Kaarlo Bergbom: Henkilökuvaus

Suurmiehet ilmestyvät tavallisesti ryhmittäin. Samaan aikaan on eri aloilla olemassa henkilöitä, jotka määräävällä tavalla vaikuttavat kansakunnan kohtaloon ja sivistykseen.

Suurmiesten ilmestymisen on selitetty johtuvan siitä, että eräät aikakaudet ovat heidän toiminnalleen otollisemmat kuin toiset. Kaikki aikakaudet ovat otollisia suurmiehille, sillä neroille tarjoutuu aina toimialoja. Keskinkertaiset vain kaipaavat otollisia oloja, he vain valittavat joutuneensa väärälle uralle, nero on aina oikealla alalla, sillä hän muuttaa elämän itselleen, älylleen ja toiminnalleen sopivaksi. Yhtä vähän kuin mikään voi estää yksilöä olemasta lahjakas, yhtä vähän voidaan estää neroa painamasta leimaansa aikakauteensa.

Mutta suurmiesten ryhmänä esiintymiselle on oma selityksensä. Ihminen tarvitsee ajatustensa terästämiseksi toisia yhtä lahjakkaita. Niinkuin veitsi hioo veitsen, niin hioo mies miehen. Ajatuksen kultaista palloa heiteltäessä tarvitaan aina toinen, joka viskaa sen takaisin. Suuri yleisö voi olla erinomaisena nerokkaan miehen toiminnan kaikupohjana, mutta se ei koskaan voi sitä herättää. Yleinen äänestys ei koskaan ole kutsunut esiin lahjakasta ihmistä. Neron toimintahan on aina tavalla tai toisella kapinaa entisiä muotoja ja ajatuksia vastaan, siksi suuri yleisö ei häntä voi löytää. Nerot löytävät aina toinen toisensa, joko kadehtimalla toisiaan tai ihailemalla, joko kumotakseen toisen tai taistellakseen hänen rinnallaan, mutta aina heidän täytyy tuon tuostakin saada verrata ajatuksiaan ja toimintaansa vertaistensa ajatuksiin ja toimintaan.

Nämä seikat saavat aikaan jonkinmoisen lahjakkaiden ihmisten ylimyssäädyn, joka joko taistelee keskenään valta-asemasta tai yhdessä taistelee yhteistä suurta vihollista, tyhmyyttä vastaan. Joko vastustaen tai ihaillen he antavat toisilleen tunnustuksen, tuon jokaiselle toimivalle henkilölle välttämättömän ravinnon. Tämä ravinto ei koskaan ole kvantitatiivista vaan kvalitatiivista. Nerokas ihminen ei laske suosionosoitusten lukumäärää, vaan punnitsee ne.

Jos Kaarlo Bergbom olisi ollut yksinään, ei hän olisi perustanut Suomalaista teatteria. Jos hän teatterin olisi luonut, ei siitä olisi tullut kansallista laitosta, ellei samaan aikaan olisi Snellman herättänyt kansallisuustuntoa, ellei Lönnrot olisi koonnut suomalaisten vanhoja runoja, ellei Aleksis Kivi olisi ilmestynyt aivan uuden uutukaisen kirjallisuutensa kera.

Kaikki nämä miehet saivat osakseen ankaraa vastustusta. Yksi ihminen voidaan kylläkin masentaa, mutta kokonainen rivi pysyy pystyssä. Kaarlo Bergbomin työtä ei voida irroittaa suomalaisuuden suurmiesten työstä, eikä heidän työtään voida täysin arvostella, ellei Kaarlo Bergbomin työtä oteta varteen.

Kohtalo antaa auliisti lahjansa suosikeilleen. Snellmanille se antoi taistelijan itsepäisen uskon työnsä välttämättömyyteen tehden hänestä sotasankarin ajatusten kamppailussa, lahjoittaen samalla sielullisen nahan niin vahvan, että jokainen isketty haava siinä heti parantui.

Lönnrotille kohtalo antoi elämän pyhän uteliaisuuden, halun tunkeutua ihmissielun kauneimpiin kolkkiin, lahjoitti aivoihin aivan kuin mehiläisparven, jotka hunajan keräsivät kauneimmista ja tuoksuvimmista kukista.

Itämailla puhkaistaan satakieliltä silmät, jotta ne laulaisivat kirkkaammin. Kohtalo antoi Aleksis Kivelle sieluun suuren surun, ja siksi hän saattoi elämän väkevää iloa kuvata.

Ja Kaarlo Bergbom sai miehen tarmon ja naisen uhrautumisnälän, sai unelmien koko kirkkauden, tuon jalokiven, jonka läpi elämän voi nähdä täydessä väkevyydessään iloineen ja suruineen.

