Nahkaratti

Tampereella, Isak Julinin kustannusliike ja kirjakauppa, 1910.

Ystäväni Lionel Dacre asui Avenue de Wagramin varrella Pariisissa. Hänen pieni rauta-aidan ja ruohokentän ympäröimä talonsa sijaitsi Riemuportin vasemmalla puolella. Luulen, että se sijaitsi siinä jo ennenkuin avenue'a oli olemassakaan, sillä harmaat kivilaatat olivat sammaltuneet ja muurit ajan vaikutuksesta ikäänkuin valkoisen homeen peitossa. Kadulta katsottuna näytti rakennus pieneltä ja, jos oikein muistan, ei siinä ollut enempää kuin viisi ikkunaa, mutta takasivulla oli sen jatkona hyvin suuri huone. Juuri siinä oli Dacren salaisille tieteille omistettu kirjasto, ja siinä hän myöskin säilytti ne harvinaiset esineet, joihin hän itse oli kiihkeästi mieltynyt ja jotka hänen ystäviään huvittivat. Rikas kun oli, hienostunut ja omituinen luonteeltaan, oli hän käyttänyt suuren osan elämästään ja omaisuudestaan saadakseen kootuksi alallaan ainoan, kuten väitettiin, talmudilaisia, salaperäisiä taikakapineita käsittävän kokoelman, joista moni oli sangen harvinainen ja suuriarvoinen. Hän oli suuresti mieltynyt ihmeellisyyksiin ja ennen kuulumattomiin asioihin ja sanotaankin, että hänen kokeilunsa, saadakseen selville tuntemattomia seikkoja, ovat menneet kohtuuttomuuksiin. Ollessaan englantilaisten ystäviensä seurassa, ei hän koskaan niistä huolinut kertoa, vaan puhui tutkijan tai taiturin tapaan; mutta eräs samaa suuntaa edustava ranskalainen on minulle kertonut, että loihtutaidon kaikki irstaudet ovat kootut tuohon suureen, korkeaan saliin, jonka seinät ovat peitetyt kirjalaudakoilla ja merkillisiä esineitä sisältävillä kaapeilla.

Hänen ulkoasunsa ilmaisi kyllin selvästi, että hänen kiihkeä mieltymyksensä sielutieteilyyn oli pikemmin tiedollista kuin henkistä luonnetta. Hänen jäykissä piirteissään ei näkynyt jälkeäkään asketismista (lihansakurituksesta), mutta hänen suuri pääkallonsa, joka pilkisti hänen harvasta tukastaan kuin lumihuippu hongan latvasta, kätki sisäänsä paljon tiedollista voimaa. Hänen tietonsa olivat suuremmat kuin viisautensa ja luonteensa ei vetänyt vertoja hänen lahjakkaisuudelleen. Nuo pienet kirkkaat silmät, jotka olivat syvällä hänen täyteläisissä kasvoissaan, loistivat älykkäisyydestä ja elämän uteliaisuudesta, mutta nuo silmät olivat hekumallisen ja itsekkään miehen. Mutta tämä on hänestä jo kylliksi -- hän on jo kuollut, miesrukka, kuollut juuri siihen aikaan, jolloin hän vihdoinkin luuli keksineensä elämänveden. Minä en aijo kertoa hänen omituisesta luonteestaan, vaan siitä hyvin ihmeellisestä ja käsittämättömästä tapahtumasta, joka oli yhteydessä vierailemiseni kanssa hänen luonaan aikaisin keväällä vuonna --82.

Olin tutustunut Dacreen Englannissa, sillä tutkimukseni British-museon asyrialaisessa kokoelmahuoneessa tapahtui samaan aikaan, jolloin hän oli koettanut selittää erään salaperäisen, babylonialaisissa tauluissa löytyvän ajatuksen, ja meidän yhteiset harrastuksemme lähentyivät toisiaan. Tilapäiset huomautukset olivat johtaneet meidät päivittäiseen ajatustenvaihtoon ja nämä taasen vuorostaan jommoiseenkin ystävyyteen. Ensi kerran matkustaessani Pariisiin, olin luvannut käydä häntä tapaamassa ja kun minulle tuli tilaisuus täyttää sopimuksemme, asuin eräässä pienessä huvilassa Fontaineblaussa. Iltajunat lähtivät sopimattomalla ajalla, ja hän pyysi sentähden olemaan yötä luonaan.

