Mansikoita ja Mustikoita IV

Erä-Pyhä. Klaus Götrikkinen. Miekan ostaja. Pyhän Henrikin Juhla Agnes Lichtenau. Merellä. Tappo-kedolla. Luostari-neito. Tähtien tutkia. Yö-matka. Behmgerichte. Jumalan tuomio. Pääte.

Tallitatko kultani kuvan.

(Runeberg.)

Lähtöselle kerran puhui poika: "Lähde, niitun silmä, ilkivalta! Sinussa on monta sataa kertaa Kuvansa jo nähnyt kultaseni. Mutta tallitatko kuvasensa, Säilytätkö sen? Et ikänänsä. Kuva katoo, kun hän pois on mennyt, Turhaan sitä sitten haen täältä. Rankaisenko nyt sua häijy lähde, Ryötän, sekoitanko vetes kirkkaan, Sotken, tallaanko sun kukka rantas?"

Lähde sinisilmä tähän lausui: "Mintähden mua rankaisisit, Minun ryöttäisit ja sekoittaisit, Kukat sotkisit mun vierilläni. Enhän ole muu kuin veden tyttö, Sydäntä ei mulla sykkimässä, Werta lämmintä ei suonissani, En voi rakastaa, ei rakkaan' olla. Toista kun ei oma poves lämmin, Oman sydämesi lämmin lähde Säästä kauemmin sun kultas kuvaa, Kuin hän vieressäsi kukoistaapi."

Lohdutus.

Älä itke, poika, vaikka oma kultas otettiin, Älä raukka vaikertele, usein, usein käypi niin, Älä valvo yöt ja päivät, ällös vaikein valita, Eihän aina ihmisille ilopäivää tarita.

Turhaan kaipaat, älä tyhjään kyyneleitä vuodata, Ota toinen kulta sulle, ota taivaan Jumala, Hän ei jätä, hyljää ketään, aina vaan hän rakastaa, Yksikään ei ikänänsä tätä kultaa sulta saa.

Keväälle.

Kevä jo joudu, jo kahleista päästä Talven tallaamat, sulata jää. Älä nyt aurinko säteitä säästä, Joudu jo, nouse jo lämmittään. Nukkunut luonto jo herää, jo herää, Aika on elää.

Kevä nyt joudu jo Suomenkin maahan, Kauas karkoita täältäkin jää, Joudu jo pimeys kukistamahan, Rakkaus rinnoissa sytyttään, Nukkunut kansa jo herää, jo herää, Aika on elää.

Kyrönkoskella.

Wieri jalo vesi, vieri, Kuohu koski julkea, Walko vahtosena pyöri, -- Kuka voi sun sulkea?

Kovin huuhuu koskes humu, Yöt ja päivät soittelee, Suvet talvet virtas sumu Liki-tienot peittelee.

Olet niinkuin sydämeni Aina, aina rauhaton, Aina sekin huokailevi: Woi kun olet armoton.

Kerjäläinen.

Huuleni jo vaalistuvat Talven kylmän kynsissä. Woinko pohjan nuolet kovat Ryysyissäni kärsiä? Kuule Luoja rukous, Kerjäläisen huokaus.

Wilu nääntää, nälkä puree, Mistä lievitystä saan? Kuka köyhä parkaa suree, Kuka nälän sammuttaa? Kuule Luoja rukous, Kerjäläisen huokaus.

Woimat loppuu, jäsen jäätyy, Kauas vielä ihmisiin. Isä taivaan! veri hyytyy, Kuinka jätät minun niin. Kuule, kuule rukous, Kerjäläisen huokaus.

Jopa kuulet, tuolla, tuolla Mulle tulee auttaja. Ei nyt enää täydy kuolla. Kiitos rakas Jumala! Kuule aina rukous, Kerjäläisen huokaus.

Tuolla tulee Pelastaja. Ei hän kiellä, Kun hän näkee Kyyneleeni Poskilleni Jäätyneenä, Wie hän, vie hän Minun heikon Heityväisen Kerjäläisen Täältä kylmän Kourasista, Täältä kuolon Kahlehista, Saattaa ihmisasumiin, Kuulee rukoukseni, Kuulee huokaukseni.

Riennä, riennä turvakseni Jopa kohta saavuttaa -- Auta, kuule kurjan ääni, Älä, älä jätä vaan. Kuule, kuule rukous, Kerjäläisen huokaus.

