Vähäinen kertomus Muinais-Suomalaisten pyhistä menoista

Helsingfors, Suomi, Tidskrift i fosterländska ämnen, 1852.

Tolfte årgången. Utgifven på Finska Litteratur-Sällskapets förlag.

Kussakin kansassa herää jo aikaseen joku jumaluuden tieto ja käsitys. Vaan kukali sukukunta edestyy sivistyksen tiellä, sikäli muuttuu ja muodostuu entinen uskoutensakin; ja jommoinen kansa tietonsa ja laatunsa puolesta itse ompi, arvoin semmoisia ovat ne jumalatkin, joita se mielessänsä kuvaelee ja ylistää. -- Tietonsa jättää polvi polvelta kukin sukukunta aina valistuneimmille jälkeen-tulevaisille, jotka niin ikään vuorostansa hyödyttävät perimää tietoansa, parannellen sitä oman selvenneen käsityksensä mukaan. Siten kulkevat kansan uskous ja muu valistus yhä rinnatuste, nojaellen keskinäisesti toiseensa, kunne aikoja voittaen vanhat luulot ja käsitykset uuden aina selvemmän tiedon rinnalla nähdään joko vaellinaisiksi eli kokonansa vääriksi. Silloin raukeaa vanhentunut tumma uskous vähitellen itsestänsä, ja uutta täydellisempää oppia tavoitellaan vaan sitä mieluisemmasti, kuta paremmin kansa entisen uskoutensa turhuuden huomaa.

Vaan jos kansan oma-synnyttämä uskous vielä on täydessä elossansa, ett'ei sen totuutta vielä ole ruvettu edes epäelemäänkään, ja vanhaa uskouden rakennusta silloin al'etaan ulkoa päin sortaa kansalle uutta oppia väkisen työntämällä, kohtaa semmoista ko'etosta välttämättömästi koko kansan puolesta yhteinen ja kiivas vastustaminen. -- Niinpä oli Suomalaistenkin seikka. Hamaista ylimuistoisista ai'oista olivat entisten jumaloidensa huostassa eläneet onnellisina ja vapaina, ja olivat kiitollisuudeltansa sekä muistoiltansa heihin sidotut. Rakastivat siis hellästi vanhaa uskouttansa, ja olivat arkoja siltä. -- Sillä miten olisi heidän käynyt semmoiseen oppiin hyvällä suostuminen, jonka totuutta sen julistajat eivät näyttäneet muulla kun väkivallalla ja miekkansa terällä? -- Miehuullinen oli siis Suomalainen kalliinta seikkaansa suojellessa. Vasta voimansa pitkällisestä vastustamisesta viimeinkin rau'ettua, koska hän väkevämmälle vastustajallensa kadotti kansallisen vapautensa, täytyi hänen pakosta tunnustaa voittajoidensa oppia; vaan salaa kyti yhä kuitenkin vielä entisen uskouden elimet, ja niitä oli vaikea tukkonansa sammuttaa, ennenkun kansa täydeksi tajusi hänelle pakoitetun opin eteväisyyttä. Kristillisyyden rinnalla palveltiin yhä vielä pakanallisiakin jumaloita, ja monestikin hämmentyivät pakanuus ja kristillisyys niin toisiinsa, että oli vaikea määrätä, mi heistä missäkin oli vallalla. Kristillisiin juhliin sekauntui niin paljon pakanuuden jätteitä ja taikoja, että juhlat, kadottaen tarkoituksensa, kokonansa muuttuivat pakanallisiksi menoiksi, jos kohta kantoivatkin kristillisyyden nimeä.