"Minulla on ainoastaan yksi ylimääräinen vuode", sanoi hän osoittaen kirjastohuoneessa olevaa leveätä sohvaa, "mutta minä toivon, ett'ette nuku siinä huonosti."

Makuuhuone oli omituinen korkeine, ruskeilla kirjoilla peitettyine seinineen, mutta kirjatoukalle, olletikin sellaiselle kuin minä olin, eivät mitkään koristukset olisi olleet miellyttävämmät, ei mikään tuoksu sen suloisempi kuin sellainen mieto, hieno haju, joka leviää vanhoista kirjoista. Sanoin hänelle, ett'en voinut toivoa itselleni mitään parempaa makuuhuonetta tai enemmän mieltäni tyydyttäviä koristeita.

"Vaikka seinäpaperit eivät olekaan komeat eikä nykyaikaiset, ovat ne ainakin kallisarvoiset", sanoi hän katsellen kirjalaudakkeitaan. "Olen maksanut niistä esineistä, jotka teitä täällä ympäröivät enemmän kuin neljännesmiljoonaa. Kirjat, aseet, kivet, puuleikkaukset, gobeliinit, taulut -- täällä löytyy tuskin mitään, jolla ei olisi elämäkertaansa, joka tavallisesti on kuulemisen arvoinen."

Näin sanoessaan istui hän lieden toisella puolella ja minä toisella. Hänen lukupöytänsä oli hänen oikealla puolellaan ja sen yläpuolella suuri lamppu kullalle hohtavine tulineen. Puoliksi kokoonkääritty vanha käsikirjoitus oli keskellä pöytää, monien merkillisten taideteosten ympäröimänä, joiden joukossa oli muuan suuri ratti, sentapainen, jota käytetään viinisäiliötä täytettäessä. Se näytti olevan puusta, reunustettu himmeällä kuparireunustimella.

"Tuopa omituinen", sanoin minä. "Millainenkohan entisyys mahtaa olla tällä ratilla?"

"Niin", vastasi hän, "sepä kysymys, jonka minun on täytynyt tehdä itsellenikin. Antaisin paljon jos saisin sen tietää. Ottakaa se ja tarkastakaa sitä."

Seurasin kehoitusta ja huomasin, että se mitä olin pitänyt puuna olikin todellisuudessa nahkaa, vaikkakin jo vanhuutensa tähden kovettunutta. Ratti oli niin suuri, että siihen hyvin mahtui tuopillinen nestettä. Kuparireunustin ympäröi sen ylimmäistä osaa, mutta torvikin oli metallilla kehystetty.

"Mitä sanotte siitä?" kysyi Dacre.

"Luulen että se on kuulunut jollekulle keskiajan viinikauppiaalle tai juomanpanijalle", vastasin minä. "Olen Englannissa nähnyt nahkaisia juoma-astioita seitsemänneltätoista vuosisadalta -- niin kutsuttuja 'mustia taskumatteja' -- saman värisiä ja yhtä kovia kuin tämäkin."

"Niin luulen minäkin sen olevan peräisin samoilta ajoilta", sanoi Dacre, "ja sitä on varmaankin käytetty astioita täytettäessä jollain juoksevalla aineella. Jos aavistuksissani on perää on se viinikauppias, joka sitä on käyttänyt, ollut omituinen samoin kuin täytettävä astiakin. Ettekö näe itse ratin torvessa mitään erikoisempaa?"

Kun pidin esinettä valoa vasten huomasin, että noin viiden tuuman etäisyydellä kuparoidusta kärjestä oli nahkareunustan kapea torvi hangattu ja naarmuiltu ikäänkuin sitä olisi joku tylsällä veitsellä raapinut. Ainoastaan tältä kohtaa oli sileä, musta pinta revitty.

"Joku on koettanut leikata torven poikki", sanoin minä.

"Näyttääkö se naarmulta?"

"Se näyttää revityltä ja raapitulta. Mitä työkapinetta siinä lienee käytettykin on se vaatinut paljon voimaa jättääkseen tuollaisia merkkejä niin kovaan aineeseen, mutta mitä te asiasta arvelette? Näen, että tiedätte enemmän kuin puhutte."

Dacre hymyili ja hänen pienet silmänsä vilkuivat veitikkamaisesti.

"Mahtaako teidän viisaat tutkimuksenne käsittää myöskin unien sielutiedettä?" kysyi hän.

