Väinämöiset: Yksi kokous meijän nykyisten runojain virren-teoista

Näinnä aikoina on Suomessa yksi merkillinen muutos tapahtunnut mielellisessä tarkoituksessa. Suomen kieli, jota ennen piettiin halpana ja jaloinpoljettavana, kahotaan jo monelta paremmalla arvolla, ja pietään (niin kuin sen pitäis) meijän äitinkieleksemme. Ne monet harjoitukset, jotka jo monessa paikoin on tehty, koroittaa tätä kieltämme kirjan-kieleksi, tahi käyttää sitä kirjallisissa tarkoituksissa, toistaa että meissä on syttynyt yksi rakkaus, joka on varsin luonnollinen, ja sen suhteen myös luonnostaan onnellinen.

Se on arvattava, että eroitettua Ruohtalaisista, piti ne kahleet aikoa myöten laukiaman, jotk' ei kiinittänneet eikä yhistänneet meitä heihin, voan jotka painovat meitä, heijän allesek. Näistä, oli _kielen_kahleet ne isommat ja vaikiammat, joilla kokivat meitä kiini-sitoa.

Ei ouk mikään niin luonnotoin kuin poiskieltää yheltä ihmiseltä hänen luonnollinen kielensä, se on että varsin murhata hänen mielen-luontoansa; sillä koska kielet ovat mielen keinot (organer) niin on yksi heistä niin kallis kuin toinenkin, ja kumpaisetkin tarpeelliset meijän mielen-valaistukseksi.

Tässä tarkoituksessa ovat Ruohtalaiset käyttäneet meitä varsin luonnottomasti, sillä hyö ovat poistaivuttanneet meijän mielestämme tämän lunnollisen rakkauen omaan kieleemme, ja peällen-tunkeneet meille tätä vierasta puhetta, jonka rakastaminen oli meillä luonnotoin, niin kauan kuin se moahankukisti meijän omoo puhettamme. Kuitenkin heitä ei soatetak tästä varsin syyttää; sillä jos tarkoitamme niitä aikoja jollon ensin tulimmo heijän alimaisiksi, niin olimme (heitä vastaan) yksi roaka pakanallinen kansa, kussa ei valaistus (kirjallisia harjoituksia) ollut soanut niin sioo; se piti seneistä tuotettaman meillen vieraasta moasta, ja vieraalla kielellä. Mutta vika on siinä, ettei se ouk siitten heittänyt tätä vierasta kielen-pukua, ja ottanut meijän emoamme, koska olimme jo niin paljon mielin-valaistunneet, että tämä ei ainoasti oisi ollut meille mahollinen, mutta myöskin varsin tarpeellinen. Voan sitä vastoin ovat hyö aina harjoittanneet meissä tätä muukalaista Ruohtalaista kieltä, jota ovat ehkä tehneet tästä vanhasta tavastaan, tahi luulessaan sillä paremmin sitoavasek meitä heijän ympärillensä. Mutta yksi luonnotoin site ei kestäk kauan, ja yksi luonnotoin rakkaus on aina voaran-alainen. Se on uskottava että jos oisimme vielä kauemminkin viipynyt Ruohtalaisten alla, niin oisi kerrankin tämä mieli meissä mielistynyt, katkaista näitä kielen-kapaloitamme ja harjoittoo omoo puhettamme. Sillä luontoa soahaan joksikin pois-taivuttoo ja vierastuttoo; mutta varsin muuttumaan -- sitä ej soa koskaan; ja luonnon laki, on ite se ensimmäinen, joka ajallansa rankaisee näitä hänen rikoittajoitansa. Yksi mehän-elävä, yksi peto, pietään siteillä ja kahleilla; mutta yksi ihminen, liioitenkin yksi valaistu (tahi ihmis-kansoa, joka on muka yhtä) kiinitetään vapaallisella ja vilpittömällä käytettämisellä. Se on nykyisen-ajan valaistus, jota meijän tuloo kiittee, ett'ei voittajat eneän tie voitettujansa orjiksensa, tahi alentaa heitä ihmisyytessä (i menskliheten); mutta että nyt pyytäävät heistä hyviä ihmisiä, onnellisia alammaisia, ja vapaallaisia kansalaisia (medborgare). Ja se on tästä syystä; josta ne kansat, joita nyt eroitetaan yheltä ja yhistetään toisen Hallituksen kanssa, aina ovat soanneet piteä Uskomuksensa (sin Religion) Kielensä ja Lakinsa, jos nämät ovat muka siinä toimessa, että ovat kunnolliset ja soveltuvaiset aikoin-soaha heijän totuullista parasta ja onnellisuutta. Tätä, jota aina tehään yheksi ehoksi rauhan-teoissa, vahvistettiin myös tässä viimeisessä rauhassa v. 1809, ja se on sillä perustuksella, ja meijän Valtioin armolla, jolla myö oommo soanneet piteä ei ainoasti tätä omoo Uskomustamme ja Lakiamme, mutta myös tätä muukalaista puhettamme, joka ei ouk omamme, voan joka on meille peällen-tunkettu muualta, Suomen-kielen hävitökseksi. Se on epäillemätäk, että hallitus, joka suopi meijän parasta, ei oisi tätä asiata vastaan, jos luettaisiin vähittäin poisriisua tätä vierasta pukua, ja näitä vieraita kielen-kahleita, jotka jo kauan ovat ollut meille vastukseksi oman kielen harjoittamisessamme. Uskottavampi oisi, että se oisi meillen avuksi tässä tarkoituksessa, jos kerran pyytäisimme tätä omoo puhettamme kirjakieleksemme. Mutta siihen voaitaan, että sitä ensin tehään kunnolliseksi ja sovelliaksi tähän tarpeesen. Se on sen eistä sopiva että ruetaan ensin ylösharjoittamaan tätä emoa, puhettamme, ennen kuin ruetaan puhumaan hänen käyttämisestään yhteiseksi kirjoituskieleksemme.

