Mansikoita ja Mustikoita II

Suomen Laulu.

(Schillerin mukaan).

Ei oo aika Augustuksen, Kolmannenkaan Gustavuksen Runollemme koittanut, Herrain kulta-kammioissa, Ruhtinasten armoloissa Kukkansa ei kasvanut.

Sydämensä sille sulki, Maahan, jalkoihinsa polki Mahtavimmat Suomenmaan. Niinpä tuota kerskatkohon Suomalain ja lausukohon: Sen on arvo itsellään!

Sentä kaikui korkealle, Sentä lensi maailmalle Laulu Kalevalasta. Suruissaan jos huokaellee, Täyttä rintaa riemahellee, Ei se tunne kahleita

1860.

Kuun tarinoita.

Johdatus.

Yhtenä iltana sattui käteeni Tanskan sulosuisen tarinoitsijan, Andersen'in, kirja "Billerbog uden billeder". Mä ihastuin jo ensisivuihin ja mitä edemmä pääsin, sitä enemmän se minua miellytti. Jo oli myöhän kun kirjan sain loppuhun. -- Mutta en vielä ma'ata pannut; kauvan istuin vielä ikkunan edessä, muistossa uudestaan ihaellen noita utuisia, puolihämäräisiä piirroksia, jotka häämöittävät kuni ihana seutu kuutamossa, puoleksi valaistuma, puoleksi pimeyden peitossa. Mitä ei selitä silmä, sitä mieli kuvaelee, ehkä paljon kauniimmaksi, viehättävämmäksi kuin todella onkaan.

Näin istuessani juohtui minulle mielehen, että kummahan se on kun ei meillä kuu kellenkään ole ruvennut tarinoimaan näkemiänsä. -- Kumottaahan meillä sama kuu kun Tanskassakin! -- Lieneekö näillä poloisilla Pohjanmailla pakkanen häneltä suun hyytänyt kiinni? Wai onkos kuu siitä ä'issään, kun kesän kaunehimpana ollessa, ei auringon valolta pääse ensinkään näkyviin. -- Wai pitäneekö hänkin Suomen kieliraukkaa niin halpana, ettei sillä huoli huuliaan pilata? --

Näissä miettein kohotin silmäni taivaalle, johon kuu paraillaan oli noussut. En tiedä, lieneekö ollut mielihairaus vai totta, -- vaan minusta oli ikään kuin olisi kuu nyykäyttänyt päätään minulle ja samassa vieno ääni kuiskahtanut korviini: "Nuorukainen! Kerkiät olette aina Te ihmiset muita moittimaan, kun itset olette syypäät. En ole mä pakkasesta mykkä, eikä kateudesta ääneti. Ja ihan olet väärässä kun minun luulet kieltänne halveksivan. Tiedä, että minä maan kiertelijä, joka kaikki maat ja mantereet olen nähnyt ja kuullut kaikkein kansojen murteita, tuskin tunnen yhtäkään sen vertaista rikkaudessa ja suloisuudessa. Josko sen onkin kauvan täytynyt korvissa kuhnustella kaukana mahtavien saleista ja oppineiden kammareista, niin muista että kultakin aikoja venyy maan mustassa povessa ennenkuin ilmi saatetaan ihmisten ihanteheksi. -- Teissä itsissä vaan on syy, jos ei se vielä väkikoskena kohise ja lempilauluna helise! -- Teissä on syy, jos ei maailma vielä tiedä, mitä Suomenniemellä on ihanaa, on suloista ja jaloa. Teillä on korvat ja ette kuule, Teillä on silmät ja ette näe, Teillä on ääni ja ette laula!"