"Minä en ole edes tietänyt, että sellaista onkaan", vastasin minä.

"Herraseni, tuo kohokivikehyksen yläpuolella oleva kirjalaudakko on täynnään sitä ainetta käsitteleviä kirjoituksia alkaen Albertus Magnus'esta j.n.e. Se on itsenäinen tiede."

"Tiede puoskareita varten."

"Puoskarit ovat aina tienraivaajia. Tähtienselittäjästä on kehittynyt tähtitieteilijä, taikakemististä oikea kemisti, hypnotiseeraajasta kokeileva sielutieteilijä. Eilispäivän puoskari on huomenna professori. Vieläpä niinkin oikulliset asiat kuin unet, järjestetään kyllä ajanpitkään. Kun se aika tulee, eivät meidän tuolla kirjalaudakoilla olevat ystävämme ole olleet ainoastaan haaveilijoille tyydytykseksi, vaan ovat ne myöskin perustaneet tieteen."

"Olettakaa että niin on, mutta mitäpä tekemistä on unien tieteellä suuren mustan kuparireunustaisen ratin kanssa?"

"Sen kyllä kerron. Te tiedätte, että minun käytettävänäni on käskyläinen, joka aina on etsimässä harvinaisuuksia kokoelmiini. Joku päivä sitten oli hän kuullut kerrottavan, että eräällä rantakaupustelijalla oli hallussaan kaikenlaista vanhaa romua, jota oli löydetty erään hyvin vanhan Rue Mathurin kadun varrella sijaitsevan talon kaapista. Vanhan talon ruokasali oli koristettu vaakunakilvellä, jonka muodosti punaiselle hopea-alustalle asetetut orret ja parrut ja joka tutkittaessa huomattiin olevan Nicolas de la Reynien -- erään Ludvig neljännentoista aikuisen korkean virkamiehen -- vaakuna. Ei ole epäilystäkään siitä, ett'eivät toisetkin kaapissa olleet esineet ole peräisin saman kuninkaan aikaisimmilta vuosilta. Tästä voidaan päättää, että ne kaikki ovat kuuluneet Nicolas de la Reynielle, joka, mikäli minä tiedän, oli se herra, jonka pääasiallisena huolena oli säätää ja valvoa sen ajan verisiä lakeja."

"Entä edelleen?"

"Nyt pyydän teitä taasen ottamaan tuon ratin käsiinne ja vielä kerran tarkastamaan ylimmäistä kuparireunustaa. Voitteko nähdä siinä kirjaimia?"

Siinä oli todellakin muutamia ajan hampaan kuluttamia piirtoja. Näytti siltä kuin jos siinä olisi ollut useita kirjaimia, joista viimeinen oli vähän B-kirjaimen näköinen.

"Teidän mielestänne näyttää tuo B:ltä?"

"Niin näyttää."

"Niin minustakin. Olen aivan vakuutettu siitä, että se on B."

"Mutta alkoihan sen miehen nimi, josta kerroitte, R-kirjaimella-"

"Aivan niin. Siinäpä se mutka juuri onkin. Hän omisti tämän merkillisen kapineen, mutta kuitenkin on siinä toisen nimikirjaimet. Mitenkä se on mahdollista?"

"Sitä minä en käsitä. Voitteko sen selittää?"

"Minulla on siitä kyllä omat ajatukseni. Huomaatteko vähän matkan päässä siitä toisen, reunalla olevan piirron?"

"Huomaan, eikö siinä ole kruunu?"

"Kyllä se on kruunu. Mutta jos tarkastelette sitä kirkkaassa valossa, niin huomaatte pian, ett'ei se ole mikään tavallinen kruunu. Se on vaakunakruunu, jonkin määrätyn arvon merkki, ja tämä kruunu on muodostettu neljästä kuulasta ja mansikanlehdestä, jotka vuorotellen seuraavat toisiaan, se on siis markiisin kruunu. Tästä voimme tehdä sen johtopäätöksen, että se henkilö, jonka nimikirjaimet loppuvat B:llä, oli oikeutettu käyttämään sellaista kruunua."

"Tämä rattipahanen on siis kuulunut jollekulle markiisille?"

Dacre vastasi epäilevästi hymyillen: "Tai ainakin jollekin markiisiperheen jäsenelle. Niin paljon olemme oppineet tästä kuparireunustassa olevasta kaiverruksesta."