Mutta jos nyt ruettaisimme harjoittamaan tätä Suomen puhettamme kirja kieleksemme, niin kysytään ehkä mitenkä sitä tehtäneeni, ja mistä tätä työtä alottaisime? Sanotaan "peästä pinoa aletaan, hyvä asia alusta"! Mutta missäpä tässä on alku, ja missä tässä peätä tavataan? Se on meijän kielen tiustelemisella, tutkimisella hänen tapojaan ja puheenmutkiansa, hänen henkellisen luonnon käsittämisellä, jolla meijän ensin pitäis aloittoo hänen harjoittamista. Siitten voaitaan vielä hänen puhtauteksi, kitkemistä ja kumoon kyntämistä kaikkein niiten vierain sanoin ja sana-tapoin, jotka ovat häneen tartuneet, ja pahentaneet hänen luontonsa. Viimeksi tarvitaan tätä henkellistä, siemenettä, joka löytyy Tietomuksissa, ja miehiä joka sitä kylvää ja karhii.[2]

Meijän kielen luonto tavataan peripuhtautessaan meijän vanhoissa Runoissamme, ja muissa kansallisissa puheissamme, kussa heijän Runomus (Poesi) ja Salamus (Mythologi) ilmoittaiksen, jotka ovat ne henkellisimmät sikiät kussakin kielessä. Näitä vanhoja Runoja on vähittäin ruettu ylös-hakeamaan ja julistettamaan, Ganander, Porthan, Toppelius, ja osittain jo myökin oommo koittaneet heitä soaha painetuiksi, milloin valaistettunna omilla selitöksillämme, milloin myös ilman selittämätäk. Mutta se on tapahtunnut, niin kuin usseen tapahtuu, koska haetaan joen takoa vettä, että näitä nykyisiämme Runojamme on sillä välillä heitettynnä unoukseen. Meijän kielen henkitär (genius) tavataan ei ainoasti vanhoissa Runoissa, sitä tavataan myös nykyisenimissä; sillä oisihan se muutoin kuollut, ellei se vielä eläisi näissäkin. Yksi aika on kerran tuleva, jollon tiiustellaan näihen päivien tekoja, ja jollon kysytään: "minkälainen oli Suomalaisten Runomus alulla yheksäntoista kymmenälle sa'an luvulla" (19:de seklet)? (Sillä myö elämmö ei ainoasti meijän ajalla, mutta myös tulevillenkin ajoillen). Eikös se oisi silloin hyvä, soaha tällaisia kootuksia, tehtynnä juuri tään-ikuisilta?

