Kantelettaren tutkimuksia 2 Luojan virsi. Viron orjan virsi. Kahdenlaisella runomitalla

Niinkuin kaikki tiedämme, ovat mielipiteet Kalevalan runojen yhteenliittämisestä olleet hyvin eriäviä, horjuvia ja epämääräisiä. Niiden äärimmäisten mahdollisuuksien välillä, että Kalevalan runojen järjestys on joko kauttaaltansa kansanomainen taikka sitten kokonaan Lönnrotin keksimä, on tieteellisen arvostelunkin heiluri liikkunut. Vähitellen on se kuitenkin alkanut asettua yhä pienempien heilahdusvälien rajoihin. Mitä Lönnrotin osallisuuteen tulee, on se viimeksi t:ri Niemen väitöskirjassa Kalevalan kokoonpanosta tullut hyvin tarkalleen selvitellyksi. Sitä vastoin on kansan oma osuus tässä työssä vielä monelle oppineellekin jäänyt hämäräksi ja ansaitsisi myös uutta yksityiskohtaista selvitystä. Sillä vielä merkillisempi kuin Kalevalan runojen viimeistely Lönnrotin käsissä on niiden muodostuminen ja yhdistyminen kansanlaulussa paikallisen vaelluksen ja ajallisen kehityksen kautta. Kertomus Kalevalan tarujen syntymisestä, kulkemisesta ja kasvamisesta ynnä yhteenliittymisestä on itsessään melkein tarumainen, ja tämä tarina on vaan sitä ihmeteltävämpi, mitä selvemmin sen todelliset piirteet tieteellisen tutkimuksen avulla tulevat näkyviin.

Mutta jo ennen eri runojen kaikenpuolista käsittelyä voimme päästä jotenkin likelle oikeata käsitystä, jos otamme huomioon seuraavat kolme tosiasiaa. Ensiksi ei ole tähän asti osoitettu, että Lönnrot olisi voinut Suomen kansan runoista yhdelläkään toisella tavalla järjestäen saada aikaan Kalevalan tapaista kokonaisuutta, vaikka kyllä monesti on puhuttu Lönnrotin muka tuhansista eri mahdollisuuksista. Toiseksi ei Lönnrot miltään muulta runoalueelta kuin Venäjän-Karjalan, johon runot todistettavasti ovat viimeiseksi saapuneet, olisi voinut saada yhtenäiseen kokoonpanoon siinä määrin valmistuneita toisintoja; inkeriläisistä kappaleista hän ei olisi johtunut koko ajatukseen, eikä suomenpuolistenkaan avulla olisi vielä pitkälle päässyt. Kolmanneksi, niinkuin Lönnrot esipuheessaan Uuteen Kalevalaan itse huomauttaa, ei edes Venäjän-Karjalasta joku sata vuotta aikaisemmin olisi yhtä runsaita runomuotoja ja niin monen runon yhdistyksiä löydetty.

Hyvän esimerkin kansan omasta kokoonpanokyvystä saamme vielä ulkopuolelta Kalevalan runostoa, laajasta ja moniosaisesta Luojan virrestä. Se on painettu Kantelettareen (III. n:o 6) nimellä "Neitsy Maarian virsi", joka tosin ainoasti osaan siitä soveltuu. Lönnrotin työtä voimme, jos tahdomme, säkeitä myöten seurata kahden käsikirjoituksena säilyneen muodostuksen avulla. Mitä kokoonpanoon tulee, on hän noudattanut milt'ei täydellisesti kansanrunon omaa järjestystä.

Lönnrotin alkuperäisin laitos[1] ei ole mitään muuta kuin Venäjän-Karjalassa yleinen Neitsyt Maarian virren kappalten: marjasta syntymisen, saunanhaun ja lapsenetsinnän, sekä Luojan surma-virren yhdistys. Eikä Lönnrot ole edes ensimmäinen, joka sen eri toisinnoista täydennettynä on painoa varten toimittanut. Vanhemman Sakari Topeliusen kokoelmassa Suomen kansan vanhoja runoja, niiden 5:nnessä hänen kuolemansa jälkeen v. 1831 ilmestyneessä osassa (s. 4), löytyy se julkaistuna kahta eriävää kirjaanpanoa lomittain sovittamalla. Toinen Topeliusen omistamista kappaleista, joka on säilynyt hänen käsikirjoituksissaan, on arvaten jonkun Vuokkiniemeläisen laukkukauppiaan laulama; samoin toinenkin, kadonnut kappale, joka nähtävästi on ollut hyvin samantapainen kuin Sjögrenin v. 1825 Vuokkiniemen Pirttilahdessa muistiinpanema.[2]

Kuitenkin on jo Lönnrotin ensimmäinen luonnos paljoa pitempi ja täyteläisempi kuin Topeliusen julkaisu. Paitsi muilta oli hän saanut kuulla runon v. 1834 Latvajärvellä kuuluisalta Arhippa Perttuselta, joka tosin esitti Neitsyt Maarian virren ja Luojan surma-virren eri lauluina niitä toisiinsa yhdistämättä,[3] vaan molemmat niin eheässä ja rikkaassa muodossa, että ne ehdottomasti paraiten soveltuivat Lönnrotin käytettäväksi päätekstinä.