Semmoisia pakanuuden-jälellisiä pyhitys-päiviä muistelee Suomen nykyisetkin asukkaat joitakuita, ja tietävät niistä kaikenlaisia vanhoilta kuultuja puheita ja tarinoita kertoella, vaikka aikojen kuluessa monikin jo on saattanut peräti hävitä, ja toisia taasen tuskin muistetaankaan muuta kun nimeksi. -- Vaikea lienee siis tätä nykyä tarkoillensa määrätä, mimmoiset kaikki nämä vanhanaikuiset menot entuudesta olivat. Vaan koska asialla kuitenkin on arvonsa, vaikka siihen, kuni moneen muuhunkin tarkempia tietoja puuttuu, niin ei liene haittana senkään vähän ilmaiseminen, mikä missäkin saattaisi ehkä selitykseksi sopia.

Vanhoista Suomalaisten pyhistä mainittakoot siis ensiksikin Vuoden-Alkajaiset, joita muinoin pidettiin niin tähtävinä, että koko talouden menestys oli niiden nojassa, eikä saanut mitään ulko-töitä ennen niiden pitämistä alotella. Kuten nimestäkin näkyy olivat alusta vuotta pidettävät; vaan kuitenkaan ei tainnut näille Vuoden-Alkajaisille olla mitään määrättyä tahi pysyväistä vietto-päivää, mutta pidettiin heitä silloin aina, kulloin kussakin perhekunnassa vanhuudesta oli tapana. [Katsele E. Castrénin Turun yliopistossa vuonna 1754 pidettyä väitelmää: Historisk och Oeconomisk beskrifning öfver Cajaneborgs län, sivua 77.] -- Pitoja varten tapettiin kussakin eri talossa lammas, josta perheelle ruokaa oli laitettava, vaan muutakin syömistä sekä juomista piti sen päivän varalla oleman hyvästi. Lammasta ruo'aksi keittäessä ja sittemmin syödessä oli tarkasti katsottava, ett'ei mitkään elävät saaneet lihoja koskea eli maistella, jonka vuoksi ei suvaittu koiraakaan eikä kissaa huoneesen. Yksin sisukset ja luut korjattiin heti ja peitettiin maahan, ett'ei linnut pääsisi niitä syömään. Näitä Vuoden-Alkajaisia sanoo herra Erik Castrén vasta viitatussa kirjassansa vielä hänen aikoinansa pidetyn syntymä-paikoillansa Kainuussa. Samassa kohdassa puhuu myös siitä, ett'ei eläimiä saanut navetasta pellolle laskea, ennenkun Vuoden-Alkajaiset oli pidetyt; siihen katsoen olisi siis niiden viettäminen tapahtunut keväällä. Mitenhän lieneekin, se vaan, että karjan hoitamisessa oli monta komentoa ja taikaa tehtävää, jos sille oli menestystä toivominen. -- Kun lehmät ensi kerran laskettiin laitumelle, tehtiin navetassa jokaisen selkään tervalla risti, häntään käärittiin punainen lanka, ja kynnyksen alle asetettiin kanan muna. Mikä lehmä sitte ovesta mennessänsä sattui rikkomaan munan, sitä piti sinä kesänä erinomattain tarkasti varjella, ett'ei karhu saisi häntä repiä. -- Paavinaikuinen näyttää sitä vasten olleen se tapa, että kulki karjan kansa muudan mies niin etäälle metsään, kun lehmät tavallisesti kävivät, ja nousi siellä johonkuhun korkeaan puuhun, jonka latvasta kolmaste huusi kohti kurkkuansa: "tuo, pyhä Yrjänä, karjasi kotiin." Sillä muka pyytäen Yrjänää, jota pidettiin karjan varjelijana, saattamaan lehmiä hyvissä aikaa iltaisilla kotiin, ett'eivät yöpyisi lypsämättä metsään.

