Hopeaparvi: Seikkailuromaani

I. Eräs vastoinkäymisten masentama mies ja hänen aina hilpeä toverinsa. II. Laupias samarialainen. III. Eräs vieraanvarainen koti. IV. Houkutteleva ehdotus. V. Sopimus tehdään. VI. Myrskyssä ja pakkasessa. VII. Uusia seikkailuja. VIII. Seattlessa. IX. Vielä vuosi armonaikaa. X. George kohtaa vihollisensa. XI. Boyd Emerson hämmästyy kaksi kertaa. XII. Neiti Wayland kahden vaiheella. XIII. Tilanne kärjistyy. XIV. Vihollinen näyttäytyy. XV. Epätoivon partaalla. XVI. Willis Marsh ilmaantuu piilostaan. XVII. Jännittäviä päiviä. XVIII. Marsh johdetaan harhaan. XIX. Kapina tekeillä. XX. Fraser palaa. XXI. Yöllinen seikkailu. XXII. Hopeaparvi. XXIII. Taistelu jatkuu. XXIV. The Grande Dame saapuu XXV. Musertava isku. XXVI. Tilinteko. XXVII. Unelma, joka toteutui.

I.

ERÄS VASTOINKÄYMISTEN MASENTAMA MIES JA HÄNEN AINA HILPEÄ TOVERINSA.

Pohjoisessa siintävästä vuoristosta selviydyttyään laskeutuu tie, joka vie Kalvikiin, aution tundran poikki polveillen vihdoinkin Kalvik-joelle, jonka suulla tuo samanniminen, pienoinen kaupunki on. Kesällä tämä tie ei voi pöyhkeillä minkäänlaisella liikenteellä, mutta talvella voi sattua, että sisämaan äärettömistä erämaista ilmestyy silloin tällöin joku lopen uupunut, avovedelle pyrkivä matkamies, joka aikansa levähdettyään suoriutuu jälleen taipaleelle. Postin hurjasti laukkaava valjakko saapuu säännöllisesti kerran kuukaudessa, eteläpuolella kohoavan metsän helmasta Ilmestyen ja muusta maailmasta sanomia tuoden, viivähtää yön ja jatkaa aamulla jälleen kiireesti matkaansa. Valtatiestä kokonaan syrjässä ollen on Kalvik varmaankin kaupungeista vaatimattomimpia, jonka olemassaolonkin vain kalastuksella keinottelevat liikemiehet tietävät.

Kreikkalaiskatolinen kirkko venäläisine kouluineen ja pitkäkauhtanaisine pappeineen ja satakunta taloa -- säilyketehdasrakennuksia lukuunottamatta -- kas siinä koko kaupunki. Ensi silmäyksellä saattavat nuo tehtaat tehdä sen vaikutuksen kuin kaupunki olisi hyvinkin suuri ja mahtava, niitä kun on joen rannalla penikulmia [tässä kirjassa puhutaan vain engl. penikulmista; 1 engl. penikulma = 1609,3 m] pitkä jono, mutta talvisin, jolloin niiden avarat katot jymisevät ja huojahtelevat pohjolan viimojen temmellyksessä ja niiden korkeuteen kohoavat pitkät savupiiput muistuttavat pakkasen jäykistämiä, mustuneita sormia, ne ovat aivan autiot ja tyhjät. Alkuasukkaita ei voi ottaa lukuun, ne kun asustavat maakuopissa, eikä kukaan tiedä niiden lukumäärääkään, ei edes venäläinen pappi, joka niiltä toimeentulonsa verona perii.

Eräänä joulukuun iltapäivänä poikkesi tälle kaukaa pohjoisen puuttomilta kukkuloilta tulevalle tielle matkue, johon kuului kuuden uupuneen koiran vetämä reki ja kaksi miestä. Oli satanut hinta päivänkoitosta alkaen, niin että tie, joka näkyi muutenkin sangen hämärästi, oli nyt noin kuuden tuuman vahvuisen lumikerroksen peitossa, mikä vaikeutti kulkua ja pani ruoskan vinkumaan säälimättä. Harmahtava usva, joka kattoi tienoon silmänkantamattomiin joka taholle, teki maiseman lohduttoman yksitoikkoiseksi hämärine ääriviivoineen ja loihti kaikenlaisia merkillisiä harhakuvia silmien eteen, jotka uupuivat sumuun tuijottaessaan.

Miehet olivat taivaltaneet tunnin toisensa jälkeen synkässä äänettömyydessä, sillä taukoamaton lumentulo oli masentanut heidät kuin joku näkymätön, mutta siitä huolimatta musertavan raskas taakka. Katse ei kohdannut mitään tukipistettä, vaan oli ympäristössä kaikki sulautunut tuohon yksitoikkoiseen ja mieltäsynkistävään harmauteen.

"Sormeton" Fraser polki tietä muistuttaen siinä eteenpäin hoippuessaan ja käsiään heiluttaessaan hyppijänukkea, jota näkymättömät nyörit tempoilivat puoleen ja toiseen, ja valjakkoa ohjaavasta Emersonista tuntui välistä aivan siltä kuin he olisivat molemmat kiertäneet samaa kohtaa äärettömän, harmaan avaruuden keskustassa.