Mainitun luonnoksen säkeitten väliin ja sivulle kirjoitetuista lisäyksistä näkee myös selvästi, mitenkä Lönnrot sitä yhä uusilla aineksilla täydenteli. Reunamuistutuksista tärkein tavataan Neitsyt Maarian saunanhaun ja lapsenetsinnän välissä:

Tahvanus on tallirenki, Juotti Ruotuksen hevosta j.n.e.

Runo, johon ne viittaavat, löytyy saman käsikirjoitusvihkon lopussa erikseen yhteensovitettuna kahdesta suomenpuolisesta sekä eräästä venäjänkarjalaisesta kappaleesta.[4] Edellisistä oli toisen Topelius julkaissut v. 1829 (IV. s. 20) ja toisen Lönnrot samana vuonna lehdessä Helsingfors Tidningar (1829 n:o 45).

Aiheen Tapanin virren yhdistämiseen osoitettuun kohtaan sai Lönnrot yhdestä Juhana Fredrik Cajanin v. 1836 Vienan läänin pohjoisimmalla runoalueella tapaamasta Luojan virren toisinnosta, jossa sen kaikki kolme pääosaa juuri tässä järjestyksessä ilmestyvät.[5] Lönnrotin aikaisemmin Akonlahdella muistiinpanemassa venäjänkarjalaisessa kappaleessa esiintyy Tapanin virsi Luojan surman jälkijatkona ilman mitään sisällistä yhteyttä, eikä sitä siinäkään paikassa muualla Vienan läänissä tavata.[6] Castrénille v. 1839 muisti Latvajärven Arhippa myös tämän laulun esittää, mutta toisista Luojan virren osista aivan erikseen.[7]

Vanhan Arhipan laulutapa, niinkuin maist. A.A. Borenius ansiokkaassa tutkimuksessaan on osoittanut,[8] viittaa siihen että Luojan virttä Venäjän Karjalassakin on esitetty kolmena eri runona, jotka vasta myöhemmin siellä yhdistyivät.

Kolmessa eri osassa on meidänkin siis tarkastettava Luojan virren muodostusta, ja koska Tapanin virsi on yksinkertaisin sekä synnyltään selvin, sopinee se ensimmäisenä tutkittavaksi.

2. Tapanin virsi.

Tapanilla, joka virressä päähenkilönä esiintyy, on raamatullisen Stephanuksen kanssa yhtä vähän yhteistä, kuin suomalaisen runon Mataleenalla historiallisen Magdaleenan kanssa. Paitsi nimeä on ainoasti uskonsa julki lausuminen alkuperäisestä henkilöstä säilynyt piirre. Tapauksen taustana on Heroodes kuninkaalle tuotu tieto idässä ilmestyneestä tähdestä ja uuden valtiaan syntymisestä. Mutta runon juonen pääponsi johtuu Vapahtajansa kolmesti kieltäneelle Pietarille laulaneesta kukosta.[9]

Apokryyfisen Nikodeemuksen evankeliumin parissa kreikkalaisessa käsikirjoituksessa on kertomukseen Juudaksen katumuksesta liitetty seuraava lisäys. Turhaan tarjottuaan rahat takaisin Juudas palaa kotiinsa, jossa tapaa vaimonsa lieden luona ja kukon paistina vartaassa. Hän pyytää nuoraa hirttäytyäkseen, ilmoittaen että on pettänyt Mestarinsa pahantekijäin käsiin, jotka ovat hänet kuolettavat, ja lisäten: "mutta kolmantena päivänä on hän kuolleista nouseva, ja silloin meidät hukka perii." -- "Yhtä hyvin", vastaa vaimo, "tämä liedellä paistuva kukko voi kiekahtaa, kuin Mestarisi nousta kuolleista." Vaan hänen näitä sanoja vielä lausuessaan, kukko jo räpyttää siipiään ja laulaa kolmesti.

Sama kertomus esiintyy eräässä englantilaisessa runoelmassa 14:ltä vuosisadalta hiukan toisinneltuna.[10] Siinä Juudas saapuu rahoineen kotiin teostaan ylvästellen. Mutta äiti varoittaa, ennustaen, että hänen Mestarinsa on ylös nouseva. "Pikemmin", vastaa Juudas, "on tämä kukko heräävä henkiin, joka viime yönä kaltattiin." Tuskin on hän saanut sanat suustansa, kun kukko kohoaa lentoon entistä koreammilla höyhenillä ja kiekahtaa. Ja runo lisää: tämä kukko oli juuri sama kukko, joka saattoi Pietarin katumukseen, kun hän oli kolmesti Herransa kieltänyt.

