Julius Krohn runoilijana

Julkaistessani nyt tuloksia esitöistä, joita olen suorittanut suunnittelemaani, koko Julius Krohnin elämäntyötä käsittelevää monografiaa varten, pyydän saada lausua kiitokseni professori Kaarle Krohnille auliudesta, jolla hän on antanut käytettäväkseni Julius Krohnin kirjeitä ja käsikirjoituksia, sekä v.t. professori V. Tarkiaiselle taitavasta opastuksesta tutkimustyössä.

Siteeraamani kohdat Julius Krohnin kirjeistä vanhemmilleen olen tarkasti suomentanut saksasta. Muut käyttämäni Julius Krohnin kirjeet ovat suomenkielisiä. Tekstissä esiintyvät viitenumerot viittaavat lopussa oleviin vastaaviin muistutuksiin.

Iisalmi, tammikuun 23 p. 1922.

Tekijä.

Schiller-juhlassa Helsingissä marraskuun 19 päivänä 1859, jolloin Ahlqvist luki huomiota herättäneen suomennoksensa Kello-laulusta, esittäytyi suomalaiselle yleisölle uusi suomenkielinen runoilija Julius Krohn. Tämä silloin 24-vuotias, kuusi vuotta yliopiston kirjoissa ollut nuorukainen, jonka avustus juhlaan, Schillerin Sukeltajan suomennos, vielä osoittaa vakaantumatonta tekniikkaa ja kielenkäyttöä, antoi pian kuulla itsestään enemmän runoilijana. "Mansikoita ja Mustikoita" kalenterin II osassa v. 1860 hän julkaisi kolmetoista runoa ja neljätoista "iltaa" "Kuun tarinoita", tehden heti ensi iskulla nimen Suonio, jota hän tästälähin aina runoilijana käytti, tunnetuksi ja rakastetuksi. Samoihin aikoihin hän esiintyy juhlarunoilijana Helsingin teaatterin vihkiäisissä.

Uusi lupaava kyky oli siis ilmestynyt rikastuttamaan köyhää suomenkielistä kirjallisuutta. Että kirjallisuus, jonka hyväksi Julius Krohn oli päättänyt toimia, todellakin oli köyhää, sen osoittaa pikainenkin silmäys oloihin vuoden 1860 lopulla. Tosin silloin kansanrunoutta oli koottu ja julkaistu runsaat määrät ja Kalevala tuottanut mainetta suomalaiselle kulttuurille. Mutta varsinaisella taidekirjallisuudella ei vielä ollut paljon täysipainoisia saavutuksia näytettävänä. Näytelmärunoudessa ei oltu päästy pitemmälle kuin Lagervallin ja Hannikaisen, Vareliuksen ja Granlundin heikkoihin kokeisiin. Vähäiset yrittelyt eepillisen runouden alalla olivat epäonnistuneet. Vain lyyrillinen runous oli tuottanut jonkun verran sellaista, millä voi myöntää olevan taiteellista arvoa. H. Achrenius, Juteini, Kemelli, Ticklén, Granlund y.m. edustavimmat suomenkieliset runoilijat osoittivat enemmän hyvää halua ja lämmintä harrastusta runoiluun kuin todellista runolahjaa. Poppiuksen laulun vaimensivat taloudelliset huolet ja yleisön kylmäkiskoisuus. Kallio ennätti rikastuttaa suomalaista lyriikkaa vain muutamilla ihanilla lauluilla. Hänen jälkeensä oli Oksanen suomalaisen taidelyriikan huomattavin edustaja. Vuonna 1860 ilmestyneessä "Säkenien" ensimäisessä parvessa on muutamia siihenastisen lyyrillisen runoutemme parhaita tuotteita. Tästä runokokoelmasta voi laskea suomenkielisen taidelyriikan varsinaisesti alkavan, mutta huomauttamista ansaitsee samalla sekin, että "Säkenien" taiteellista arvoa on alusta alkaen aina viimeisiin aikoihin asti liioiteltu. Samoin on Suonion runous aikoinaan tullut jossakin määrin yliarvioiduksi. Joka tapauksessa oli se lisä, minkä Julius Krohn v. 1860 toi suomalaiseen kirjallisuuteen, silloisissa oloissa sekä sinänsä huomattava että hyviä toiveita herättävä.