Fraser pysähtyi äkkiä sanaa sanomatta, ja samassa seisahtui valjakkokin koirien ruvetessa heti nuolemaan heltyneitä ja verille hankautuneita jalkojaan ja irroittelemaan varpaiden väliin vähitellen muodostuneita jääkaloja. Pari koiraa oli kuitenkin niin uuvuksissa, etteivät jaksaneet noudattaa toisten esimerkkiä, minkävuoksi Emerson meni niiden luo valjakon etunenään ja suoritti huolellisesti tuon tärkeän puhdistuksen. Fraser istahti rekeen.

"Onpa tämä raatamista!" huokaisi hän. "Ellen näe pian puita tahi jotakin, Joka suo hiukankin vaihtelua tähän yksitoikkoisuuteen, niin tulen varmasti hulluksi."

"Vielä yksi tämmöinen päivä ja me olemme molemmat lumisokeat", huomautti Emerson kylmän rauhallisesti kumartuessaan tarkastelemaan ajokkoidensa jalkoja. "Mutta joki ei voi olla missään tapauksessa enää kaukana."

"Lunta on tullut jo niin paljon, ettei tietä erota enää lainkaan, saan koko ajan tunnustella jaloillani, mistä meidän on mentävä, ja jos astun askeleenkin sivulle, humahdan lumeen reisiä myöten. Tämä on aivan kuin kulkisi höyheniin kätkettyä lautaa myöten. Mitä muuten pitäisitte paistetusta kananpojasta, kun tässä nyt kerran tuli puhe höyhenistä?",

"Älkää hassutelko!" naurahti koirien viereen polvistunut mies.

"Mitäpä pahaa siinä on, jos välistä muistelee sitäkin herkkua", nauroi Fraser hyväntuulisesti ja kaivoi taskustaan piipun, jonka varren hän totesi parilla kiinteällä imaisulla olevan auttamattomasti tukossa.

"Tuokin pakana on jäätynyt", harmitteli hän. "Näyttääpä totisesti siltä, ettei ihminen voi harjoittaa mitään paheita tässä maassa. Olenpa iloinen, että pian pääsen täältä."

"Niin olen minäkin", virkkoi toinen, joka oli hiukan nuorempi, ja istahti toverinsa viereen saatuaan työnsä valmiiksi.

"Kuten jo äsken sanoin", jatkoi Fraser, "en ymmärrä, miksi te oikeastaan sieppasitte minut noiden sinitakkisten lainvalvojien kynsistä. Sanotte, että teitte sen saadaksenne seuraa, mutta mehän olemme murjottaneet koko matkan kuin kaksi kuuromykkää. Minkätähden teitte sen, Bo? Sanokaahan."

"Siksi, että te puhelette aivan tarpeeksi meidän molempienkin edestä."

"Aivan niin, mutta se ei ole mikään pätevä syy antautua esivallan aivan liian turhantarkan huomion esineeksi. Sitä ei teidän iäisenne mies tee vain sentähden, että kaipaa seuraa."

"Otin teidät mukaani koinsyömien siveyskäsitteidenne takia, sillä olin kyllästynyt itseeni, ja te huvititte minua. Eikä minulla ole sitäpaitsi Itsellänikään mitään syytä olla esivallan erikoinen Ihailija", lisäsi Emerson harvakseen.

"No sitähän minäkin", innostui Fraser, "olin varma, että teilläkin puristi kenkä jostakin. Mistä oli kysymys? Täällä voimme olla toisillemme avomieliset kuin hyvät toverukset ainakin, enkä minä ole vielä milloinkaan kielitellyt."

"Riittää jo! En ole toverinne siinä merkityksessä, kuin näytätte luulevan ja olenpa sitäpaitsi aivan liian tyhmäkin kelvatakseni kunnianarvoisan ammattikuntanne jäseneksi."

"Ammatti kuin ammatti, ja omasta mielestäni on omani yhtä kunniallinen kuin mikä muu hyvänsä. Kaikkea olen koettanut ja kokemuksestani tiedän, että edellytykset ovat kaikkialla samat. Täytyy vain osata valikoida helpoin ja mukavin." Hän kumartui lumikenkäinsä nauhoja kiristämään ja loi sitten tutkivan katseen kumppaninsa ilmeettömiin kasvoihin, jotka olivat kuin kiveen veistetyt, joutuen jälleen kiihkeän uteliaisuuden valtaan, joka oli jo kolmen viikon ajan häntä taukoamatta kiusannut. "Niin, ellette ole meikäläisiä, niin teidän pitäisi tulla sellaiseksi", huomautti hän vihdoin hieman ärtyisesti. "Etevämpää pokerinpelaajanaamaa en ole kuunaan nähnyt; sehän on sileä ja ilmeetön kuin kalkittu seinä. Silloin vain näin piirteissänne jotakin eloa, kun pelastitte minut jäälautalta Nortonin salmessa."

