C. M. Bellmanin Lauluja ja Loiluja

Näytteä kyllä kuin Suomen Runotar istuisi vielä tuppisuuna, aina siitä päivästä kuin ruvettiin ensin soaha Suomalaisia vanhoja runoja painetuiksi. Nyt on jo lähes 50 vuotta siitä päivästä kuin heitä ensikerran julistettiin, eikä ouk vielä koko tällä ajan-välillä yksikään ainoa kunnollinen Runoilia, kuuluisana kukkujana, Suomessa ilmestynyt -- Herrasväestä liijaksikin. Mistähän se tulloon? Ja kuitenkin on runomisen henki aina vielä kielessämme pysyvä, ellei aina mielessämme. Se tuloo, uskoisimme, siitä -- että tämä vanhanaikainen runoilemisen tapa on nyt jo meissä lakkauntumassa, kauvan tätä suomalaista kansoa jo palveltuansak; ja toinenki, nyky-aikaisen runoilemisen henkitär, vielä meissä synnyttämätäk; varsinki sen puolesta ettemme ouk ollut miehiä kielellämme käsittämään muihenkaan kansojen runollisuutta, liijoinki heijän parhaimpia Runojoitansak.

Tähän moamiehiämme kehoittaakseni, uskallan tässä julistaa näitä kokeitani soattaa suomeksikin Ruotsin kaikin kuuluisamman Runoilian laulelemia. Monta on siellä kyllä ollut mainiota Runonseppeä, niin vaimon- kuin miehenki-puolta, niinkuin Lengren, Lidner, Leopold, Kellgren, Stagnelius, Atterbom, Tegnér, Franzén, Choraeus, ja paihti heitä vielä monta muitaki, jotka kyllä ovat koittaneet jännittää kanteleitansak: ja joista jokainen on kyllä aikanansak ollut aika Runoniekka, ja tullut kansalaisiltansaki kaikin puolin kehoitetuksi ja ylistetyksi; voan kaikki on heijän kuitenkin täytynyt uneuksiin jeähä, ennen kuin Bellman muistostamme murenee. Aika ei annak tällä kertoa hänestä enemmin puhua; ainoasti sitä, että hään lauleli mitä toiset oisi ehkä halvaksi kahtoneet, ja vielä ehkä kunniansak puolesta sopimattomaksi. Kuin toiset ottivat aineeksensak puhua mahtavammista asioista, herin vielä henkellisistä, niin Bellman lausui alhaisemman kansan seännöttömistä tavoista, ja heijän joutavaisista huvituksista -- viina-kapakoissa ja tanssi-paikoissaan. Eikä hään siitä puhuk meillen tarioittamisen tavalla; hään antaa heijät itek puhua ja pauhata, juuva ja tapella, juuri silmiimme nähen; jostapa myös hän on omasta mietteistään, ja oatoksistaan, eipä paljon nävyk missään, eikä tunnetak; -- ainoasti näitä hänen viina-sankaria ja juoppo-junkkaria. Niinpä Bellmanin tarkoitus ei ollutka sen suurempi kuin, pullonsak eäressä, huvittaa ja hauskuttaa tuttaviansak -- puheillansak näitten pääkaupunkilaisten tavoista ja käytöksistä, alhaisemmasta kansan seävystä; joita hään sanoillansa, soitoillansa, ja vieläpä matkimisella ja muotostuttamisellansak, toimitti meillen niin luontevaisesti, kuin oisimme varsin ollut soapuvilla tätä kahtoamassa. Tämä onkiin näijen laulujen ainoa ansio. Mutta niin vähäinen ja mitätöin kuin se teistä ehkä näytteä, niin mainio, jalo, tavatoin, ja mahottoman kaunis se on kuitenkin taijollisuutensak puolesta.

Sanotaan kyllä: "peähän piikaa katsotaan, jalkoihin jaloa miestä," ja niinpä onkiin. Äijät älyt ei jokainen voik arvata, eikä ymmärryksellänsäk käsittää; sillä siihenki jo tarvitaan toista tointa, ja älyä. Ilmankos olen kuullut monen moittivanki hänen laulun-laitoksiansak, sanoen heissä löytyvän yllytyksiä juopumiseen, ja kehoituksia huikentelevaisuuteen ja irstanaisen elämisen-tapaan. Niin vähä tuntoo tuhma viisaan puhetta; sillä "siitä viisas virren otti, jost'ei tuhma tunnekkaan".

