Suomen kansan peikkosatuja ynnä legendoja ja kertomussatuja Toinen sarja suomalaisia satuja lapsille

-- Kuulkaahan, kun minä tarvitsisin sikain häntiä -- viisikymmentä. Ettekö antaisi teurastamainne sikain häntiä minulle.

-- Hehehe, miks kä emme. Ota vain, joutavat ovat.

Näin vastasivat hänelle teurastajat.

Matti keräsi viidenkymmenen sian hännät ja meni kotiinsa. Tai ei kotiinsa, vaan talonsa viereiselle suolle, jossa pisteli kaikki saamansa sikain hännät suohon, pystyyn. Sitten meni hän nukkumaan.

Huomenna jo varhain tuli peikko puhumiansa sikoja hakemaan. Kysyi jo kynnykseltä:

-- No, joko ne ovat siat valmiit?

-- Jo. Mutta kuulehan, veliseni, kuu ne kaikki illalla ryöstäytyivät käsistäni ja ryntäsivät tuonne suolle. Ja siellä, pakanat, upposivat suohon, päät edellä. Ja niin syvälle, että jäivät vain hännät näkymään. Mitäs nyt, tahdotko ostaa ne siellä olevina ja vetää sitten ne hännistä ylös?

-- Mikäs siinä, aivan sama asia! Ostan ne. Tuoss' on rahat.

Ja peikko luki rahat Matin kouraan ja kauppa oli tehty.

Sitten mentiin suolle. Siellä peikko kävi sikoja hännistä ylös nostamaan. Mutta kumma, hän saikin sieltä vain hännät, ei mitään sikoja.

-- Mitäs tämä? Eikö täällä olekaan sioista muuta kuin hännät? kysyi hämmästyneenä peikko.

-- Oli illalla -- oli eilen jokaisessa hännässä sika, mutta minnekä ne ovat nyt joutuneet? Olisivatkohan, pakanat, uponneet niin syvään -- -- olleet niin raskaat, että upposivat syvemmälle kuin nämä kevyet hännät.

Peikko töllisteli kauvan aikaa kädessään oleviin sianhäntiin, mutta sitten heilautti hän niitä ja virkkoi, ylen viisaan näköisenä:

-- Kuule, Matti, ne sikain ruumiit kun olivat niin raskaat ja upposivat niin syvälle, niin, kun nyt vetäsin näin äkkiä, katkesivat nämä hännät ja sain vain nämä käsiini, ruumiit jäivät sinne. Näin on asia ymmärrettävä.

-- Niinpä onkin, virkkoi Matti ja löi kättä peikolle.

Ja peikko ei suinkaan perinyt Matilta rahojaan takaisin, vaan lähti, sianhännät käsissään, astuskelemaan kotiinsa päin.

Peikko teettää Matilla konstikkaan sillan.

Toisen kerran peikko tahtoi, edellisenkertaista viisauttaan muistellen, osottaa Matille vieläkin suurempaa viisauttaan, saattaa hänet aika pulaan, ja sanoi hänelle:

-- Kuules sinä, veliseni Matti, sinä kun olet niin viisas mies, niin teepäs sinä minulle silta tämän puron yli, sillä, joka ei ole tehty puusta, ei kivestä eikä raudastakaan. Tämähän on aivan kaitainen oja ja sentähden on tähän aivan helppo sellainen silta rakentaa.

Matti arveli ensin, että jopa se sarvipää taisi tosiaan saattaa hänet pulaan, mutta sitten hän yht'äkkiä heittäytyi ojan yli nelinkontin, jättäen jalkansa toisella puolelle ja asettaen kätensä toiselle puolelle, ja sanoi:

-- Kas, tässä, ole hyvä ja astu yli. Tämä silta ei ole rakennettu puusta eikä kivestä eikä raudasta. Astu yli!

Peikon ei auttanut muu kuin myöntää että Matti oli tehtävänsä täyttänyt, ja käyden pitkästi katsomaan häneen sanoi hänelle:

-- Kyllä sinä, Matti, sentään olet aika viisas mies!

Peikko asettaa Matin raha-aittansa oven vartijaksi.

Kerran suori peikko häihin. Hän oli juuri koonnut raha-aittaansa suuret määrät rikkauksia ja häntä huolestutti hieman jättää talo yksin, aitta vartioimatta. Sitäpaitsi suunnitteli hän uutta juonta Matille, jota hän ei jättänyt mielestään. Hän tahtoi saada Matin jäämään pois häistä, sen kesteistä ja riemuista.

Hän kutsui Matin luokseen ja sanoi hänelle:

-- Kuule, Matti, etkö tahtoisi joskus olla suurien rahakirstujen vartija, seistä täyden raha-aitan ovella?

-- Voi, veikkonen, hyvin mielelläni. Kunpa semmoisia raha-aittoja olisi!

-- No lupaatko todella ruveta sellaisen aitan vartijaksi?

-- Lupaan.

-- No seiso tuon aitan ovella se aika kunnes minä viivyn häissä. Minun pitäisi sinne kaikin mokomin mennä, mutta en ole saanut ketään aittani vartijaksi.

-- Mutta minäkin aioin mennä noihin häihin. En, veikkonen, en jää -- -- --

-- Ei auta enää, olet luvannut. Seiso vain siinä. Ja katso, ettei ovi koskaan jää näkyvistäsi!

Eihän auttanut Matin muu kuin jäädä peikon raha-aitan ovea vartioimaan. Peikko meni häihin ja oli hyvillään.

Mutta Matti, joka myöskin halusi häihin ja jonka aika kävi kovin pitkäksi peikon kolkossa pihassa, kävi keksimään keinoa, mitenkä pääsisi pois pälkähästä. Mitenkä pääsisi pois taitavasti, ei sanaansa syöden. Vihdoin hän sieppasi raha-aitan oven paikoiltaan, nosti sen selkäänsä ja lähti. Lähti häätaloon.

Täällä olivat juhlat paraillaan ja peikko istui paraina vieraina, paraan pöydän päässä. Söi, joi ja riemuitsi.

Yhtäkkiä näki hän Matin ovensuussa. Karjasten hyppäsi hän hänen luokseen ja kysyi:

-- Miten olet uskaltanut jättää raha-aittani vartioimatta? Etkö muista kuinka lupasit, ettet jätä aittani ovea näkyvistä sinnes, kunnes tulen häistä?

-- En ole rikkonutkaan lupaustani, lausui Matti rauhallisesti. Ovi ei ole poissa näkyvistäni, se on tässä. Toin sen selässäni tänne.

Lensivätpä silloin peikon silmät selälleen eikä hän osannut muuta kuin tunnustaa uudestaan Matti viisaaksi mieheksi ja -- lähteä pois häistä, kesken paraita kestejä ja riemuja.