Jälkimaailma tavallisesti käsittää vastustuksen siksi, mikä sanomalehdissä ilmenee, sanomalehdissä, jotka ovat ajan suuri kello, vailla tuntiennäyttäjää ja ilmaisten vain minuutit. Mutta pahimmat loukkaukset, syvimmät iskut tulevat takaapäin, osuvat salaa, ja katkerimmat tuskat kärsitään hiljaisissa kammioissa ja silloin kun ympäristö ei niistä tiedäkään. Vain iskun saaja voisi niistä kertoa. Jos hän on voimakas ja torjunut iskun, vaikenee hän. Jos hän on masentunut, vaikenee hän tietäen, että iskun tehoisuuden määrää uhrin huuto.

Kaarlo Bergbomin työn alkutaival on yhtä ainoaa vastustusten sarjaa. Kaikkia aseita, mitä suinkin voitiin käyttää hänen tuhoamisekseen, on käytetty. Hän olisi ehdottomasti lannistunut, ellei hänen rinnallaan olisi ollut miehiä, joiden työ oli yhtä suuri kuin hänenkin, ja ellei hänen takanaan olisi ollut joukko uskollisia auttajia, jotka häneen ehdottomasti luottivat. Hänellä oli oma armeijansa, alussa kylläkin pieni, mutta kun voitot alkoivat näkyä, oli koko kansa hänen takanaan, valmiina uhraamaan kaiken mitä voi.

Vastustus on kaiken henkisen harrastuksen tuhooja ja samalla voi se olla sen voimistaja. Aivan kuin heikon virran voi kallio pidättää ja vesi painuu maan uumeniin, niin voimakkaan virran tielle osuva kallio synnyttää putouksen ja veden voima tulee siten hyödylliseksi. Jokainen lahjakas ihminen löytää elämänkutsumuksensa vasta silloin, kun suuri vastustus on hänen tiellään. Edullisissa olosuhteissa ei tavallisesti mitään suurta saada aikaan, ei ainakaan mitään uutta.

Jos ruotsalaisten taholta maassamme olisi myötätuntoisesti suhtauduttu Suomalaisen teatterin alkuyrityksiin, olisi tästä taidelaitoksesta epäilemättä tullut aivan vähäpätöinen. Se olisi pysynyt seuranäyttämönä. Mutta kun ruotsalaisten vastustus teki sen kansalliseksi taidelaitokseksi, niin se sai sen kautta uuden arvon. Vastustus oli ankara, mutta virtana oli Kaarlo Bergbomin toimintahalu ja tarmo, siksi Suomalainen teatteri syntyi.

Kaarlo Bergbom ei koskaan ollut mikään puolueihminen, ei hän ollut suomalaisuuden suuri intoilija samassa muodossa kuin Snellman, eihän hän koskaan oppinut suomenkieltäkään aivan virheettömästi kirjoittamaan, mutta yhtä kaikki hänestä tuli suomalaisuuden keskeisimpiä henkilöitä. Suomalainen teatteri on kansalle elävä ja aina uudestaan koko voimassaan esiintyvä ilmaisu kansallisuudesta, siksi sitä rakastettiin ja siksi sen puolesta oltiin valmiita tekemään uhrauksia. Kaarlo Bergbom sen johtajana oli kansan henkisen sivistyksen kaipauksen ilmaisija. Ja kun hän pystyi tehtävänsä täyttämään, niin hänestä tuli suurmies.

Monastihan mies joutuu vastuulliseen tehtävään, on keskeinen henkilö ja hänen työnsä tuloksista odotetaan suurta, mutta työ supistuu pieneen ja tulokset ovat mitättömiä. Tämä johtuu siitä, ettei hän osaa ajamaansa asiaa tehdä omakseen, ei tunne aivan kuin profeetallista kutsumusta. Kaarlo Bergbomille teatteri oli hänen omansa. "Minä olen johtokunta", sanoi hän niskoitteleville näyttelijöille.

Lahjakkaan ihmisen tuntomerkki on siinä, että hän voi monella aivan vastakkaisellakin työskentelyalalla saavuttaa hyviä tuloksia. Onhan lahjakkaisuus universaalista, se näkee pääasiat ja siirtää syrjään sivuseikat. Todella lahjakas ihminen ei koskaan ole sidottu yhteen ainoaan työalaan, vaan menestyy monella, koska hän aina muodostaa eri toiminta-alat itselleen sopiviksi.

Helppoa on jäljestäpäin arvostella suurmiesten työtä. Heidän menettelynsä tuntuu meistä ehdottomasti ainoalta oikealta ja kaikessa aivan luonnolliselta. Mutta Suomalaisen teatterin historiassa on kohta, joka, vaikkakin on aivan luonnollinen, todistaa Kaarlo Bergbomin suuruuden. Se on hänen suhteensa suomalaiseen näytelmäkirjallisuuteen. Maassa oli vain muutamia kirjailijoita, ja kuitenkin syntyi näytelmäkirjallisuus, jonka vertaista ei myöhempi kirjailijapolvi lukuisana laumana ole pystynyt luomaan. Tämä kotimainen kirjallisuus oli se kulmakivi, jonka varassa teatteri saavutti kansallisen merkityksensä. Mutta eihän mitään suurta synny ilman suurta uhrausta. Kaarlo Bergbom uhrasi oman kirjallisen tuotantonsa luodakseen sen toisissa ja toisten kautta. Ellei hänellä olisi ollut paljoa annettavaa, ei hän olisi paljoa saanutkaan. Tyhjästä ei mitään rakenneta.