Suomalaisen taiderunouden kehitystä olivat hidastuttaneet ja haitanneet ne väittelyt suomenkielisen runon rakenteesta, jotka olivat jakaneet teoreetikot ja runoilijat meillä kahteen vastakkaiseen leiriin, n.s. korkoteorian ja laajuusteorian kannattajiin. Krohnin alkaessa runoilla suomeksi oli tämä kiista jo loppumassa. Ahlqvistin esittämä runomittateoria yhdisti eri mielet ja tälle pohjalle ryhdyttiin nyt rakentamaan. Vuoden 1861 "Mehiläisessä" Ahlqvist arvostellessaan K.M. Kiljanderin "Nadeschda"-suomennosta antaa yksityiskohtaisia ohjeita siitä, kuinka koron ja laajuuden yhdistämisperiaatetta on sovitettava laulantoon, mutta hän kompastelee vielä itsekin sovittaessaan teoriaansa käytäntöön. Krohnin tehtäväksi tuli viedä tässä suhteessa kehitystä eteenpäin, mutta vielä hänenkin tuotannossaan nähdään runomittateorian kannalta katsoen jonkun verran häilähtelyä eri puolille.

Kieli, jonka Krohn sai ajatustensa ja tunteittensa ilmaisuvälineeksi ryhtyessään suorittamaan kirjailija- ja runoilijatoimintaansa suomeksi, oli vielä vailla joustavuutta, notkeutta ja täsmällisyyttä.[1] Kuitenkin joutui Krohn omistamaan tämän kielen omakseen edullisella ajankohdalla. Suomenkielen kehittämiselle tarpeelliset alustavat työt oli silloin jo suoritettu. Sitäpaitsi oli käytettävinä kaksi elävää lähdettä, jotka entistä enemmän olivat alkaneet antaa elinvoimaa kirjakielelle: Kalevala, joka oli Krohnille tuttu ja rakas jo kouluajoilta[2] ja joka vaikuttikin ratkaisevasti Krohnin runoiluun ja tieteilyyn, sekä rahvaankieli. Kalevala oli jo ennättänyt synnyttää luottamusta suomenkielisen kirjallisuuden tulevaisuuteen, vahvistaa suomalaisuutta ja kohottaa kansallishenkeä. Runebergin ja Topeliuksen ruotsinkielinen, mutta hengeltään suomalainen runous oli saanut suomenkieltä käyttävienkin lauluninnon uutta tulta leimuamaan ja asettamaan runoudelle korkeat vaatimukset. Vaikeuksista ja vastuksista huolimatta olivat suomenmieliset parhaansa mukaan koettaneet toteuttaa Snellmanin aatteita ja onnistuneet saamaan suomenkielelle yhä enemmän arvonantoa ja ystäviä. Ei edes vuoden 1850 surkeankuuluisa asetus, jolla tahdottiin suomenkielisen kirjallisuuden edistys tukahduttaa, tullut käytännössä erikoisen tuhoisaksi. Saattoipa se, kuten sortotoimenpiteet yleensä, tavallansa hyödyttääkin sorrettua. Paavo Tikkanen viittasi siihen kirjeessään Ahlqvistille toukok. 3 p. 1855: "Jos kielemme saapi elää ja se siksi on aivottu, niin se ainaki on voitto, että se ahdistusten ja vainon alla on itsensä ylentänyt. Niin ei sen tarvitse kantaa kenellenkään kiitollisuutta, vastusten kautta se on pysynyt puhtaana, martyri-muodon kautta se voittaa lujemman perustuksen ja saapi pyhyyden valon."[3]

