Lyyrillisiä runoelmia 2

Idylliä ja Epigrammia.

1-27. Kahleissa. Varhainen murhe. Tytön vuodenajat. Yhtäläisyyttä. Lintu. Ensimmäinen suudelma. Älä karkaa. Suudelman toivo. Lempi. Erotus. Unelma. Halveksittu. Kukkaiskauppias. Suru ja ilo. Perhosanoma. Immen mielt' älä samenna! Kesä-yö. Rauha. Muuttunut. Pitkä päivä. Sulot. Amor. Herkästi taipuva. Ainoa hetki. Orjanruoska. Kolme ja kolme. Pohjola. Outo lintu. Etkö vaihda onnee? Tytön viesti. Vuokko. Yhtymys. Hymy. Kyynelet. Eros-jumalaisen muutos.

Pieni kohtalo.

1. Niinkö vaivainen, kuin luullaan? 2. Oman äidin hauta peittää. 3. Niin käyn itse kaukaisuuteen. 4. Muuta hoitoo ei saa tyttö. 5. Tyttö, voimakas on lempi. 6. Sata tiet' on aatoksellain. 7. Mikä riemu sorja olla! 8. Lausuvanpa kaikki kuulut. 9. Vaan mun lintuain ei kuulu. 10. Sitten kysellyt en enää.

Lemmenkateen öitä.

Ensimmäinen yö. Toinen yö. Kolmas yö. Neljäs yö. Viides yö.

Idylliä ja Epigrammia.

1.

Sulhoaan tul' impi kohtaamasta, Punaisin tul' käsin. -- Äiti virkkoi: "Mistä punertaa sun kätes, tyttö?" Tyttö virkkoi: "Ruusuin poiminnassa Okaihin oon pistellyt mä kättäin." Taas tul' sulhoaan hän kohtaamasta, Huulin punaisin tul'. -- Äiti virkkoi: "Mistä punertaa suu huules, tyttö?" Tyttö virkkoi: "Vadelmoita söin ja Nestehellä punannut oon huulein." Taas tul' sulhoaan hän kohtaamasta, Kalpein poskin tuli. -- Äiti virkkoi: "Mistä kalvennut on poskes, tyttö?" Tyttö virkkoi: "Hanki hauta, äiti! Siihen kätke mie ja päälle nosta Risti, johon piirrät näin kuin lausun: Kerran tul' hän kotiin punakäsin, Ne kun käsiss' sulhon punertuivat. Kerran tul' hän kotiin punahuulin, Ne kun huulist' armaan punertuivat. Vihdoin tul' hän kotiin kalpein poskin, Kun ne kalvetutti sulhon vilppi."

2.

Ensin särkyy lähteen ensi-kuplat, Ensin kuihtuu kevään ensi-kukat; Mutta ensi-lempes, sydän nuori, Elää kauan kaikkein muiden jälkeen.

3.

Onnestaan näin haastoi sulho: "Ensi- Sunnuntain' on viime-kuulijaiset, Ensi-maanantaina häitä vietän, Torstaina vien kotiin morsiammein." Pyhä tul', -- ol' viime-kuulijaiset, Maanantai tul' -- vietettiinpä häitä, Torstai tul', -- ol' kotiin-tulijaiset. Mutta murheen, itkun tulijaiset, Sillä vaimon vei hän haudan kotiin.

4.

Poika ehti viiteentoista vuoteen -- Rakkautt' ei luullut olevankaan, Eli vielä viisi vuott' -- ei luullut Nytkään rakkautta olevaksi. Tul'pa arvaamatta kaunis impi, Jolta muutamassa hetkess' oppi, Mit' ei vuosikymmeniin älynnyt.

5.

Myrttiä Lauran akkunall' on kaksi; Toista kastelee hän vesill' aina, Mutta toinen kuivuu ruukussansa. Miks' hän toista hoitaa, eikä toista? -- Molemmat ei samalt' ole saadut: Toisen sai hän nuorelt' armaaltansa, Toisen mieheltänsä, ijäkkäältä.

6.

Kevään tulless' armaan vuokkoinensa, Keltatukkaans' immet seppelöivät, Juosten piirihyppyyn riuvun alle. Tanssiessaan iloitsevat kaikki: Se joll' ompi kaunis helminauha, Se jonk' kukkaisseppel onnistui, ja Se ken tuntee hohdon poskillansa. Arvaapas, ken kaikist' iloisin on? Se ken näkee piiriss' sulhosensa.