Woi hän menee, ei hän kuule Muista tyly vaivaista, Etpä tulevankaan luule Koston kerran taivaasta. Muista silloin rukous, Kerjäläisen huokaus.

Sydän synkkä oli sulla, Kova, kylmä, raudasta. Tilille sun täytyy tulla, Kerran nousta haudasta. Muista silloin rukous, Kerjäläisin huokaus.

Älä tuomiolla kiellä Kovuuttasi armotoin, Älä -- mitä näen tiellä! Kuka tuolla makaa noin -- Muista nyt jo rukous, Kerjäläisen huokaus.

Pian kosto Kohtasikin, Pian murti, Maahan sorti. Ei nyt enää Sydämesi Synkkä syki, Ei nyt enää Kerjäläisen Walitusta Korva kuule, Käsi on jo Hermotonna, Silmän säihky Sammununna, Kasvot lunta Waaleammat. Niin on -- niin on -- Tuolla tuolla Taivahassa Kaiken Luoja Kaikki säätää, Kaikki hänen Wallassansa. Hän on kovan Lannistaja Hän on heikon Pelastaja.

Yksin hän on minunkin Tuki, turva viimeinen.

Rauta.

Suossa synnyin, suossa kasvoin Wenyin suossa viatoinna Äitin armahan povella, Mannun maammoni sylissä, Poistoin purpuran punaisna Ruskeaisna ruostehena.

Ilkeä inehmon lapsi, Minun suostani sivalsi, Ryösti rinnoilta emoni, Otti ikiorjaksensa.

Tunki takkini tulehen, Tuhkin purpuran tuherti: "Harmaja on orjan takki, Kulonkarva käskyläisen!"

Pieksi paljoinsa poloista, Mua muokkasi vasaroin: "Notkeaksi orjan niska, Sujuvaksi orjan selkä!"

Työnti tuimahan tekohon, Käski työhön kauheahan: Mene puita puremahan, Korven hongat kaatamahan, Heinät taittamaan heleät, Kukat katkomaan koreat, Kaikki siivin siukovaiset, Jaloin neljin juoksevaiset Terin tuimasti tuhoa; Myöskin mannun maammosesi Rinta raatele vakoihin! Tästä työstä kauheasta, Näistä pilloista pahoista Kaikki luodut kammoavi, Mua vaivaista vihaavi.

Mutta malta, häijy herra, Waro ilkeä isäntä! Itse orjoa opetit, Itse neuvoit ilkeäksi. -- Kun ma raivohon rupean Yllyn vallan vimmaiseksi. Oman heimosi hävitän, Wiilen veljesi paloiksi, Sisaresi siipaleiksi, Sinun itsesi katalan Wirun sydänverissäsi Kylven keuhkosi kodassa. Siinä sitten pestyäni, Pestyäni puhtahaksi, Kiillän taasen kaunihina, Paistan purpuran punaisna Entistäi ehompanani.

Neidon lohdutus.

Muinoin houkka huokaelin, Wähätietoinen valitin, Koska kultani erosi, Armas läksi muille maille.

Nytp' en aiheetta apeudu, Suotta itkekään eneä, Keinon keksin tuskalleni, Mutkan murheelle osasin: Lähtiess' en luovukana Erotessakaan eroa!

Eron päivä kun tulevi, Sulho tielle suoriuvi, Merenrannalle menevi -- Riennän rannalle minäkin: Siinä vielä viivyttelen Kovin kahlehin pitelen.

Kunpa pääsneekin käsistä, Pursin poies purjehtivi, Jokos jättää mun jälelle? Empä jää mä sittenkänä! Jalka jäänevi jälelle, Mutta silmät seuroavi Ulapan siniselille, Lakkipäille lainehille.

Kunpa kultani kadonnee, Etten hänt' erotakana, Silmini selitäkänä, Joko jättää mun jälelle? -- Empä jää ma silloinkana, En jää silloin, enkä milloin, Enkä ilmoisna ikänä! Josko jääkin silmä-raiska, Taivon raukeaa rajoille, Ajatukseni ajelen, Työnnän mielein miettehiä, Ajan toivoni tuliset, Työnnän hehkuvat haluni! Ne ne parvessa pysyvi, Sulhoani seuroavi, Wäsymättä, uupumatta Hetkekskänä jättämättä, Waikka kulkis kaiket rannat, Waikka äärihin maailman!