Mikä siitten teki Bellmania muita kuuluisammaksi? mahtaa ehkä joku teistä kysyä. Se sen teki, ettei astunut toisten askelillen, eikä muihen jälkiä myöten. Teki itek omia polkujansak, astui uusilla uroilla, lauluillensak laski latuja. Sempä tähek häntä eläissään eivät miksikään arvanneet, vieläpä polkivat ja soimaisivat; ainoasti muutamat hänen tuttaviansak, ja ystäviänsäk, ymmärsivät häntä kunniassa piteä. Vasta kuoltuansak, kuin olivat jo katoneet hänen kieli-lakkarinsak -- silloin vasta toisetki silmänsäk avaisivat, nimensäk kiitoksilla mainihtivat, pystyttivät hänellen kunnia-pylväitä (ärestoder); eikä löyvyk sitä miestä koko Ruotsinmoassa, joka ei ylpeileksen mokoman miehen heissä syntyneen. Niinpä se on käynyt ainaki moailmassa, ja niin se on vielä vastakin tapahtuvana, että joita yhtä-ikuisilta paljon mainitaan, ja hyvin ylistetään, niin heitä -- ajan peästä ehkä, ei paljon arvatak miksikään; ja toas jotka heiltä poljetaan ja alennetaan, kosk'eivät ouk kaikissa (vielä joutavissaki) heijän mieltänsäk noutaneet, niin heitä ehkä mainitaan ja ylistetään kansalta vasta nousevalta. Tämä onki aivan luonnollinen tapa; sillä kuin toiset ovat kilvoin hakeneet oman aikansak kiitoksia, tullaksensak sillä kuuluisaksi, niin ovat toiset, tuosta huolimatak, enemmin tarkoittaneet jälkeen-tulevaisensak hyötyä ja etua, josta ovat teiltä arvonsakki ansaihtevia.

Aikomuksemme olisi tässä sentähen ei ainoastaan suomentoo Bellmanin parhaimpia ruotsin-kielisiä laulelmia[1] -- eikä aina juurin sanasta sanaan, mutta kuitenkin säilyttämällä, ja tavoittamalla, Runottarensak henkellisyyttä, eli -- niinkuin hään oisi, meijän mielestämme, ehkä itekki niitä synnyttänyt, jos oisi heitä suomeksi kirjoittanut; voan yrityksemme on tässä myöski ollut Suomenmoahan sovittamaan, ja koto-paikoillamme (varsinki näillä Heisinkin tienoilla) istuttamaan, ja kasvattamaan, tämän kuuluisan ja mainion ruohtalaisen Runoilian lauluja ja lausumia, jotta sillä saisimme heitä kokonansak omistetuiksi, niin että heitä tuskin ouvoiksi eneän tuntisitten, ettekä vieraiksi vielä sanoisi. Tähän tarpeisehen olemme ei ainoastaan perustaneet kaikki heissä tavattavat paikka-nimet -- tähän meijän Suomenmoahan, mutta suomalaisiksi myöski muuttaneet kaikki näissä lauluissa mainitut suku- ja ristimä-nimetki (niin miesten kuin vaimojenki) jättäin ainoasti yhön, kummastakin -- toinen miesi-puolisen, toinen vaimo-puolisen --muuttumatak (nimittäin Muovita ja Ulla) ei muuksi, kuin merkiksi muka tästä heijän ruohtalaisesta syntyperästä. Eikä vielä sillä kyllä! Mitä Bellmanissa puhutaan monesta erinäisestä henkeetä, sen olemme toisinaan yhyttäneet muka yhellen; niin myöski toisappäin; mitä hänessä yhestä mainitaan, niin senki olemme välisten sovittaneet, ja jakaneet, monellen erityisellen -- vähä kullenki. Muutenki olemme asettaneet näitä Bellmanin lauluja varsin toisehen järjestykseen, kuin ovat ennen olleet, Laulujansak ja Loilujansak eroittamatak. Oatoksemme oli kyllä alustapäin -- yhtäläisten, tahi aineensak puolesta samantapaisten laulujen yhyttämällä -- synnytteä heistä joitakuita vissinäisiä laulu-lahkoja; voan koska pelkäisimme heijän sillä-tavoin, yksi-aineisuutensak suhteen, ehkä kyllästyttävän lukioitamme, niin toimitetaan heitä nyt muka sekaisin -- erintapaisia rajoittamatak. Yksi-muotoisia ne ovat kuitenkin syntyjään.

Koska nyt Bellman kaikista ruohtalaisista Runoilioista toella luetaan, meijän arvataksemme, toisia monta sukkelammaksi ja iloisammaksi, niin älynsäk kuin taitonsakki puolesta -- jonka vertaansak ei ole vielä nähty, ja tuskin ehkä vielä vastakaan on nähtävänä, koska ainoasti hään, yksinään, on hyvä meitä naurattamaan ja hauskuttamaan -- niin totta voaittaisiki miestä toista, hänen mokomatansak, muita muka muhkiampata, käsittämään ja kielellä vielä toisella kunnolla käyttämään hänen toimittamat laulunsak, kuin on miesi muka minussa, puolta pahassa pojassa. Voan kosk eivät muutkaan ouk tähän kyenneet, niin enkös mä tuohonki toki uskaltaisi ruveta? Onhan niitä jo ennenki yrittänyt, kokenut jo kovempiakin.[2]

Mutta kysymys on tässä, ensinnik: "outkoha Suomenkieli jo siihen kuntoon meiltä harjoitettu, ja niin paljon jo viljelty tievollisissa niinkuin taijollisissaki aiheissa, jotta on hyvä muka käsittämään, ja omalla puheellansakki jo toimittamaan mieli-aloja tämän miehen?" Ja vielä toiseksi: "löytyykö meijän moassa jo niin monta suomenkielen ystävätä, jotta ovat miehiä muka ei ainoastaan oikeen ymmärtämään hänen juohotuksiansak, mutta myöski kannattamaan heijän paino-kustannuksiansa?"