Tarkoitus tämän kirjan painamisella, on sen eistä ollut, ensin että osottoo millä teloilla meijän Runomus seisoo näinnä päivinnä, ja minkälainen hänen on luonto, jos häntä verrataan vanhoin aikoin. Tämä on tarpeellinen tietää, ei ainoasti tulevillen ajoillen, mutta erinomattain näillen nykyisillen, jotta meillä oisi esimerkkiä sekä vanhoilta että nuoremmiltakin kielen-käyttäjöiltä, mitenkä meijän pitännöön harjoittoo puhettamme ja runomustamme. Moni ehkä luuloo, että jokainen meistä tuntoo kyllä tään-aikuista puhetta ja runomusta, jota tarjoitetaan meillen sekä suullisesti että kirjallisesti. Ei ikään! Tätä ei ouk ykskään vielä oikeen käsittänyt. Tätä toistetaan tämän aikuisilta kirjuttajoilta ja laulun-laittajoilta, heijän omilla teoilla ja lauluillansa. Sillä meijän Runomus elää niissä pohjoisimmissa moakunnissa kansan suussa, ei nissä tyhmissä veisuissa, joita vuosittain painetaan ja levitetään ympärin moatamme, ja jotka multaavat ja murhaavat sekä kielemme että juohutuksemme (Fantasi, Diktkonst). Ne eivät ouk Suomalaisia, muuten kuin nimekseen, sillä heissä osoittaiksen yksi muukalainen Runomus puettu Suomalaisilla sanoilla, mutt' ei käytetty Suomalaisella kielellä. Hyö ovat sen eistä pian kaikki, sekä kielen että mielensä puolesta, ulko-puolella kaiken Suomalaisen Runomuksen.[3]

Myö olemme tähän asti ollut aivan kiittämättömiä niitä miehiä vastaan, jotka ovat harjoittanneet henkissä pittee tätä meijän vanhoo Runomustamme. Myö ei ouk ainoasti unouttaneet heitä, niin kuin tapa on hyväntekiöimme vastaan, mutta olemme eesmänneinä aikoina monestin heitä vainoonneet ja ahistanneet; ja aina kahtoneet heijän puolella, jotka vieraalla puvulla ovat meitä villittänneet ja jouksuttelleet. Meijän tarkoitus on seneistä toiseksi, että Moamiehillemme ilmoittoo meijän nykyisiä kunnollisempia Runo-niekkojamme, että sillä, koko kansan kuulla, osottaisimme heillen kunniatamme, ja kehoittaisimme muita astuamaan heijän askelillen. Myö olemme tehneet tätä että yhellä puolella sekä käsittäisimme tätä meijän perullista (genuina) Suomalaista Runomustamme, että kostelisimme hänen valvojoitansa ja harjoittajoitansa, kuin että toisellakin puolella poispainettaisimme kansan mielestä niitä joutavia paha-päiväisiä remputoksia, jotka kuohuu meijän kirja-pajoistamme, ja jotka toistaa miten paljo meijän mielemme on jo poisvaipunut ja moahan-painunut siitä suloisesta Runomuksesta, joka on meijän kielen omainen.

Tässä ensimäisessä Osassammo olemme koettaneet että toimittoo Savolaissia Runoja sekä Savon pohjoisemmasta että eteleisemmestä peästä. Jos tämä kirja mänestyis, niin meijän aivotus oisi että aikoakin myöten painuttoo ei ainoasti muita Osia, mutta myös että erittäin toimittoo Pohjolaisten, Karjalaisten, Aunuksellaisten, Hämäläisten, Uuenmoalaisten ja Turkulaisten runomuksia; että sillä selvemmin näkisimme minkälainen Runomus-taito on kussakin moakunnassa. Se on arvattava, että Runomus on aina _yksi ja yhölläinen_[4] ja että eroitus on ainoastaan kielessä eli puheen murressa, tahi juohtumuksessa ja hänen toimitus-tavoissaan. Kuitenkin tavataan kussakin kansassa eli moassa erinnäisiä juohtumuksia, ellei eri-luontoisia, ja se on tämä erinnäisyys, joka teköö heitä ikäänkuin eri-luontoisiksikin.[5]

Voan ennen kuin myö näistä lähemme laveammasti puhumaan, niin tahomme ensin tästä osastamme tehä joitakuita muistutuksia, ja nimittää niitä tarpellisimpiä tarkoittamuksiamme.