Näin lausui kuu innoissaan ja peittäysi sitten pilven taa. Mutta seuraavana iltana, kun näki harrasta haluani hänen tarinoitansa kuulemaan, se leppyi, ja on siitä päivin usein käynyt minulle juttelemassa, mitä retkillänsä on nähnyt, milloin äsköisiä tapauksia, milloin muistelmia muinaissista, jo kauvan unhotetuista ajoista. Mitä kuu kertoo, sen panen paperille. Kuun omia sanoja en kerkiäkään tarkalleen panna; kyhäänpä miten paraten muistan ja osaan. Mutta jos ei lukija tällä tavoin saakaan näitä kertomuksia niin viehättävässä muodossa kuin ne kuun omasta suusta kuuluvat, niin se kuitenkin on lohdutuksenani, että "kun ei muut lihavat laula, minä laulan laiha lapsi". Tulkoon toinen tarkempi korva ja suloisempi kieli! Kyllä kuulla on tarinoita, kun vaan olis kuuntelijoita.

1859.

Ensimäinen ilta.

Sovittuaan minun kanssain alkoi kuu tarinoida: Mennä yönä luikertelin äärettömän valtameren ylitse; aalloilla keikkui yleten aleten suuri laiva. Se pöyhkeili valkeissa purjeissaan ja iloisesti liehui lippu maston huipussa. Kansi oli täynnä ihmisiä: vanhoja, nuoria, miehiä, naisia; kaikkien silmistä loisti iloa ja toivoa. -- Erillään muista seisoivat nuorukainen ja neitonen käsi kädessä; nuorukainen painoi palavan suukkosen armahansa huulille ja lausui: "huomenna olemme Amerikassa! Siellä saamme rauhassa elää: siellä ei meitä tunne kukaan. Minä olen köyhän miehen poika, sinä mahtavan kreivin tytär; vaan siellä me vaan olemme mies ja vaimo. Jumala tulee siunaamaan kätemme työtä!" -- Toisessa paikassa istui vaimo, polvillaan pieni lapsi; kaksi suurempaa seisoi vieressä. Wähän matkaa siitä istui hopeatukka vanhus; hänen edessä verevä mies. Mies virkkoi: "Huomenna olemme Amerikassa; huomenna olemme perillä. Siellä on työllä palkkansa; siellä saattaa köyhäkin elää, kun vaan on ahkera. Woi niitä onnen päiviä!" Waimo nosti vetiset silmänsä luottamuksella häneen, joka niin puhui; lapset karskuttivat kovaa leipäkannikkataan toisillensa kuiskuttaen: "huomenna saamme vehnäistä". Ja ukko pani kätensä ristiin sanoen: "Amen, suokoon meille Jumala siellä parempaa onnea!"

Aivan kokkapuun nenähän oli kiivennyt yksi nuorukainen ja katseli sieltä länteen päin, eiköhön jo ruvenne näkymään mannerta. -- "Huomenna olemme Amerikassa!" huusi hän riemuten. "Terve, tuhannen terve Sä vapauden kultainen koti! Toista on siellä elää kuin vanhassa, elähtäneessä Europassa; siellä saa kenenkään estämättä käyttää voimiaan ihmisveljien hyväksi! Siellä ei sanota kapinoitsijaksi, ken yrittää vääriä lakeja kumota; siellä ei ole hallitsijata, joka kansan vapautta pelkäisi kuni omaa surmaansa. Terve Sä toivoni maa!" -- Pimeässä nurkassa seisoi synkeännäköinen mies; hän huokasi syvään ja ojensi itsensä suoraksi: "Huomenna olemme Amerikassa! Siellä ei tunne kukaan minua eikä rikostani. Kotimaassa pääsin vankiudesta vapaaksi, vaan kaikki minua kammoivat; eihän kukaan tahtonut palvelukseensa murhaajaa! -- -- Ja kuitenkin olen niin syvään katunut mitä vimmassa tein! -- Siellä saan ruveta uuteen, parempaan elämään. Jumala on antanut anteeksi rikokseni! ihmiset sitä siellä eivät tunne!"