Ristinpäivän aikana keväällä oli taaskin erittäin suuret ja merkilliset pyhät, joita kesti useampia vuorokausia perätyste, ja sanottiin Henkien Päiviksi. Luultiin muka vainaiden henkien silloin käyvän maalla eläviä heimolaisiansa ja tuttaviansa tervehtimässä. -- Varsinkin piti niiden henkien silloin olla liikkeellä, jotka aikanansa olivat eläneet jumalattomasti, tehden suuria rikoksia, eikä saavan rauhaa eikä lepoa ennen, kun elossa olevat sukulaiset erinomattain siivolla ja kiitettävällä käytöksellä sovittivat heidän rikoksensa. -- Henkien pyhiä vietettiin sentähden erinomaisella hiljallisuudella. Ristin päivänä, joka oli henkien ensimäinen kulku-päivä, piti jokaisen olla aivan ääneti eikä saanut vähäisenkään ryskää eli minkäänlaista työtä tehdä, muutoin pakenivat vainaiden hiljaisuutta vaativat henget, täytyen taaskin sen vuotta kuleksia levottomina, ell'ei siitä elossa olevillekin vielä jotain pahaa seurannut. Aattoiltana peitettiin jo lattia yltänsä ol'illa ett'ei edes jal'at käydessä kopsaisi eikä mikään lattialle vahingossa putoava pahasti rumahtaisi, ja yksin oviin, kynnyksiin ja saranoihinkin käärittiin ohuvia riepuja, ett'ei nekään kuolleiden arastavia henkiä äänellänsä säikyttäisi.

Näitä Henkien päiviä sanotaan muutamia miespolvia takaperin vielä pidetyn Viitasaarella, ja kansa muistelee niitä tänäänkin seuraavassa tarinassa.

Kolima-järven etelä-päässä on Varis-niminen talon paikka juuri sen kosken niskoilla, joka Kolimasta laskee Keiteleesen. Tässä Variksen talossa, joka tiettävästi onkin vanhimpia niillä seudun, varusteliin perhe muinoin Henkien päiviä viettämään, ja kaikki oli pyhän takeen tarkasti valmistettu, kuni vanhuudesta tapa oli. -- Vaan olipa talossa viinaan menevä poika, joka Ristin-päivänä humala-päissänsä rupesi ylellisesti meiskaamaan ja kaikenlaista kurjuutta pitämään. -- Vanhemmat, jotka pyhän rikonnasta pelkäsivät jumaloiden kostoa, kokivat hillitä poikaansa; vaan siitä nousi tämä niin pahaan intoonsa, jotta surmasi vanhempansa. -- Kaukaa ei kostokaan viipynyt, sillä tuossa paikassa muuttui pyhän rikkoja varikseksi, ja lensi lakeisesta pellolle. -- Monta aikaa -- sanovat -- eli hän sitte variksena, asuen kesät talvet yhä talon tienoilla, ja rääkyi surkeasti; vaan Ristin-päivänä lensi hän lakeis-torvelle istumaan, ja pysyi ääneti siinä, niin kau'an kun henkien liikunta-aikaa kesti. -- Tästä poi'an varikseksi muuttumisesta olisi talolle pitänyt tulla se Variksen nimi.

Tarinalla kyllä on tarinan arvo, vaan näkyyhän siitäkin yhtähyvin, miten kalliina näitä pyhiä pidettiin, koska tarina niiden rikkojalle niin kovan koston määrää. Vaikka nyt tässäkin tarinassa Ristin päivää mainitaan henkien ensimäiseksi liikepäiväksi, saattoi näillä pyhillä kuitenkin ennen vanhaan olla joku muu omituinen vietto-aikansa, joka myöhemmin sitte lykättiin tähän kristilliseen juhla-päivään. -- Niin on Virolaisillakin ollut yhdenläiset pidot, joita ensinnä viettivät talvi-päivän seisauksen aikana, vaan joiden menot myöhemmin yhdistyivät Joulu-juhlan kansa. [Katso: Verhandlungen der gelehrten Estn. Gesellschaft zu Dorpat, über den Charactär der Estn. Mythologie von Kreuzwald (2 B. 3 Heft.).] Pitoja kesti yhdeksän päivää ja vietettiin niin ikään suurella hiljaisuudella, koska silloin muka oli "henkien aika", Viron kielellä: "ingede aeg".