Se ensimäinen, joka kohtaa meitä, on yksi varsin merkillinen asia, jota löyämme, koska vertoomme näitä nykyisiä Runojamme niihin vanhoin. Nimittäin, eitä hyö runollisessa tarkoituksessa (i Poetiskt hänseende) kielensä puolesta ovat aivan samallaiset kuin ne kaikkiin vanhimmat, joita tunnetaan. Eli toisilla sanoilla: myö löyämme e.m. että tämän Ryynäisen ja poika-_Huuhtisen_ Runot ovat verrattavinna meijän peä-Runojamme vanhan Väinämöisen virsi-tekohin -- jos puhutaan muka Runon-laitoksesta (versbyggnad) ja _kielen_-käyttämisestä. Nyt on kieli ainoasti yksi piiros (en form) jolla meijän ajatuksemme toimitetaan; ja Runon-laita on piiros meijän runomuksellemme. Myö neämme seneistä että ne vanhat piirokset runoissamme ovat vielä tänä päivänäkin varsin ne samat kuin olivat tiesi jo minä aikoina; niin että on varsin mahotoin meille, sekä kielen puolesta että runolaitoksestaan, eroittoo niitä vanhimpia näistä nuoremmista. Tämä on varsin luonnollinen asia, sillä ikeän kuin meijän kielemme on vielä tänä päivänäkin samalla kannallansa, kuin oli 600 oastaikoa siitten, niin on myös meijän Runomus samalla laitoksella. Eli meijän kielemme ja meijän runomuksemme ovat seisoneet varsin yhellä paikalla lähes 1000 oastaikoa, ellei enemmin. Mistä se tuloo, ellei siitä että Suomalaiset Runojot ovat toinen toisesek perästä työskentelleet niissä vanhoissa piiroksissa, ilman että heitä levittee tahi muuteskentella; hyö ovat heissä askaroittanneet, ikeän kuin meijän kirjantoimittajat, joita vielä tavataan samassa tavattomuutessaan, kuin olivat koska ensin rupeisivat tätä kieltämme kirjuttamaan. Sitä vastoin jos kahomme toisten kansoin kieliä, miten paljon eivätkös ou muuttuneet muutaman sa'an vuuen peästä. Jos luetaan e.m. Ruotin kieltä, vuotesta 1200, 1400, 1600, ja 1800, niin se aina kahensaan vuuen peästä eroittaiksen jo niin paljon, että hyvin tunnetaan minkä aikuiseksi se on luettava. Jos otetaan pitempätä aikoo, niin eroitus on aina suurempi, niin että tuskin tunnetaan samaksi kieleksi. Niin e.m. jos verroitaan sitä vanhoo Messo-Göthin kieltä tähän nykyiseen Ruohtalaisten, eli niihen vanhoin Ruomalaisten tähän nykyisten Italialaisten, niin eivät eneän toinen toisiansa ymmärtäisik. Sitävastoin niin Suomen kieli (niin kauaksi kuin käyp tutkiminen) on muuttumatoin. Sekä hänen oma luontonsa, että hänen erikummainen rakennus (jolla se rajattaiksen kaikista muista kielistä) toistaa tätä hänen peri-vanhuuttansa. Samalla tavalla osottaa meijän runot, sillä omalla luonnollansa (jolla heitä eroitetaan kaikkein muihen kansoin runomuksesta) että ovat varsin vanhan aikuisia.[6] Niinikkään myös meijän runon- ja paimenen-soitot, jotka erimukaisuuellansa (joilla heitä luovutetaan kaikesta nykyisestä soittamuksesta) muistuttaa meitä, etteivät ouk meijän aikuisia.[7]