Kymmenen vuotta Snellmanin "Saiman" herätyshuutojen jälkeen olivat suomenkielen saavuttamat voitot käytännössä vielä verrattain vähäiset. Yliopistossa oli tosin jo suomenkielen professorin virka, mutta Fr. Polén mainitsee kirjeessään Ahlqvistille 24 p. marrask. 1854 erikoisesti merkittävänä tapauksena, että Lönnrot pitää luentonsa suomeksi. Huhtikuun 28 p. 1855 pidetyssä juhlassa kaikuu suomenkieli ensi kertaa yliopiston juhlasalissa ja tästä kertoessaan Ahlqvistille kirjeessä Tikkanen pitää uutista niin merkillisenä, että huudahtaa: uskotkos korviasi! -- Suomenkielisen väestön oikeutta oli hiukan otettu huomioon siten, että lääninhallituksiin oli asetettu suomenkielen kääntäjiä. Mutta yleensä olivat asiat suomenkielen luonnollisiin oikeuksiin nähden entisellä nurjalla kannalla. Kohta alkoi kuitenkin työ suomalaisuuden hyväksi saada vauhtia. Kreivi Bergin tultua kenraalikuvernööriksi alkoi olla suurempia mahdollisuuksia kuin ennen Snellmanin lausumien ajatusten toteuttamiseksi. Snellman itse tuli 1856 professoriksi ja pian sangen vaikutusvaltaiseksi tekijäksi julkisessa elämässä. Aseman ja siihenastisen työn merkityksen täysin ymmärtäen Snellman juuri professoriksitulovuotenaan julisti sen ajan olevan käsissä, jolloin taiteelliselta arvoltaan täysipainoinen suomenkielinen kansalliskirjallisuus voi syntyä. Kansakoululaitosta ryhdyttiin suunnittelemaan, suomenkielisiä oppikouluja perustamaan. Julius Krohn joutui astuessaan kirjallisuutemme ja suomalaisten sivistyspyrintöjen palvelukseen vilkkaan toiminnan pyörteeseen, jolle käänne vapaampaan suuntaan valtiollisessa elämässä avasi yhä uusia aloja.

Vielä tähänkin aikaan, 1860-luvun taitteessa, on suomenmielisten toiminnalla aatteellinen leima. Aineellinen sivistyselämä oli toisarvoista. Se on sen aikakauden henki, johon Krohnkin kuuluu. Se henki määrää osaltaan Krohnin runouden ja koko kirjallisen toiminnan laadun. Kirjallisuuden alalla oli Yrjö Koskinen v. 1855 julistanut ohjelmaksi: "Suomalaisen kirjallisuuden pitää valloittaman kaikkien tieteitten alat, voidaksensa jokaisen säädyn vaatimuksia ja tarpeita jotenkin täyttää." Kun vuoden 1860 jälkeen toimintamahdollisuudet suurenivat ja tehtävät yhä enemmän laajenivat ja moninaistuivat, oli tämän ohjelman seuraaminen kylläkin sangen haitallista Krohnin runoilulle. Hän säilytti kuitenkin kolmen vuosikymmenen aikana asemansa huomattavana runoilijana. Nämä vuosikymmenet ovat suomalaisen taiderunouden perustavaa aikaa ja niiden työssä on Krohnilla huomattava osuus. Tuon aikakauden luonne, se kansallisromanttinen henki, joka elähdyttää tämän aikakauden fennomaaneja, kuvastuu Krohnin runoudessa. Täysin ymmärrettäväksi käy Krohnin runollinen tuotanto vasta sitten, kun sitä katsotaan taustana ne valtiolliset ja yhteiskunnalliset virtaukset, joiden aikana se on syntynyt. Toiselta puolen on Krohnin runoilijatoiminnan seikkaperäinen tutkimus omiansa valaisemaan uudemman suomalaisen kirjallisuuden perustavan ajan, tuon vuosien 1860 ja 1885 väliin jäävän tärkeän ja omalaatuisensa aikakauden, katsomusta ja luonnetta.

I.

Elämänvaiheet ja kirjallinen toiminta.

Julius Krohn, aikoinaan tuotteliain suomenkielisistä kirjailijoista, monipuolisin suomalaisuuden työntekijöistä ja suomalaisen kansanrunoudentutkimuksen nerokas perustaja, lähti kodista, joka oli sangen vähässä määrin suomalainen. Hänen isoisänsä Abraham Krohn oli kotoisin Poseritzista Rügen-saarelta. Kotiseudultaan Abraham Krohn siirtyi köyhänä leipurinkisällinä Pietariin, jossa sittemmin rupesi oluttehtailijaksi ja kuoli varakkaana miehenä. Hänen lähinnä nuorin poikansa Leopold Vilhelm Krohn (synt. Pietarissa 1806) oli teknikkona isän oluttehtaassa. Lapsia Abraham Krohnilla oli seitsemän ja näistä suku laajeni, leviten Saksaan, Englantiin, Ranskaan ja Madeira-saarelle.[4]

Leopold Krohn sai isänsä kuoltua tehtaan hoidettavakseen ja meni v. 1834 naimisiin kauniin ja lahjakkaan, silloin 16-vuotiaan, Juliana Dorothea Dannenbergin kanssa, jonka isä oli Pietarin saksalaisia ja äiti, Anna Passelberg, suomalainen papintytär Inkerinmaalta.