7.

Humisee kaks' haapaa haudan päällä, Joss' on uskollisen sulhon tuhka, Muinoin hänen impens' istuttamat. Nytpä haapain alla juoksee lapset, Toisen miehen kanssa saamat, poimii Kukkia ja perhoj' ajelevat.

8.

Nuorten kukkain kesken lehdon tiellä Kulki tyttö kulta aivan yksin, Taitti ruusun hehkeimmän ja virkkoi: "Kaunis kukka, oisko sulla siivet, Armaan luokse sun ma lennättäisin, Keveen viestin solmiten sun siipees Oikeaan ja toisen vasempaankin, Yhden: että hän sua suuteleis, ja Toisen: että paluuttais sun mulle".

9.

Sulhasensa polvell' itki neito, Vaikeroiden kovaa onneansa: "Viime-yönä, armas nuorukainen, Paloi multa mökki, kaikki karja, Kaikk' mit' oli omaa ilman alla". Poika riemumielin itseksensä Mietti: "Joskin armaan mökki paloi, Kahta mieluisamp' on mökkin' hälle; Joskin karjat kaikki hältä hukkui, Kahta hauskemp' on mun karjan' hälle; Jos hält' ilman alta kaikki hukkui, Kahta, kahta kalliimp' oon ma hälle".

10.

Sirkkupari pesän laati puistoon. Kevääll' yhtäpäätä lauloi koiras, Kesäll' alkoi harveta sen laulu, Syksyll' laulu vaikeni silt' aivan. Miksi? -- Sillä kevään kestäessä Muisti hän vaan kultaans' armastella; Mutta kesän tullen karttui huolta Pesästä ja pikkupoikasista, Syksyn kanssa saapui synkät päivät Ynnä kaipuu siirtää kauas täältä.

11.

Oi suviperhot te, Oi sulokukkaiset, Vihreät pensaat, puut, Surkastukaa pian pois! Nuoruuden kuvat te, Rakkauden kuvat te, Surkastukaa pian pois! Myytynä vanhallen Lempiä teit' en saa.

12.

"Joutuun kevät karkaa, Joutuisammin kesä, Syksy kauan viipyy, Kauemminkin talvi. Kohta, kauniit posket, Tekin surkastutte." -- Poika tuohon vastas: "Syksylläkin kevään Muistot ilahuttaa, Vielä talvis-ajan Kestää kesän viljat. Karatkoon vaan kevät, Kuihtukoon vaan poski, Nytpä lempikäämme, Nytpä suudelkaamme!"

13.

Aituusen nojaten, Neitonen vieressään, Niittyä silmäillen Lyötyä poika näin Virkkoi: "Pois kesä riens', Kukka jo kuihtui pois; Vaan soma poskes on, Liljut ja ruusut siin' Ennellään vesovat". Taas suvi saapui; nyt Siin' oli yksin hän: Poiss' oli tyttö, -- maan Helmahan kuihtunut; Nurm' oli vihree taas, Kukkiva, kaunoinen.

14.

Lehdoss' istui Minna, Katsoi seppeltään, Joka suloisinna Häll' ol' sylissään; Kyynel kukkaselle Siinä helmehtii, Mutta seppelelle Virkki hellä niin: "Jos saat jäädä, hempee, Kullan tukkahan, Tuoksu siihen lempee, Kevätt' ainian! Jollei keltatukkaan Hän sun jäädä suo, Silloin kyynel-rukkain Piilost' ilmi tuo!"

15.

Luonto, kuinka mulle voit sa Vihastuakaan? Muille kauneutta soit sa, Etpä mulle vaan. Piiriään kun hyppy sulkee, Minä syrjään jään; Jolsan ohi kaikki kulkee, Häntä hyljitään. Niinkuin muilla, sydän mulla Sykkii, armastaa. Miks' mun täytyy yksin olla, Halveksittuna?

16.

Kolmest' äiti tytärtänsä kielsi: Huokaamasta, nurkumasta ynnä Konsaan antamasta pojan suuta. -- Äiti, jos sun tyttäres ei riko, Riko viime-kieltoas, oi sitten Ensimmäisen rikkoo hän ja toisen.

17.