Kukkia Kantelettaren kaskilta

Name: Kukkia Kantelettaren kaskilta
Author: Kaarlo Koskimies

by Kaarlo Koskimies

Read now Add to library

Language: fi260 downloads on Project Gutenberg

Subjects

Lönnrot, Elias, 1802-1884. Kanteletar

In: Poetry·Mythology, Legends & Folklore

Public-domain ebook sourced from Project Gutenberg #50117.

The opening · free to read

Eikä laulun aiheet kesken lopu:

Kyll' on maata kyntäjällä, Ahoja ajelialla Wettä viljoin soutajalla, Wiel' on virttä laulajalla, Runoja rupeajalla. Ei sanat sanoihin puutu, Wirret veisaten vähene. Ennen metsä puita puuttui, Metsä puita, maa kiviä, Ennenkuin runo sanoja. Sanasta sana tulevi, Kypenestä maa kytevi, Laulu päästä laajenevi, Wirsi veisaten venyvi. Sinne laulaja menevi, Kunne virsi viittoavi. Tuhma lauluhun latovi, Mitä sylki suuhun tuopi. Wiisas virren veisoapi, Sanat saapi paikallehen, Luottehet lomia myöten. Suu se syytävi sanoja, Kieli luopi luottehia, Niinkuin ratsu jalkojansa. Wiisas virren veisoapi, Ajallaan lopettelevi; Eipä koski kielaskana Laske vettänsä loputen, Eikä laulaja hyväinen Laula tyynni taitoansa.

I 9.

Usein on laulu syntynyt surun aiheesta --

Soitto on suruista tehty, Murehista muovaeltu, Koppa päivistä kovista, Emäpuu ikipoloista, Kielet kiusoista kerätty,

I 1.

mutta laulustapa murheellinen rinta saakin huojennusta. Niinpä laulaa surullinen, jos iloinenkin, vaikka ero on tosin heidän laulullaan. Ei suruisen laulu liukkaasti suju:

Kieleni minun kipeä, Säveleeni sangen sairas, Jotk' ennen jokena juoksi, Myötävirtana vilisi. Niin mun ennen ääni juoksi, Kuin lyly lumella juoksee, Wenonen jokivesillä. Nyt on ääneni poloisen On kuin karhi kaskimailla, Hangella havupetäjä, Wene kuivilla kivillä, Reki rannan hiekkasilla.

I 6.

Tulimme jo kosketelleeksi kansanlaulumme valtavinta säveltä, surua, joka on ikäänkuin kanteleemme pohjasointina. Puhumme siitä samassa enemmän, sillä sururunon suonta myöten pääsemme pian perille koko kansanlaulumme lammelle. Näin käymme siis suoraan aineeseemme käsiksi tältä puolen, joka on niin tärkeä suomalaisessa kansanrunoudessa. Suru on ehkä useimpien runojen lähteenä ja aiheena. Surullista mielialaa, eri surun syistä huolimattakaan, joita saattaa olla moninaisia, kuvaillaan usein. Tämä on surun olento ja näin se vaikuttaa mieleen: Jos "mieli miekkosien ja autuaallisten ajatus" on kuin "keväinen päivännousu, aamun armas aurinkoinen", niin "poloisten mieli" on

Kuin syksyinen yö pimeä. Talvinen on päivä musta; Minun on mustempi sitäi, Synkiämpi syksyn-yötä.

Suot sulavi, maa valuvi, Lätäkötki lämpiävi; Ei sula sydän suruinen, Ei valu vajainen rinta. Minkä päivänen yleni, Sen mun mieleni aleni; Minkä päivä lämpimämpi, Sen mun mieleni vilumpi.

I 60.

Suru painaa leimansa ihmisen olentoon ja muotoon, sillä on selvät tunnusmerkkinsä:

Kukistansa tuomi tuttu, Astunnastansa anoppi, Nato tyhjän nauramasta. Tuost' on tuttu huolellinen: Huokaellen huoles käypi, Laulellen halunalainen. Uni ei tule usein Huolellisen huonehesen, Haastata ei huolellista, Haukota halunalaista.

I 84.

Mie oon hoikka huoliani; Mie oon kaita kaihojani, Mie oon musta mureitani; Huoli hoikaksi vetävi, Kaiho muita kaiemmaksi, Mure muita mustemmaksi.

I 56.