Niin kuulin toivon ja riemun sanoja joka paikasta. Yö kun tuli puoleen, alkoi väki kannelta vähetä, toinen toisensa perään meni kannen alle makuusijalleen. Kohta oli kansi tyhjä; ainoasti peränpitäjä ja muut yövartiat olivat enää valveella. -- Kaikkia tätä katsellessa en ollut älynnytkään mustaa pilveä, joka alkoi nousta itäiseltä taivaan rannalla; se kasvoi kasvamistansa kunne viimein peitti koko taivaan ja esti minunkin näkemästä. Hirmuisesti rajusi myrsky niin kuin niissä seuduin tavallisesti tekee; salamoita leimahteli yhtenään ja ukkonen jyräeli kuin olis taivas ollut puhkeamassa. Sitä kesti kaiken yötä; ei ilma asettunut eikä taivas selinnyt jälleen ennen kuin aamua vastaan, koska jo olin alas menemälläin. Minä heti katsahdin merelle: taannoista laivaa ei näkynyt enää! Se jo on tainnut keritä satamaan, arvelin mä ja loin silmäni rannalle. Siellä missä Amerika ylpeästi kohottaa kivirintaansa valtameren hyrskyä vastaan, näin jotain mustaa aalloilla keinuvan; mä katsahdin tarkkaan, se oli laivan hylky! mastot poikki, kansi tyhjä, runko yhä syvemmälle aaltoihin vajoamassa; ei kaukana siitä ui parsi, parressa vaate, -- se oli laivani lippu! --

Huomeisaamu oli tullut, jota odottivat toivottelivat; -- he olivat päässeet toivonsa perille; -- he olivat siinä maassa, missä ei ole eroa, ei köyhyyttä, ei väkivaltaa, ei katuvaiselle armottomuutta.

1859.

Toinen ilta.

Kuu nousi tavalliseen aikaansa, tervehytti minua ja jutteli sitten:

Kerran tulin yksittäisellä matkallani perimäisehen Pohjaan, siihen maahan jonka paljas nimi jo hirvittää -- Siperiaan. Mä näin Obi-virran viertelevän mutaisia vesiään ja rientävän Jäämeren kylmään povehen, jossa häntä odotteli kuolema. Rannalla seisoi yksittäinen Samojedilaiskota eli jurtta, puoleksi maahan uponneena. Koko seutu oli kolkko ja kuollut. Surkeille puuttomille soille ja kanervikoille oli lumi levittänyt valkoisen peitteensä ja leikitteli, pyrytteli pohjan tuulessa. Elävää ei näkynyt, ei kuulunut; yksin vaan nälkäisen suden ulvonta yhdistyi pohjoistuulen valitusvirsiin. -- Tässä oli kuoleman ja yön valta. Aurinko oli jo aikoja sitten paennut paremmille maille. Pimeä olis ollut alinomaa, jos en minä olisi välistä käynyt kumottamasta ja revontulet toisinansa välähytelleet monivärisiä sätehiään.

Mä katsahdin kotaan, josta valkeata välkkyi: lampun himeässä valossa istui, pää käden nojassa, pöydän ääressä nuori kalvokas mies. Kasvonsa olivat laihat, otsahan oli liika työ ja vaiva piirtänyt syviä kurttuja. Silmissä paloi taudin tuli ja siuhoten kulki henki vaikeasti kipeässä rinnassaan. Hän kohotti päätään ja tarttui taas kynään. Mä vaan vilaukselta näin hänen silmiänsä, vaan kuitenkin juohtui heti mieleeni, että häntä ennenkin joskus olin nähnyt. -- Mutta se oli kaukana tästä, se oli Suomen pääkaupungissa Helsingissä. Matalasta katon alaisesta kammarista silloin loisti kirkas valo, ja riemu kaikui ulos kadulle. Minä tirkistämään sisälle. Kammari oli täynnä iloisia nuorukaisia; loistavin silmin ja hehkuvin poskin puhuivat armahasta kotimaasta, toivoistaan ja riennoistansa. Kättä kätehen lyöden vahvaksi liitoksi he lupasivat kukin tavallaan uhrata elämänsä Suomen edistymiselle, kukoistamiselle, eikä vaivoja, ei kuolemaakaan pelätä, kun vaan olis Suomen onneksi, Suomen kunniaksi. Sen tehtyä he lähtivät, mutta kammarissa asuja seisoi vielä kauvan ikkunan vieressä; hänen huuliltaan kuului rukous: "Anna Jumala voimaa täyttämään mitä olemme luvanneet!"

