Viljan valtakunta

Äärellä virran verkkaan vierivän sijaitsi kylä, kahden puolen uomaa hopeista, joka loivaan polvitellen ruisvainioita halkoi kohden merta. Vauraimmat kylän talot äyräiltään toisiaan töllisteli yli virran, sen kalvoon kuvastellen vanhaa aikaa korkeista päädyistään ja parvistaan. Ylinnä muita puunsi Pankari, pönäkkänä kuin rikas lautamies, ja vastapäätä alavampaa rantaa reunusti lesken harmaa Vanhatalo.

Vaan kirkonkylän suurellisten takaa näkyivät talot vähäväkisempäin, tunkien umpimähkään toisiansa rykelmään aittain, navettain ja hyyskäin. Alemma yhä painui katot, kunnes laidoiltaan kylä päättyi lätteihin. Lakeus alkoi, viljan valtakunta, tuo tähkämeri, joka tasaisena merestä jatkui vuoriin kaukaisiin, ja jonka leikkasi vain virran vyö ja rikkoi niityt, ladot, tuulimyllyt.

Jos sieltä kylää kohden katseen loit, näit kirkon keskeltä sen korkenevan, hartaana kaikkiin suuntiin silmäillen maailman vehreätä seurakuntaa. Se luona sillan huomaan äidilliseen molemmat kylän puolet sulki, niinkuin parveksi poikueensa kerää ankka väkäiseen retkeen elon ulapalla. Ja niinkuin tutun kaakotuksen ääni sen kello kaikui lakeuden rauhaan, julistain julki tapahtumat kaikki. Se soitti hautajaisiin sekä häihin, se lepopäivät soitti, hetket työn, olipa Kyntteli: käy lannanvetoon — tai Mikko: teurastus ja pernannosto — Se soitti heinäpoudat, elonkorjuut ja kylvöt, lemmenhetket, talvipuhteet.

Ajoista ammoisista toisillensa nuo vastarannat vihankaunaa kantoi, ja virta oli este talvisinkin, etenkin kosioihin kulkeville. »Hoi, kirkonhiiret, tytöistäkö puute on teillä, jotka sillan rakensitte? — niin, niin, se näytti olleen teille tarpeen...» »Suu tukkoon, pakanat, on oma syynne, jos tyttönne luo kristittyjen kaipaa: on meillä paikat paremmat kuin teillä!» Niin jatkui kiista, mutta joka vuosi toi myötään kahden viikon ajan, jolloin lujasti kylän pojat yhteen liittyi. Keväällä, lähdettyä viime jäiden, kun virta tulvien ja vinhaan vieri, toi tukinuitto kylään painajaisen. Se oli kurjaa aikaa poliisille, taloihin juosta sai hän yhtenään kokoomaan nyrkkimiestä miehuullista, ja koiranunta öisin nukkuivat tytärten isät, kunniastaan kiivaat.

Toi tukinuitto näet villin joukon uroita mustapäitä erämaista, peräti rennon viinan, puukon käyttöön. Oteltiin silloin moni tuima taisto, kun lemmenkarsaan vihan ylivoima kartuilla pieksi puukkojunkkareita. Kas, tukkipojilla on monet metkut, ja naista kaikki tuntematon kiehtoo. Se päättyi siihen, että vallesmanni paikalle ajoi kahlerautoineen ja pani pari sällismiestä kiinni. Ja syksymmällä sitten nähdä saatiin, kantoiko uitto muuta hedelmää toisaalla... sellaistakin sattui kyllä. Ja sattui myöskin, että väkivaltaa tytöille tehtiin. Viime vuonna Markus, Pankarin vankka renki, sai töin tuskin pelastetuksi Vanhantalon Klaaran, äkäisen lesken tytön, kylän helmen. Sai siinä kolme haavaa riuska renki ja juhannukseen saakka sairasteli; vaan runsaan palkinnon hän saaneen kuuluu jo sekä työstään että kivuistansa. Kun viime tukki vihdoin liukui kohti etäistä vettä, jossa lautat lyötiin vankkoihin puomeihin, ja mustat sällit kiroillen, mekastellen matkaan läksi, ristiksi muiden kyläkuntain mennen hengähti seutu huojennuksen tautta, ja alkoi rauha, kesä — vanha kiista.

Kuin onkaan kesä armas jokaiselle! Taas päilyi virta päivää kuvastellen, sen kalvoon rantatuomet kurkottuivat, sirottain väliin hiljaa hiutaleitaan sen valkopilviin, sinitaivaisiin. Silloilla kartut lauloi kymmenkunnat lialle talven hauskaa hautavirttään kerällä pesijöiden kielten kilpaa, ja rantamilla puolialastoinna satainen lapsilauma telmi, kirkui ja polskutteli vielä kylmää vettä. Laella taivaan kaskisauhut leijui: ne iltaviimain myötä virstain takaa saloilta kaukaisilta asti kulki ja viikkokausin seudun yllä viipyi. Ja rannikolla, jossa Viilus ukko tupansa seinustalla verkkojansa paikkasi vapisten ja kurttuisena, tuo murahteli tuima kalastaja: »kaloilla taas on hiton tiukat paikat...