Tätä hänen uhriaan ei koskaan ole kyllin suureksi arvioitu. On lähtökohdaksi otettu hänen nuoruudennäytelmänsä. On verrattu niitä myöhempään kirjallisuuteen ja huomattu ne monessa suhteessa köyhiksi. Mutta nehän olivat aloittelijan työtä. Pyyhkikäämme Henrik Ibsenin elämästä hänen kypsyysaikansa näytelmät, paljonko hänen nuoruudennäytelmänsä silloin merkitsevät?

Kypsyyttä ihminen tarvitsee voidakseen luoda jotain, suuria sisäisiä taisteluja ja suuria tuskia antaakseen elämästä oikean kuvan. Nuoruuteen liittyy aina hempeämielisyyttä, joka tuntuu heikkoutena draamallisessa tuotannossa. Nuoruuteen liittyy myös häveliäisyys omien sisäisten ristiriitojensa kuvaamiseen. Eihän Shakespearekaan osannut kuvata tunteen suurta paloa Romeossa ja Juliassa ennenkuin vasta kypsyneenä miehenä. Goethe tarvitsi kokonaisen ihmiselämän, ennenkuin Margaretan välitön tunne puhkesi koko kauneudessaan esiin. Elämän on täytynyt nöyryyttää ihmistä, ennenkuin hän näkee rakkauden pyhän lunastusopin. Ristiriitoja ei kuvata, ennenkuin on taistellut jättiläisen kanssa pimeydessä ja tämä on antanut siunauksensa. Nuoruuteen kuuluu välittömästi usko elämään ja sen suureen voimaan. Kypsyneellä iällä tämä usko puhdistuu taisteluissa ja vasta silloin merkitsee jotain, vasta silloin se on leiviskä, jonka on ansainnut eikä saanut sitä lahjaksi. Suuren kirjallisuuden tunnusmerkki on juuri siinä, että elämänkäsitys on omien kokemusten ja taistelujen kautta puhdistunut. Ihminen on vuodattanut sydänverensä kalkkiin, jonka hän kohottaa siunatakseen sillä muita. Ja näin tapahtuu ihme.

Jos siis Bergbomin näytelmistä puuttuu se suuri kantavuus, joka ne tekisi ikuisesti säilyviksi, niin on niissä kuitenkin jo ominaisuuksia, jotka vain todella lahjakkaan ihmisen nuoruuden tuotannossa ilmenevät. Ne ovat: toiminnan kiinteys ja sen loogillinen johdatus huippukohtia kohden, vuorosanojen naseva iskevyys ja luonteiden selväpiirteisyys. Ne olivat ammattitaidon näytteitä, ja ilman näitä taitoja ei mitään pysyvää luoda. Kirjailijan ammattitaito hänellä oli jo nuorena vallassaan, ja sitä hän olisi voinut käyttää elämänarvojen punnitsemiseen. Tosin tämä punnitsemiskyky oli hänessä yksipuolinen... mutta ainahan suuret miehet, profeetat ja apostolit, ovat olleet siinä suhteessa yksipuolisia... mutta iän mukana tämä ominaisuus kasvoi, kirkastui ja laajeni. Ja hänessä oli ikuisen voiman heleä ilmaisumuoto, huumori, joka pakotti häntä rakastamaan elämää sellaisenaan ja saamaan hänet näkemään kaiken oikeassa valossaan.

Ellei Kaarlo Bergbom henkisesti olisi Suomalaista teatteria varten niin paljon uhrannut, ei hän sitä myös olisi palavasti rakastanut. Sehän ihmiselle on vain todella rakas, jolle on uhrattu jotain. Teatteri oli tärkein osa hänen elämässänsä, ja siksi hän sen puolesta taisteli. Jos hän taistelun olisi jättänyt, olisi hän epäilemättä tuhoutunut. Teatteri vastasi hänelle rakastettua, lasta, perhettä, yksityistä onnea.

Tämä keskeinen asemansa suomalaisuuden suuressa heräämisessä tuotti hänelle vuosien kuluessa määrätyn korkean aseman. Jokainen voima herättää aina vastavoiman, siksi sai hän myös kadehtijoita, henkilöitä, jotka uskoivat tallustaessaan toisen laatimaa latua saavansa enemmän aikaan kuin työn aloittaja. Näitä vastustajia oli tuon tuostakin teatterin sisäpuolella, arvostelijoissa ja yleisössäkin, koska suomalaisen aina täytyy kadehtia niitä, jotka ovat muita päätä pitempiä.