Minä silloin näin lupauksen, -- nyt se oli täytetty. Se rakkauden kipinä, jonka silloin olin nähnyt syttyvän, oli kasvanut sammumattomaksi tuleksi: se hänen oli vienyt kauvas kotomaasta ventovierasten majoille; se hänen oli tuonut tähän vihattuun, kammottuun maahan Suomen kunniaa enentämään. -- Ulkona oli kylmä talvi ja pimeä yö; hänen sydämessään suloinen suvi ja valoisa päivä! -- Sinä jo arvannet ken se oli! -- Ympäri maailman maine kannattaa, kotimaa lukee parasten poikainsa joukkoon nimen -- Kastrén.

1856.

Kolmas ilta.

Tänä iltana, sanoi kuu, en ole mitään erinomaista nähnyt; mutta muistooni juohtui yksi yö, jota en milloinkaan tule unhottamaan. Se oli vuonna 1415. Mä kulin Kostnitz'in ijäti muistettavan kaupungin ylitse. -- Yö oli lopussaan, vaan päivän koite ei vielä ollut pimeyttä ajanut pakoon. Bodenjärven rannalla näin vanhan tornin; sen seinässä pieniä ikkunareikiä, rautaristikko edessä. Yhdestä niitä pujahutin säteeni tiedustelemaan mitä sisällä olisi. Pienessä suojassa makasi mies huonolla olkivuoteella. Päällänsä oli hänellä munkkipuku; näkönsä oli kalvokas; vaivat ja rasitukset oli posken vaalentaneet; mutta hänen unensa oli rauhallinen niinkuin sen, jonka omatunto ei viasta tiedä.

Oven saranat ulvahtivat: makaaja heräsi. Sisään astui kolme miestä: kaksi rautapaidassa keihäs kädessä, kolmas mustassa munkkikaapussa, mutta päässä punainen kardinalihattu. Kardinali lausui vangille: "Pyhä pappikokous on asiasi päättänyt; tuomios on langennut. Mutta pyhä kirkko on hellä äiti; se ei tahdo lastensa kadotusta; se vielä kerran viimeisen tarjoo Sinulle armoa, jos väärästä uskostas luovut!"

Hiljalla vaan lujalla äänellä vastasi vanki: "Minä uskostani en taida luopua, sillä se on tosi!" -- Wihan leimaus välähti toisen silmistä, vaan ei hän virkkanut muuta kuin: "katso!" ja viittasi sormellaan ulos ikkunasta. Wanki katsoi ulos. -- Torilla oli näin aikaiseksi tavaton liike. Wäkeä siinä vilskui: mitkä kantoivat keskitorille halkoja, mitkä ne latoivat röykkiöön; kaikki olivat niin ahkerana, niin innoissaan. Ja syrjempänä näkyi vielä paljon muuta joutilasta väkeä; ne puhelivat, haastelivat keskenänsä uutteraan ja viittaelivat milloin röykkiölle, milloin tornille päin. -- "Tiedätkö mitä tuo merkitsee?" kysyi kardinali ja katsoi vankia tuikeasti silmiin. Waan ei siinä näkynyt pelkoa! Puna kohosi poskiin, joista viikkoja oli paossa ollut; silmissä paloi taivaallinen tuli ja vanki huusi: "Hanhen Te poltatten, mutta katsokaa tuossa jo lentävi, rientävi joutsen, ja sitä ette saa kynsiinne raadeltavaksi! Wäkevä siipensä sujahtaa ja komeat linnanne kirkkonne rojahtavat raunioiksi!"