Ulappa tyynnä kuvastellen siinsi ja siinä kellui äijän pyydyskohot, pyöreissä kaarroksissa vinkuroiden; ne hiljaa uiskenteli välkähdellen, vaan joskus pulpahti ne alle pinnan, kun lahnanjurri tarttui satimeen. Ja tuolta Vaskisaaren metsiköstä kohosi sauhu viinapannun alta, ja kauemmin jos katseen sinne loit, niin kumman sarvipäisen peikon sieltä näit rannan tiheiköstä tiirailevan. Se oli pirtuniekan äksy pukki, se vartioi, kun ukko päissään nukkui.

Niin, viinanpoltosta on oma juttu. Keväällä kerran saapui vallesmanni valtuuston kera pulmaa pohtimaan salaisen viinanpolton näillä mailla. Vaan aikaisemmin oli kunnan miehet jo viisaat päänsä yhteen panneet salaa. Kokous alkoi, vallesmanni katsoi ukosta ukkoon, ukot häneen — vaiti. Vaan vihdoin muuan kakistellen virkkoi: »Höm, tuota noin... kun kaupunkiin on matkaa ylettömästi, eikä jano lakkaa niin kauan, kun on vatsa vaatimassa. Vaan eihän haittaa järjestellä seikkaa.» — Valtuusto nyökkäsi, ja vallesmanni hymyili. Sitten tuotiin nassakoita tusinan verran pöytään, jokaiselta pitäjän viinankeittäjältä näyte. Ja tulpat aukaistiin, ja hartain innoin kokous tarkkaan tutkimukseen ryhtyi. Sanotaan, ettei ennen valtuustossa niin syvästi ja kauan tutkisteltu asiaa ainoaakaan ole koskaan, vaan kolmas päivä ratkaisun jo toi ja Jannen viina parhaimmaksi löyttiin. Muut kaikki saivat sakon ankaran, ja moni kukoistava liike kaatui, vaan Janne muutti Vaskisaaren rauhaan ja yhä polttaa tupruttelee siellä. Turvaksi hetkiensä heikompien hän osti tuiman pukin, joka järveen on monen kuokkavieraan puskenut, ja tuhri hirmun vielä punaiseksi. Niin eli siellä miesten mielittynä, vaan ylen vihaamana monen vaimon.

Kuin onkaan kesä armas jokaiselle! Kun tuomi kukki joen rantamilla ja leivo lauloi kesän kirkkautta, ei ollut silloin vielä aika nuorten. Se saapui vasta kera lauhain iltain ja rukiin kohottua korkeaksi. Ei ollut metsää lainkaan näillä main katseilta kattamassa lemmenteitä, ja turhaa oli rasvaus saranoiden, kun yö ei yhtymistä peittänyt... Vaan ruista oli miehen mittavaa, se lemmenretket peitti viikot pitkät. Sen heilimöinti oli näky nähdä: lakeus laaja keltaharsoon peittyi, talojen katot kattoi siitepöly, utuista päivää kohden aivasteltiin kuin myllyssä, ja moni vanhempikin sai halun hullaantua uudelleen; kukoisti joki, kaivot, kaikki oli kuin lumottuna — yksin viirikukko tornissa kirkon keltaisena hohti.

Kas, silloin oli tullut aika nuorten. Kuiskattiin: »Tänään Kalson polvekkeessa...» ja kaksi ruuhta hiljaa sinne souti, varhemmin toinen, toinen myöhäisemmin. Niin noustiin maalle, ruuhi rantaan ve'ettiin, tavattiin — pujahdettiin rukiin sekaan. »Kahdeksastoista oja», kuiskattiin, »aidasta Anttilan», ja soudettiin ja laskettiin — kun sitten löytyi oma ruiskukka — pujahdettiin rukiin sekaan. Ei käynyt laatuun julkisella tiellä yhdessä kuljeksia päiväsaikaan. Vaan yhtä, toista sallittiin, jos kenkään ei nähnyt vain, ja öinen kohtaus ei häpeäksi ollut nuorisolle. Ruis, lauantaiset yöt ja luhdit, niin, ne tiesi ne — vaan pyhinä kuin lait säilytti kansa yhä tavat vanhat.

Kylässä lasten lailla rakasteltiin, vaan naitiin järkevästä harkinnasta, mitenkä vaati maat ja mukavuus. Kun istui piippuansa imeskellen isäntä illansuussa portaillansa satoa vuoden aprikoiden, näinpä hän saattoi naapurilleen huutaa: »Kuule olenpa tässä tuumiskellut, jotta jos meidän Matti teidän Leenan nai, parasta peltomaata, hitto soikoon, viiskymmentä on hehtaaria heillä.» Niin tuumi naapurinkin mies, ja kättä ääressä puolikupposten kun lyötiin, jo talven tullen häitä vietti nuoret.

Niin elettiin, ja toimeen tultiin myös. On pikkuseikat, turhat sydänsyyt vakaista kylää harvoin horjuttaneet. Vaan kerran... Niin, se tässä kerrotaankin.