Kadonnut pikajuna y.m. kertomuksia

Esipuhe. Kadonnut pikajuna. Brasilialainen kissa. Kaviaariruukku. Vannehtimon hirmu.

Esipuhe.

Sir Arthur Conan Doyle syntyi Edinburghissa 1859 ja on skotlantilaista taiteilijasukua. Hän opiskeli ensin lääketiedettä ja harjoitti muutamia vuosia lääkärin ammattia, jonka jälkeen läksi pitkille matkoille. Hänen mieltymyksensä kirjallisiin toimiin ilmeni jo aikaisin, ja hän lähetti useasti nimettömiä kyhäyksiä aikakauskirjoihin. Jälkeen vuoden 1890 hän rupesi kokonaan kirjailijaksi, paitsi että toimi jonkun aikaa sotilaslääkärinä buurisodassa. Suurta huomiota herättivät etenkin hänen salapoliisikertomuksensa "Sherlock Holmesin seikkailut" ja "Sherlock Holmesin muistelmat", joiden juoni on jännittävä ja sommittelu taitava. Niissä hän yhdistää salapoliisikirjallisuuden kahden perustajan pääominaisuudet, Poen "johtopäätösten taidon" ja Gaboriaun "tarmokkaan vainuamisen"; Holmes on Dupin ja Lecoq yhdessä. Runoilijana ja historiallisten romaanien kirjoittajana on hän niinikään tehnyt nimensä kuuluisaksi. Hänen runokokoelmansa "Songs of Action" muistuttaa jonkun verran Kiplingiä, ja teoksellaan "suuresta buurisodasta", jossa hän puolustaa Englannin politiikkaa, hän saavutti suuren kansansuosion Englannissa. Sen johdosta kuningatar Victoria korotti hänet aatelissäätyyn. Doylella on suuria ansioita kansallisen miliisin perustamisessa ja kehittämisessä. Paitsi lyhempiä kertomuksia on hänen teoksistaan suomennettu historiallinen novelli "Enoni" (Otava).

Kadonnut pikajuna.

Herbert de Lernac, jota paraikaa Marseillessa odottaa kuolemantuomionsa täytäntöönpano, on tunnustuksellaan selittänyt erään vuosisatamme salaperäisimpiä rikoksia -- tapauksen, joka luullakseni on kaikkienkin maiden rikoshistoriassa ennenkuulumaton. Vaikka virallisissa piireissä ollaan vastahakoisia puhumaan asiasta ja sanomalehdet ovat saaneet siitä niukasti tietoja, niin viittaa kuitenkin kaikki siihen, että tosiseikat vahvistavat tämän suurkonnan tekemän paljastuksen ja että ratkaisu mitä kummallisimmalle jutulle on vihdoinkin saatu. Asia on kahdeksan vuoden vanha ja sen merkillisyys jäi jossakin määrin varjoon sen valtiollisen hälinän takia, joka silloin jännitti yleisön mieliä; lienee siis paikallaan mainita sen kulku sikäli kuin olemme siitä selvää saaneet. Olen kerännyt tietoni sen-aikuisista Liverpoolin lehdistä, kuljettaja John Slaterin kuolemansyyn tutkimuksen pöytäkirjoista, ja Lontoon-Länsirannikon Rautatie-o.y:n papereista jotka ystävällisesti on annettu käytettäväkseni. Jutun vaiheet ovat lyhyesti seuraavat.

Kesäkuun 3 p:nä 1890 pyysi muuan herrasmies, joka ilmotti olevansa monsieur Louis Caratal, saada puhutella mr. James Blandia, Lontoon-Länsirannikon radan Liverpoolin keskusaseman päällikköä. Hän oli pieni mies, keski-ikäinen ja tummaverinen, niska niin köyryssä, että selkäranka nähtävästi oli viallinen. Hänellä oli mukanaan toveri, kookas ja vantteran näköinen mies, jonka kunnioittava sävy ja ainainen huomaavaisuus ilmaisi riippuvaista asemaa. Tämän ystävän tai seuralaisen nimeä ei mainittu, mutta muukalainen hän varmasti oli ja ihonsa tummasta väristä päättäen joko espanjalainen taikka etelä-amerikkalainen. Eräs omituisuus hänessä havaittiin. Hänellä oli vasemmassa kädessään pieni musta nahkasalkku, ja muuan teräväsilmäinen keskusaseman kirjuri huomasi tämän salkun olevan hihnalla kiinnitetyn hänen ranteeseensa. Mitään merkitystä ei siihen seikkaan pantu silloin, mutta myöhemmät tapaukset saattoivat sen jälleen puheeksi. Monsieur Caratal opastettiin mr. Blandin konttoriin, hänen kumppaninsa jäädessä ulkopuolelle.

Monsieur Caratalin asia toimitettiin joutuin. Hän oli samana ehtoopäivänä saapunut Keski-Amerikasta. Perin tärkeät asiat vaativat häntä Parisiin tuntiakaan hukkaamatta. Hän oli myöhästynyt Lontoon pikajunasta. Täytyi hankkia ylimääräinen. Raha ei mitään merkinnyt. Ajasta vain kysymys oli. Jos yhtiö jouduttaisi hänet matkaan, niin se saisi määrätä omat ehtonsa.

