Mansikoita ja Mustikoita III

Riika, piika parka, Meni aivan varhain Laumaans katsomaan. Käkilinnun kuuli, Vaikk' ol' raskas tuuli Oksall' kukkuvan, Kuudest' käki parkas, Siitä Riika arvas Naimavuotensa; Itkusuulla huusi: Pitkää vuotta kuusi Miestä odottaa!

Rakkauden tuskissa valitus.

Minne on rientänyt rinnastain rauha. Sortunut sieluni raittius? Alati povessain myrsky nyt pauhaa, Mennyt on entinen vapaus.

Ennen ma käyskelin talosta taloon, Miellytin tyttöjä ilossain; Nyt mua murhe vaan työntävi saloon, Löydä en sielläkään lepoain!

Ennen ma juttelin jalosti juuri, Lasketin lauseita lystikseni; Nyt olen ääneti aivan kuin muuri, Kaino ja kehnokin mielessäin.

Ennen ma kantelen ääressä lauloin, Sopivatpa soitollen sormeni; Nyt ovat kynteni kiedotut pauloin. Ei taho taipua ääneni.

Muutos on julmasti murtanut mielein Toimista tarkoista viettänyt; En toki soisi kujertavan kielein, Tyydyn vaikka taivas on pimennyt.

Nyt vasta viisaus virvottaa alkaa, Luonnonki salasuus selviävi; Yksin en oo minn' astuukin jalka, Tuttuja mulla on salossaki.

Taivahan piiri ja luonnonki luodut, Eläimet, linnut, virvat ja puut, Opiksi mulle ne kaikk' ovat suodut, Vaikka en siksi heit' omistanut.

Lintuki laulavi rakkaudesta, Luvaten ikuisen lempeyden; Virtaki virkkavi kaipauksesta, Lehdissä näen katoovaisuuden.

Sitten jos katselen piiriä taivaan. Tähdet ne tuikkavat taukoomata, Lupaavat lujasti jälestä vaivan Iloa, onnea loppumata.

Miksikäs annan murheelle sijaa, Toivossa aikani kuluvi vaan; Onnipa mullakin kukoistaa pian. Autuutta minäki maistella saan.

Taivossa yhtyvät ystävät jälleen, Tavata tuttuni taivossa saan; Tätäpä toivon ma taas ilotellen. Rupean lauluja latelemaan.

Hahtimies rauhaan haluaa, merellä Myrsky kun kohtaa sekä pilvi musta Pois valon viep', ei nävy tähdet varmat Laivaväellen.

Vaittelee rauhaa väki tuima Turkin. Vaittelee Greekan sotasankaritkin; Ystävät! Kalliimp' lepo, rauha on kuin Kulta ja korkuus;

Sillä ei rikkaus eli ruhtinasten Vahtikaan salpaa sydämestä vaivaa Eikä linnoihin tulemasta estä Lentoja murheen.

Eletään kelvoin vähäsellä, kun on Pöytä herkutoin, oma suola, leipä. Unta eik' estä paha pelko eikä Saastanen ahneus.

Miks' anoin paljoo lyhyt aika voiman Tuhlataan kauvas kotomailta kulkein? Maalta pois muuttain kuka muutti koskaan Mieltä ja luontoo.

Laivahan kiipee suru vaskettuunki, Ratsumiehen myös suru kiinni ottaa, Liukkahamp' peuraa sekä tuulta aikaan Myrskysen ilman.

Mieli kun tyytyy osahans unhottaa Huomenen huolet, kovat onnet ottaa Naurusuin vastaan. Alituista onnee Eip' ole kellään.

Kuoli pois varhain ulias Akilles, Vaipui vanhuuttans ijäkäs Tithonos, Mullen ehk' antaa mitä sulta kieltää Rientävä hetki.

Ammoovat karjat monet ympärilläs, Hirnuvat sulla kenokaulat orhit. Verkaset vaatteet etähältä tuodut Päälläsi kannat.

Luoma peltoisen vähän antoi mulle Ynnä myös pienen runotaidon, että Naapurien nauruks' ite irvihampaat Laulelen ilkeet.

Heinäkuun 5:s päivä.

(Runeberg.)

Nyt kesäpäivä loistavi, Niin outo ompi mieleni Täll' aamupuhtehella. Lähetkö poika lehtohon, Suvinen siellä ilma on Nyt meidän lainoskella: Tää päivä juhlapäivä on.

Soturi sen kun lausuvi, Hän korjaa työnsä, nousevi Ja käden mulle antaa: Ja kylän kautta astumma. Ja niitun kukkapolkuja Sinisen lammin rantaan, Ku loisti kasteen helmissä.

Voi sitä maata, taivasta! Sanaa ei vanhus virkkana, Hän senkuin katsasteli. Välistä silmä kyynelti, Puristain viimein kättäni Hän hiljaa lausutteli: "Tään eestä voisko kuollaki?"

En vastannunna. Silmä vaan Sai syömestäni vastaamaan. Hän toist' ei tahtonunna. Ja hetken aikaa ääneti Kun seutua, kuin ennenki. Hän oli katsellunna: Sanoiksi virkki viimeinki:

"Jaa, poika, tältä rannalta Palasen näet sä Suomea, Jok' isänmaa on sulla. Näin kaunihit kuin Virtaan veet, Saimaan on saaret, niemekkeet. On missä Wuoksi tulvaa, Imatran koski kohisee.

Ja saitko kauvas Pohjahan, Maan sielläi yhtä armahan Näkisit vaaroiltansa; Ja rannetta jos aukeaa Näit Pohjanlahden huuhtomaa, Ois Suomi sulossansa Ja sytyttäisi sinua.

Vaan arvaatkos sa mieltäni, Ja ymmärrätkö silmäni, Se miksi kyynelöipi? Ja tämä päivä, tiedätkö Tää sulon sulo miksikö Niin katkera mull' ompi. Tää viides Heinäkuuta on.

Koittaapi päivä, vierevi; Kuin moni jälkee jättävi Kun toista saat jo oottaa? Heinäkuun viides päivä, ah! Jälett' ei mennyt, muistanpa Sen seitsentoista vuotta; Silloin sai Duncker surmansa.