Seurataksemme vuoden kulkua oli kevät-kesällä toiset suuremmat pidot, nimeltä Ukon Vakat, joita vietettiin, kuten nimestä jo näkyy, Ukon eli Ukkoisen kunniaksi. Häneltä anottiin muka kesäksi hyviä säitä ja ilmoja, jonkavuoksi luultiinkin koko vuoden tulon sen nojassa olevan, kuten voitiin Ukkoa lahjoilla ja uhrilla hyvästi miellyttää. Oli siis pitojen oikea viettäminen maan miehelle varsin tärkeä asia. Ilmankos niitä pitäessä ei talon varoja säästettykään. Määrättynä päivänä valittiin karjasta parahin lammas, tapettiin ja tehtiin ruo'aksi. Tätä keittoa niinkuin kaikkia talon muitakin varoja pantiin sitte vähän kutakin lajia tuohesta tehtyihin vakkasihin, ja kannettiin pitoja varten pyhitetylle harjulle, jota sanottiin "Ukon vuoreksi". Siihen jätettiin sitte ruo'at niinkun oluet ja viinatkin, joita myös piti runsaasti oleman, koskematta vuorelle yöksi. Mitä aamulla katsomaan tullessa Ukon maistelemista ruo'ista oli jäl'ellä, sen söivät pito-miehet joukossa suuhunsa, vaan oluesta ja viinasta kaadettiin vähäisen Ukon vuorelle, ett'ei tulisi kovin poutaista kesää. -- Näiden pitojen viettämisestä puhuu jo pispa M. Agricola hyvin tunnetussa runossansa seuraavalla tavalla:

Ja kun kevät-kylvö kylvettiin, Silloin Ukon malja juotiin, Siihen ha'ettiin Ukon vakka; Niin juopui piika että akka. Siitä paljon häpeää siellä tehtiin, Kuin sekä kuultiin että nähtiin. Kuin Rauni Ukon nainen härskyi, Jalosti Ukkokin pohjasta pärskyi. Se siis antoi ilman ja vuoden tulon.

Jos kohta, niinkun runoelijakin sanoo, Ukon Vakat alusta pitäen olivat vaan Karjalaisilta tunnetut, lienee niiden viettäminen kuitenkin heiltä levennyt muihinkin Suomen maakuntiin, koska tunnetaan niiden nimeä tänäänkin vielä Rautalammilla ja Viitasaarella. -- Niin puhutaan Ukon Vakkain alku-perästä, miten niitä ensinnä al'ettiin pitää Rautalammilla, jotta tuli muudanna kovana pouta-kesänä niille seudun eräs matkustaja, joka neuvoi semmoisilla menoilla lepyttämään Ukkoa, että hän sadetta antaisi. -- Missä Ukon vakkoja tuli pitää, otti matkustaja itse määrätäksensä, ja maita ensinnä katseltuansa, oli hänestä Säkkäränmä'en ja Heinolan tilojen välillä oleva kukkula siksi tarpeeksi sopiva. Sillä harjulla, jota tänäänkin vielä sanotaan "Arpaharjuksi", heitettiin sitte yhteisen päätöksen mukaan arpa, kummanko talon Ukon Vakkoja tulisi pitää, kun se pito-paikka siinä niiden keski-välillä oli. Arpa lankesi Heinolan kyläläisille, jotka siitä lähtien monta aikaa pitivät Ukon Vakkoja Säkkäränmäkeläistenkin puolesta; mutta aikoja voittaen riitautuivat kylät keskenänsä, ja alkoivat viettää pitoja eriksensä kumpikin. -- Ovat jo ammon aikoja hävinneet nämä pidot täältäkin, vaan yhtä-hyvin ovat nimeksi kuitenkin asukasten muistossa.