Mr. Bland painoi sähkökellon nappia, kutsui paikalle liikennepäällikkö Potter Hoodin ja sai sopimuksen kuntoon viidessä minuutissa. Juna oli lähtevä kolmen neljännestunnin kuluttua. Vähemmässä ajassa ei voitu saada linjaa varmasti vapaaksi. Rochdaleksi nimitetty voimakas veturi (n:o 247 yhtiön luetteloissa) liitettiin kahteen vaunuun, takana konduktöörivaunu kolmantena. Ensimäisen vaunun tarkotuksena oli yksinomaan heikentää heilumisen kiusallisuutta. Toinen oli tavallisuuden mukaan jaettu neljään osastoon, lähinnä veturia ensimäisen luokan istumaosasto, sitten ensimäisen luokan tupakkaosasto, toisen luokan istuma- ja perimäisenä tupakkaosasto. Ensinmainittu varattiin matkustajille. Toiset kolme jäivät tyhjiksi. Ylimääräisen junan konduktööri James McPherson oli ollut yhtiön palveluksessa monta vuotta. Lämmittäjä, William Smith, oli uusi mies.

Asemapäällikön konttorista lähtiessään monsieur Caratal yhtyi kumppaniinsa, ja kumpainenkin ilmaisi tavatonta hätäilyä. He maksoivat vaaditun hinnan, viisikymmentä puntaa viisi shillingiä, ylimääräisen junan tavallisen viiden shillingin taksan mukaan engl. penikulmalta, pyysivät opastamaan heitä vaunuun ja asettuivat paikoilleen heti, vaikka heille vakuutettiin, että linjan laittaminen vapaaksi veisi vielä runsaasti puoli tuntia. Sillävälin oli tapahtunut omituinen yhteensattuma konttorissa, josta monsieur Caratal oli juur'ikään poistunut.

Ylimääräisen junan tilaaminen ei varakkaassa liikekeskuksessa ole kovin harvinaista, mutta toki kahden sellaisen tilaaminen samana ehtoopäivänä. Tuskin oli mr. Bland kuitenkaan suoriutunut äskeisestä matkustajasta, kun jo toinen saapui samanlaisella pyynnöllä. Tulija oli mr. Horace Moore, sotilaallinen herrasmies, joka sen johdosta, että hänen vaimonsa oli äkkiä vaarallisesti sairastunut Lontoossa, väitti olevansa aivan ehdottomasti pakotettu matkustamaan hetkeäkään viipymättä. Hänen hätänsä ja tuskansa oli niin suuri, että mr. Bland koetti kaikkensa noudattaakseen hänen toivomustaan. Toisen ylimääräisen lähettäminen ei käynyt päinsä, sillä jo edellinen häiritsi säännöllistä paikallisliikennettä. Mutta saattaisihan mr. Moore ottaa osaa monsieur Caratalin junan kustannuksiin ja matkustaa toisessa tyhjässä ensimäisen luokan osastossa, ellei monsieur Caratal häntä omaan osastoonsa ottaisi. Sellaiselle järjestelylle oli vaikea nähdä mitään vastusta, mutta silti monsieur Caratal, kun mr. Potter Hood sitä hänelle esitti, jyrkästi kieltäysi ottamasta sitä kuuleviin korviinsakaan. Juna oli hänen, hän sanoi, ja hän vaati sen yksinomaisesti käytettäväkseen. Hänen tylyä vastarintaansa ei mikään suostuttelu pehmittänyt, ja aikeesta oli lopulta luovuttava. Mr. Horace Moore lähti asemalta suuressa tuskassa, kuultuaan että hänen ainoana apunaan oli tavallinen hidaskulkuinen juna, joka lähtee Liverpoolista kello kuudelta. Täsmälleen 4.31 asemakellon mukaan höyrysi liikkeelle Liverpoolin asemalta ylimääräinen juna, mukanaan köyryselkäinen monsieur Caratal ja hänen jättiläismoinen toverinsa. Linja oli silloin avoin, ja vasta Manchesterissä oli pysähdyttävä.

Lontoon-Länsirannikon radan junat kulkevat siihen kaupunkiin asti toisen yhtiön raiteita, ja ylimääräisen olisi pitänyt olla siellä jo hiukan ennen kuutta. Neljännestä yli kuuden herätti melkoista kummastusta ja huolestumistakin Liverpoolin keskus-asemalla Manchesteristä sähkötetty tieto, ettei se ollut vielä saapunut. Tiedustettiin St. Helensistä, joka on kolmanneksen matkaa näiden kahden kaupungin välillä, ja saatiin vastaukseksi:

"James Bland, asemapäällikkö, L. & L.R. keskusasema, Liverpool. -- Ylimääräinen kulki tästä 4.52, hyvissä ajoin. -- Dowser, St. Helens."