Yleisimmin esiintyy kukkojuttu kuitenkin erään vanhemmalle apostoli Jaakopille omistetun legendan yhteydessä, vaikka se vasta keskiajan vaihteessa on siihen liittynyt. Sitä näet ei tavata tämän legendan vanhimmassa muodostuksessa, joka löytyy myös ruotsinkielisessä käännöksessä 1200 luvun lopulta[11] ja sisältää seuraavan ihmetapauksen. V. 1080 Vapahtajan kuoleman jälkeen oli joku Saksalainen poikineen toivioretkellä pyhän Jaakon haudalle Espanjassa, Santiago de Compostela, joutunut eteläranskalaiseen Toulousen kaupunkiin. Siellä oli ravintolan isäntä juottanut heidät humalaan, jonka jälkeen oli kätkenyt hopeisen pikarinsa toisen säkkiin. Sitten oli hän palvelijoineen ajanut heitä takaa, tutkituttaessaan löytänyt pikarin ja tuonut heidät tuomarin eteen, joka oli määrännyt toisen heistä hirtettäväksi ynnä kaikki heidän rahansa isännälle menetetyiksi. Kumpikin olisi tahtonut toisensa puolesta mennä kuolemaan; loppupäätös oli, että poika oli viety hirsipuuhun ja isä saanut jatkaa pyhiinvaellustaan. 36 päivän kuluttua oli isä kotimatkallaan taas kulkenut mainitun kaupungin kautta ja tavannut poikansa vielä elävänä hirsipuussa, jossa pyhä Jaakoppi oli häntä hengissä pitänyt. Isä silloin oli rientänyt asiasta ilmoittamaan kaupunkilaisille, jotka otattivat pojan alas hirrestä ja panettivat petollisen isännän hänen sijallensa.

Vaan eräässä pohjois-espanjalaisessa toisinnossa, joka löytyy 1400 luvulla kirjaanpantuna ja jossa tapauksen paikka on siirretty Toulousen ja Santiagon keskivälillä olevaan kaupunkiin Santo Domingo de la Calzada, jatkuu kertomus seuraavasti. Tuomari, joka sai tiedon tapahtuneesta ihmeestä aterioidessaan paistettu kukko ja kana vadilla, ei heti ottanut uskoakseen: "niin totta poikasi elää kuin linnut tässä edessäni!" Vaan tuskin oli hän saanut sen sanotuksi, kun kukko ja kana hypähtivät pöydälle hohtavan valkeassa höyhenpuvussa ja kukko paikalla lauloi. Nuo ihmeelliset eläimet vietiin sitten kaupungin kirkkoon, jossa he elivät seitsemän vuotta, jättäen kuoltuaan kaksi lumenkarvaista kananpoikaa, uroksen ja naaraksen, jotka taas vuorostaan elivät seitsemän vuotta, jättäen jälkeensä yhtä valkean parin j.n.e. Nämät pyhät linnut olivat lisäksi siitä merkillisiä, että niiltä riitti höyheniä kaikille lukemattomille toivioretkeläisille, joita tapahtumasta saakka oli alkanut tulvehtia kaupunkiin ja joista jokainen sai yhden höyhenen muistoksi; sillä heille kasvoi yhä uusia sijaan. Että San Domingon kirkossa vielä 1500 luvulla on pidetty höyhenkauppaa sekä näytetty kukkoa ja kanaa, joihin mainittu pyhimystarina liittyi, ei ole enää satua, vaan on se silminnäkijäin todistama.[12]

Myös alkuperäisemmässä Toulousen kaupungin historiaan liittyvässä legendassa ilmestyy 1500 luvulla episoodi paistetusta linnusta, joka vartaasta lentoon lähtee. Kuinka pysyväisesti tämä seikka on siihen kiintynyt, osoittavat useat seinämaalaukset 1400 ja 1500 luvulta apostoli Jaakopille pyhitetyissä kirkoissa ja kappeleissa Keski-Itaaliassa sekä tätä ainetta esittävät eteläranskan- ja italiankieliset näytelmät.

Samoihin aikoihin omisti myös kansanlaulu Espanjassa, Ranskassa ja Alankomailla pyhän Jaakon legendan kukkojutun kera. Saksalaisten välityksellä se viimein joutui Vendiläisille Lausitzissa.[13] Siellä kuitenkin on Jaakon nimi unohtunut ja Neitsyt Maaria, joka jo Espanjassa ja myös Alankomailla hänen rinnallaan esiintyy, hänen sijallensa yksin jäänyt. Samoin kuin Alankomailla ilmoittaa isä pojan elossa olosta ravintolanisännälle itselleen. Tämä ei sano uskovansa, ennen kuin kolme kuivaa sauvaa, jotka hänellä on talossaan, puhkeavat vesoihin. Vielä sitten hän vaatii, että kolme paistina olevaa lintua täydessä höyhenpuvussa lentäisivät ulos ikkunasta. Pyhiinvaeltajan sauvan vesoittuminen on varsin tavallinen piirre keskiajan saduissa, muistettakoon ainoasta Tannhäuser-tarinaa.[14] Kolme-luku voi tässä kohden olla satunnainen, vaan yhdessä eteläranskalaisessa toisinnossa[15] kukonpojan kiekahtaminen kolme kertaa, yhtä monesti siipiään räpyttäen, viittaa ilmeisesti alkuperäiseen lähteesen.