Mikä sorti äänen suuren, Jok' ennen jokena juoksi, Wesivirtana vilasi? Suru sorti äänen suuren Äänen armahan alenti.

I 57.

Edelleen tunnusmerkkejä:

Miks' on minulla ääni vieno, Ääni vieno ja matala? -- Kun olen kylmällä kyhätty, Syänkuilla synnytetty. Miks' on silmäni kipiät, Näkimeni näin täperät? -- Kun itken joka ikävän, Joka huolen huokaelen... Miks' olen hoikka, huolellinen? Kun nous' suolle suuri honka, Joss' oli huolilla pesänsä, Siit' on mulle tuutu tehty. Miks' on mulla muoto musta, Muoto musta, kaiat kasvot? -- Kun synnyin sysituvassa, Join paljo joista vettä, Söin suolta sammalia, Enk' ole sitte siivon syönyt, Kuin emosen syöttäessä.

I 24.

Tässä olisi siis surun ja onnettomuuden syvempi syy ja selitys: ihminen on jo syntymästä asti säädetty onnettomuuteen, hän ei itse ole syypää kohtaloihinsa. Siinä ilmenee selvästi fatalismia eli kohtalon uskoa, jälkiä esi-isäimme pakanallisuudesta.

Hiukan pilaten puhuu toinen kovasta onnestaan ja sen ilkitöistä, joita hänen täytyi syyttänsä kärsiä, sillä kukas kohtalonsa välttää! --

Osallisten onni valvoi, Minun malkion makasi. Tuuvitti emo minua Orrella osattomalla, Kätkyessä vaivaisessa. -- Yks' oli lehmä maammollani, Sen häjy häräksi muutti, Piru pitkäpiimäiseksi. Härän söi susi kesällä, Minä maiotta makasin, Kesän voitta kellittelin Talvilampahan takuissa, Mustan uuhen untuvissa.

I 29.

Tuon kovan onnensa kanssa sit' on pahemmassa kuin pulassa. Kunpa saisi ilkiöstä eron edes jollakin kaupalla!

Oisko onni ostaminen, Lykky tieltä löytäminen, Ostaisin paremman onnen, Pahan onnen pois panisin, Selin seinähän sitoisin, Päin panisin patsahasen, Siinä vitsoin vinguttaisin, Nahkaruoskin nalkuttaisin, Kantaisin vilua vettä Kovan onnen olkapäille.

I 28.

Onhan hyvä lyödä leikiksi kaikki, jos voi, ja ajatella:

Enkä huoli huolimahan; Anna huolia hevosen, Murehtia mustan ruunan, Suuripäisen päivitellä. Hevosell' on pää parempi, Kaulasuonet kantavammat.

I 55.

Alyääpä eräs runo hyvän keinon päästä suruista, jos pitkältäkin venynee niiden jono:

Oisko seppänä setäni, Teettäisin suruista suitset, Päitset päivistä pahoista, Riemut mieron riitelöistä, Satulan kylän sanoista, Reet on miesten reuhannoista, Korjat naisten kuohunnoista, Huolista hyvän heposen, Murehista mustan ruunan; Jolla armoton ajaisin, Sekä kurja kierrähtäisin Muille maille vierahille -- Saisinpa sanoilta rauhan, Levon leuoilta pahoilta.

I 70.

Monta on surun syytä; mikä suree köyhyyttään, mikä ihmisten ynseyttä, mikä mitäkin vastusta. Siitä syntyy surujakin paljo, karttuu karttumistaan elon varrella sen loppuun asti. -- Huolten paljoutta kuvaillaan näin:

Ken mun huoleni lukisi, Apiani arvoaisi, Se kosken kivet kokisi, Meren aallot arvoaisi, Lammen lumpehet lukisi, Havut metsän haasteleisi. Ei ole sitä hevosta Talon suuren soimen päässä, Joka mun huoleni vetäisi, Mureheni muunne veisi. Kanna korppi, huoliani, Mureitani musta lintu!

I 52.

Köyhyyden kiusoja valittelee joku pilaakin laskien:

Pestaisinpa miekin piian, Kun ois tuohi vaattehena, Savi ruokana parasna; Tahi se syömättä eläisi, Tarkenisi vaattehitta. Waan en nyt sanoa saata Enkä tuota tuhma tunne, Mi on piru piioillani, Paha palkkalaisillani; Ei pysy minulla piiat, Orjat ei ne ollenkana.

I 21.

The book keeps going