Tämän koitteeksi olen uskaltanut, julistamisella näitä aikeitani -- tähän työhön ruvetakseni; huomatakseni -- onko aika siihen jo sopiva? onko siihen mieli taipuvainen? Sillä jos suinkin voan näitä suomennoksiamme suosiolla ja lempeyellä vastaan otetaan, eli jos heitä ees mielellä kuunleskeletten, niin olkoon se to'istukseksi jotta vielä toisiaki heitä halajaisitten; jollon mielisimme ei ainoastaan jatkaa, ja lisätä näitä laulun-laitoksiamme, mutta soisimme myöskin (jos voan varat, ja tilaisuus, myöten antaa) sopivaisilla puussa kuurmatuilla kuvilla kaunistella heitä elikä -- silmissänne nähen. Eikä vielä sillä kyllä! Tahtoisimmepa vielä, jos ei ennen niin toki kirjan lopulla, liitteä tähän Bellmanin omaa kuva-muotoansak, ynnä hänen Djurgårdin tapiolassa pystytettyä muisto-pylveänsäk, ja siihen vielä, paihti kopion käsi-kirjoituksestaan, kerroitella lyhykkäisyyessä hänen elämän-laitansak, niin hyvin kuin näitten toistenki tässä laulettuihen juoppo-sankarien ja viina-veikkoisten monennaisia elämän-vaiheita. Sillä välillä olemme laulujen ala-liitetyillä muistutuksillamme koenneet, kielen niinkuin asianki puolesta, valaista minkä mitäni voan sopii, paikkoja teillen tuntemattomia, sanojaki ehkä selittämättömiä.

Voan toas toisappäin, jos etten mielistyk näihin laitoksihimme, niin silloin emme myöskään eneän tahok heihin puuttua, voan taukoamme tykkänään pois koko näistä tuumistamme, ja herkiämme järkiään pois näitä enemmän teillen toimittamasta, koska ett'en kuitenkaan heihin tyyvyk, ettenkä miellyk. Onhan tuo kuitenki niin paljon, jotta ovat olleet teillen tarjoiksi; ehkei niitä toistek eneän tarjoitakkaan. Niinpä sanotaanki: "jok'ei otak tarjottaissa, hään ei soak tarvittaissa."

Kuitenkin uskoisimme -- vaikka Bellman kyllä oli niiten aikojen kasvattamia lapsia, jollon enempi arveltiin tätä moailmallisuutta kuin henkellisyyttä (josta myös moni teistä ehkä luuloo hänen laulujansak, varsinki nykyisinä aikoina, olevan meillen sopimattomia) -- jotta tämä meijänki aika oisi sovelias, ja mahollinen, omistamaan näitä hänen synnyttämiänsäk, niinkuin muitaki jalollisia mielen vehkeitä, liijotenki koska kuvailoovat sentapaista elämätä, luonnollisella ja varsin eläväisellä valollansak, jota oisi meiltä vältettävänä ja kavahtettavana.

Sillä jos ensin mielemme tarkoitamme -- tämän raa'an ja harjoittamattoman kansan puoleen, niin näyttäiksen tämä aika meistä olevan tähän varsinki soveltuvainen, senki puolesta, että koska ahkeroitamme soahaksemme tätä viinanjuontia kansastamme varsin pois-kavottaneeksi, ja järkiään hänestä hävittäneeksi, niin eipä se synnyk siittenkään -- ilman jotakuta toista, parempata, hänellen kostoksi tarjoittamatak. Sillä kuin kielletään häneltä pois tätä soastallista, moallista, nautintoa, niin antakaatte hänellen toki ees, sen siassa, jotakuta toista parempata, ja henkellisempätä, huvitusta; jota tavataan laulujen, ja soittojen, suloisessa ajan-viettämisessä; sillä jotaik nautinnosta (niin henkellistä kuin moallistakin) tarvihtoo ihminen -- iloitellaksensak, alhaisemmissaki kansan seävyissä. Ja koska nyt nämät laulutki värein kuvaileevat juomaria, juopuneita, juopumista ja juominkiaki,[3] ynnä heissä harjoitettua irstanaista, huikentelevaista ja kelvotointa elämän laitaa, niin sen parempata neuvoa (meijän luullaksemme) tuskin tarvitakkaan, kuin jos julkisesti nauretaan ja lauletaan heijän kevytmielisistä käytöksistänsä ja mielettömistä hullutuksistaan.[4] Ja jotta vielä paremmin tätä oivaltaisitten, olemme kunkiin laulun nojassa, aina ensin alakirjoitetuilla muistutuksillamme, tähän mielenne tarkoittaneet, luontonsak muka ilmoittamalla.