyhienne hoitamiseksi. Täällä he ovat valjuja ja kalpeita kuin luurangot, vaikka minä olen käskenyt heitä hyvästi hoitaa ja ruokkia. Mutta minä sanon teille, että te olette olleet niskurit ja huolimattomat teille uskotussa toimessanne. Te puhutte kuolleista ja ruumisarkuista, siihen siaan kuin teidän pitäisi puhua niiden apujen siunatuista vaikutuksista, mitä me olemme tänä ahdingon aikana teille hankkineet ja laittaneet. Mutta koska minullakin on jotakin sanomista teidän tekemisiinne, niin minä sanon aivan yksinkertaisesti, että te ette saa kiusata köyhiänne, ettekä saattaa heitä kuolemalle. Teidän täytyy -- niin, teidän pitää verottaa kuntaanne, ja määrätä manttaalin mukaan niin paljon annettavaksi, että se muiden apujen kanssa riittää kuntanne köyhien elättämiseen", säyhysi kuvernööri.

Köyhäin huoneen johtaja oli tunnollinen mies. Hänen mielensä oli ennenkin murruksissa, mutta kuvernöörin viimeisen puheen aikana särkyi se kaikenni. Hän tunsi ja tiesi olevaiset olot ja nykyisen kuntansa tilan niin tarkkaan, ett'ei kukaan sen paremmin. Hän oli sälytetty kantamaan yhteiskunnallista kuormaa, ja vastaamaan luonnon oikullisista turmista; siinä hän oli kaikkensa tehnyt, mutta ei ollut hyvä niin eikä näin. Sydämestään olisi hän tahtonut auttaa kansaansa, mutta voimat puuttuivat, sillä hänen voimansa oli kansan voimassa, ja ne myös puuttuivat. Viljavat veet nousi hänen silmiinsä, ja sanan, vastauksen lausumatta pökäisi hän ulos, salataksensa kyyneliänsä. Siellä maantien varrella seisoi hän, miettien nykyisiä oloja, ja niitä syytöksiä, joita hän tunsi syyttömästi saavansa kantaa. Koko nykyinen kurjuus, ja ne väärät käsitykset, joita hallituksen miehet useinkin suurella pontevuudella esiin toivat nykyisistä oloista, olivat avonaisena suurena kirjana hänen edessään. Hän käsitti täydellisesti mistä kaikki tämä oli tullut, ja tämä tunto ja tieto se oli, joka särki hänen sydämensä.

Samalla tuli maantietä myöten viisi hevosta ajajineen, joilla näytti olevan raskaat kuormat. Johtaja pyyhkäisi takin hihalla kyyneleet pois silmistänsä ja meni heidän luoksensa.

"Mitä teidän kuormissanne on, kun ne näyttävät niin raskailta?" kysyi köyhäin huoneen johtaja matkamiehiltä.

"Lihoja."

"Miksi viette pois ainoankin mehun ja väen tänä ahdistuksen ja hädän aikana?" kysyi johtaja.

"Täytyy koettaa saada hiukankaan suurusta oljen sekaan, niin kauvan kun on jotakin, jota vielä jollekin kelpaa; ilman sitä kesäkin tulee, eikä ole kourallistakaan siementä peltoon", sanoivat matkamiehet.

Johtajan kyyneleet haihtuivat. Niistä sanoista huomasi hän, että vielä on kansassa toivoa ja luottamusta, ja että heissä kyti tunne, että: "Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi." Hän hierusteli silmistänsä pois viimeisetkin kyyneliensä jäljet ja palasi kuvernöörin luo.

"Te ette vastannut minulle mitään; siihen siaan, että teidän olisi pitänyt vastata, luistatte te pois minun kynsistäni. Te ette voi päästä tästä muutoin kuin selittämällä: kuinka asiat voivat näin huonosti olla", sanoi kuvernööri yhä tuimasti.

Pyylevänä ja ylevänä seisoi johtaja kuvernöörin edessä. Asiain nykyinen kanta oli hänellä selvillä ja hän ei tuntenut aristelevansa tässä asiassa mitään voimaa tässä maailmassa.

"Herra kuvernööri!" alkoi johtaja. "Tämä maatamme kohdannut kurjuus ei ole minun, eikä kansamme tekoa; se on korkeimman sallimuksesta tullut, ja siihen en tunne itseäni enkä muita vikapääksi. Väärin on se, että minua ja kuntaa siitä syytetään. On helppo sanoa ja määrätä, että kaikki tämä viheliäisyys on meidän poistettava, mutta sitä me emme voi tehdä. Te sanotte, että kuntaa pitää verottaa ja koota näille kaikille riittävä ruoka. Mitä tämä on? Kunta on tehnyt kaikki mitä on voinut, ja antanut niin kauvan kuin on ollut antamista; nyt on kaikki lopussa ja annettu mitä on ollut annettavissa. Kaikin olemme samoissa varoissa ravinnon suhteen. Tauti ja sairaus leviää ympäriinsä ja moni talollinen on tullut tänne kuolemaansa hakemaan, kun kotona ei ole enään mitään ollut ... jospa he raukat osaisivat kotonansa pysyä, olisihan siellä edes raitis ilma, mutta täältä puuttuu sitäkin ja kuolema on jokaisen kimpussa... Kaikki mitä kunnasta voidaan tänne saada, on muutama piimäkannu ja joku tilkka maitoa ja sillä ei kauvas mennä. -- Tässä minä olen, enkä voi toisin sanoa; en itsekään tiedä, tämäkö vai huominen päivä on viimeiseni -- -- tehkää minulle mitä tahdotte."

Kuvernööri oli tunnokas mies. Kyyneleet kiilsivät hänen silmissään johtajan puhuessa. Kun tämä oli puheensa lopettanut, pyyhkäsi kuvernööri salaa silmänsä ja sanoi miehekkäästi:

"Minä ymmärrän teitä. Vika ei ole tosiaankaan meissä kenessäkään, mutta se on sallimuksessa. Tehkäämme miehissä kuitenkin mitä voimme hädän lieventämiseksi. Älkäämme siitä enään puhuko. -- Minä haluan nyt nähdä sairaita; olkaa hyvä ja ohjatkaa minut sinne."

Toistakymmentä henkeä makasi kalpeana ja riutuneena toisella puolen kartanoa olevassa avarassa tuvassa. Raukeina ja voimattomina taistelivat he siinä viimeistä taisteluaan. Heidän silmänsä kiiluivat kummallisesti kolkoista ja syvälle painuneista silmäkuopista, ja melkein tyytyväisinä näyttivät he odottavan viimeistä hetkeänsä.

"Hyvä Jumala! Täällähän on paljon sairaita ja niin heikon näköisiä. Tässähän on lääkäri aivan lähellä; olkaa hyvä ja kutsukaa hänet tänne", sanoi kuvernööri johtajalle.

Johtaja lähti ja pian palasi hän lääkärin kanssa.

"Täällähän on paljon sairaita; oletteko käynyt näitä katsomassa?" sanoi kuvernööri lääkärille.