Nuoren rouvan isä, kauppias Friedrich Dannenberg, omisti tähän aikaan Kiiskilän kartanon, joka sijaitsee 15 kilometrin päässä Viipurista Helsinkiin vievän maantien varrella, Suomenlahden rannalla. Kiiskilän hovi on komeimpia ja suurimpia koko Itä-Suomessa.[5] Sen oli pannut hyvään kuntoon ja omien suunnitelmiensa mukaan kaunistanut mainittu Friedrich Dannenberg. Ukko Dannenbergin kätten työn jälkiä näkyi talossa paljon, sillä hän oli taitava teknikko ja kokeilija, täynnä uusia ajatuksia ja keksintöjä, joita hän uupumatta sovitti käytäntöön. Hän oli muutenkin lahjakas henkilö, m.m. hyvin soitannollinen, mutta luonteeltaan omituinen.[6] Kiiskilän kartanon hän möi sittemmin Leopold Krohnille, mutta jäi sen jälkeenkin taloon asumaan. Uusi omistaja siirtyi v. 1844 Pietarista kokonaan Kiiskilään, jota hän aluksi oli pitänyt vain kesäasuntonaan.

Leopold Krohnin ja Julia Dannenbergin avioliitosta syntyi viisi lasta. Vanhin syntyi Viipurissa toukokuun 19 päivänä 1835 ja sai kasteessa heinäk. 15 p:nä, kuten kirkonkirjat osoittavat, nimen Julius Leopold Fredrik. Muut lapset olivat Juliusta paria vuotta nuorempi veli Leopold (synt. 1837) ja kolme sisarta: Emilie (s. 1841), Ottilie (s. 1844) ja Adéle (s. 1847). Perheen lisääntyessä ja lasten kasvaessa sai elämä Kiiskilässä oman leimansa. Kiiskilän hovista tuli keskus, johon lapset ja lastenlapset aina tilaisuuden tullen kokoontuivat eri tahoilta. Patriarkaalinen järjestys, vanhat vakiintuneet tavat, keskinäinen sopu ja rakkaus vallitsivat tässä monijäsenisessä perheessä.[7] Kiiskilä oli idyllinen, uskonnollinen, sivistynyt vanhanajan koti. Kielioloista kodissa saa hyvän käsityksen Julius Krohnin omasta kertomuksesta. Varsinaisena kotikielenä oli saksa. Tällä kielellä Julius lapsuudesta asti kirjoitti kirjeensä vanhemmilleen. Sisarilleen hän, ainakin ylioppilasvuosinaan, kirjoitti ranskaksi. Että venäjänkielelläkin oli perheen elämässä osa, näkyy m.m. siitä, että nimitys "babinka" on perheessä vakiintunut ja että Juliuksen kirjeissä vanhemmille vielä myöhemmälläkin ijällä tavataan venäläisiä käänteitä. Koulusivistyksensä Julius sai ruotsinkielellä. Suomenkielellä ei tässä monikielisessä seurassa ollut kovinkaan tukevaa jalansijaa. Julius mainitsee itse oppineensa jonkun verran suomea palvelijoilta. Isä ei koko elinaikanaan kyennyt lukemaan Juliuksen suomenkielisiä tuotteita. Häntä varten poika itse käänsi sekä runojaan että suorasanaisia kirjoitelmiaan saksankielelle antaen toisinaan näitä käännöksiään isälle joululahjaksi. Julius Krohn itse kirjoitti vielä nuorena ylioppilaana Kiskilä (yhdellä i:llä)[8] ja osasi suomea huonommin kuin muita lapsena kuulemiaan kieliä. Tietysti Julius Krohnin elämäntyö myöhemmin veti hänen vanhempansa ja muut omaisensa lähemmäksi suomalaisuuden liikettä. Onpa tämä epäsuomalainen koti osaltaan tehnyt jotakin suomalaisuuden hyväksikin, esimerkiksi sen kautta, että Julius Krohnin äiti oli perustamassa Tervajoen suomenkielistä kansakoulua ja isä avusti rahalla Aleksis Kiveä.