Tämä sähkösanoma saapui 6.40. Manchesterista sähkötettiin jälleen 6.50:

"Ei mitään merkkiä ilmottamastanne ylimääräisestä."

Ja kymmentä minuuttia myöhemmin saapui kolmas, ällistyttävämpi viesti:

"Nähtävästi jokin erehdys ylimääräisen kulkusuunnitelmassa. Sitä seuraavaksi ilmotettu paikallisjuna St. Helensistä on juuri tullut, näkemättä sitä. Sähköttäkäähän ohjeita."

Juttu alkoi näyttää mitä ihmeellisimmältä, vaikka viime sähkösanoma tuotti jotakin huojennustakin Liverpoolin viranomaisille. Jos ylimääräistä oli tapaturma kohdannut, niin tuntui tuskin mahdolliselta, että paikallisjuna olisi voinut kulkea samaa rataa siitä tietämättömänä. Ja kuitenkin, mitä muutakaan mahdollisuutta oli olemassa? Missä saattoi juna olla? Oliko se ehkä jostakin syystä johdettu sivuraiteelle, jotta hitaampi juna pääsisi ohitse? Sellainen selitys oli mahdollinen, jos oli jokin pikku korjaus tehtävänä. Lähetettiin sähkösanoma jokaiselle St. Helensin ja Manchesterin väliselle asemalle, ja Liverpoolissa asema- ja liikennepäällikkö odottelivat äärimäisen jännittyneinä lennätinkoneen ääressä vastauksia, joiden perusteella voisivat varmasti päättää mihin juna oli kadonnut. Vastaukset saatiin samassa järjestyksessä kuin kysymyksetkin oli lähetetty, järjestään kultakin asemalta St. Helensin taholta alkaen:

"Ylimääräinen kulki tästä klo viisi. -- Collins Green."

"Ylimääräinen kulki tästä 5.06. -- Earlestown."

"Ylimääräinen kulki tästä 5.10. -- Newton."

"Ylimääräinen kulki tästä 5.20. -- Kenyon Junction."

"Mitään ylimääräistä junaa ei ole tästä kulkenut. -- Barton Moss."

Virkamiehet tuijottivat toisiinsa tyrmistyneinä.

"Kolmikymmenvuotinen kokemukseni ei tällaista tunne", ihmetteli mr. Bland.

"Kerrassaan ennenkuulumatonta ja käsittämätöntä. Ylimääräinen on joutunut harhaan Kenyon Junctionin ja Barton Mossin välillä."

"Eikä siellä kuitenkaan ole mitään sivuraidetta, mikäli minä muistan. Junan on täytynyt suistua kiskoilta."

"Mutta miten saattoi 4.50 parlamenttijuna mitään huomaamatta kulkea samaa rataa?"

"Ei ole toista mahdollisuutta, mr. Hood. Asian täytyy olla niin. Kenties on paikallisjuna havainnut jotakin valaisevaa. Pyydämme Manchesteristä lisätietoja ja sähkötämme Kenyon Junctioniin määräyksen heti tutkia rata Barton Mossiin asti."

Manchesteristä tuli muutamassa minuutissa vastaus.

"Ei mitään tietoja kadonneesta ylimääräisestä. Hidaskulkuisen junan kuljettaja ja konduktööri varmat siitä, ettei mitään tapaturmaa Kenyon Junctionin ja Barton Mossin välillä. Linja aivan selvä, ei jälkeäkään mistään epätavallisesta. -- Manchester."

"Sille kuljettajalle ja konduktöörille on annettava lähtöpassi", mutisi mr. Bland yrmeästi. "On tapahtunut onnettomuus eivätkä he ole sitä huomanneet. Ylimääräinen on ilmeisesti suistunut kiskoilta rataa tärvelemättä -- en jaksa käsittää miten se on mahdollista -- mutta niin on täytynyt käydä, ja tuossa paikassa saamme Kenyon Junctionista tai Barton Mossista sanoman, että se on löydetty ratavallin juurelta."

Mutta mr. Blandin ennustus ei toteutunut. Kului puoli tuntia, ja silloin saapui Kenyon Junctionin asemapäälliköltä näin kuuluva viesti:

"Ei ole saatu vihiä kadonneesta ylimääräisestä. Se kulki ihan varmasti tästä ohi saapumatta Barton Mossiin. Irrotimme tavarajunasta veturin, ja olin itse tarkastamassa radanvarren, mutta kaikki on kunnossa eikä tapaturmasta merkkiäkään."

Mr. Bland repi ähmissään tukkaansa.

"Tämä on sulaa hulluutta, Hood!" hän huudahti. "Katoaako juna ilmaan Englannissa keskellä kirkasta päivää? Juttu on luonnoton. Veturi, kaksi vaunua, konduktöörivaunu, viisi ihmis-olentoa -- ja kaikki kadonneet suoralla rautatienradalla! Jollemme tunnin kuluessa saa mitään suoranaista tietoa, niin lähden itse paikalle tutkimuspäällikkö Collinsin keralla."