Hän tallusteli valjakon eteen, koirat nousivat vastahakoisesti, ja ruoskan läjähtäessä lähti tuo pieni karavaani jälleen jatkamaan äänetöntä matkaansa harmahtavan hämärän halki.

Noin tunnin kuluttua matkue saapui joen äyräälle, jonka korkeisiin kinoksiin syöpyneestä ahtaasta solasta tie laskeusi melkein äkkijyrkästi jäälle. Mereltä puhalsi jäätävän kylmä viima, eikä edessäpäin näkynyt muuta kuin kaukaa häämöttävien, nousuveden puristuksessa muodostuneiden ahtojääröykkiöiden ja -harjanteiden korkealle kohonneet särmät, mutta tie, joka oli nyt kova ja kiinteä, näkyi niin selvästi, että molemmat miehet heittäytyivät rekeen, koirien, jotka hyvän tien rohkaisemina heti unhottivat uupumuksensa, puhaltautuessa täyteen laukkaan.

Hetkisen kuluttua saavuttiin kohtaan, jossa tie haaraantui. Toinen haara poikkesi suoraan joelle, ja kun miehet tiesivät, että kaupungin täytyi olla jossakin sielläpäin joen toisella rannalla, vaikka lumipyry esti sen näkymästä, lähtivät he seuraamaan sitä joutuen pian ahtojääröykkiöiden keskelle, jotka olivat siinä kuin rajamerkit osoittamassa, mihin saakka nousuveden rynnistys ulottui.

Eteenpäinpääsy kävi nyt niin hankalaksi, että molemmat hypähtivät reestä, jota toinen sitten ohjaili tien mutkien mukaan taakse kiinnitetystä tangosta, toisen juostessa rinnalla. Tie nousi ja laski harjanteiden yli kiiveten ja teki äkkiarvaamattomia mutkia röykkiöitä kierrellen, mutta valjakon vauhti ei hiljentynyt hetkeksikään. Röykkiöt alkoivatkin pian harveta ja viimeisen harjanteen yli, jonka toisella puolella jää oli jälleen sileätä ja tasaista, laskettiin täydessä laukassa, mutta kun päästiin alhaalle, kuului tuhoa ennustava rusahdus, ja ennenkuin kumpikaan ennätti tuskin huudahtaakaan, hulvahti vesi reenjalasten yli. Emerson karjaisi, koirat rynnistivät eteenpäin, mutta jää ei kestänyt, vaan murtui kaameasti ritisten, ja hän vaipui hetkeksi umpisukkeloon. Koirat pysähtyivät, ja reki, jonka jalakseen hän hädissään tarrautui kiinni pelastuakseen hukkumasta, liukui myös avantoon, vetäen mukanaan "sormettoman" Fraserinkin, jonka henki salpautui melkein kokonaan, kun jääkylmä vesi kohosi äkkiä kainaloihin saakka. Reki vajosi ensin hitaasti, kunnes se uiskenteli avannossa melkein upoksissa, ja paikka, joka äsken oli näyttänyt niin houkuttelevan turvalliselta, muuttui nyt mitä suurimman sekasorron näyttämöksi, jossa veden valtaan joutuneet miehet ja koirat kamppailivat henkensä edestä. Valjakon ensimmäinen pari oli päässyt tuon vaarallisen paikan yli kiinteälle jäälle, toisten huppuroidessa avannossa koettaen uimalla päästä pälkähästä, mutta vetohihnat olivat liian lyhyet. Emerson ponnisti jalkansa rekeä vasten ja oli jo monta kertaa pääsemäisillään jäälle, mutta reuna ei kestänyt hänen painoaan, vaan murtui yhä uudelleen ja joka yrityksellä entistä helpommin.

Fraser taisteli vastapäisellä sivulla aivan yhtä huonolla tuloksella, ja jokainen uusi ponnistus vain laajensi avantoa. Kylmä tunkeutui luihin ja ytimiin, ja hukkumaisillaan olevat koirat alkoivat säälittävästi ynistä ja köhiä veden tunkeutuessa sieraimiin, jolloin Emerson huusi kumppanilleen:

"Katkaiskaa hihnat! Sukkelaan!" Mihin toinen vastasi vettä syljeskellen ja kalisevin hampain änkyttäen:

"En -- en osaa uida!"

Emerson raahautui puolittain uiden reen keulapuolelle ja viilsi yhdellä vetäisyllä vetohihnat poikki, jolloin koirat heti kiipesivät avannosta ja alkoivat piehtaroida kuivassa lumessa. Sitten hän yritti nostaa reen keulan jään reunalle ja ärjäisi johtajille, jotka olivat vielä valjaissa, kehoittaen niitä vetämään, mutta ne vastasivat kaikkiin kehoituksiin vain surkeasti uikuttaen ja häntäänsä heiluttaen. Hän ei kuitenkaan hellittänyt, vaan yritti yhä uudelleen, mutta jää murtui joka kerta hänen altaan, kunnes hän siinä kamppaillessaan kiskaisi avantoon koiratkin, jotka olivat vielä hihnoissa kiinni. Tilanne näytti aivan toivottomalta. Hän olisi kyllä voinut helposti päästä lujalle jäälle reen takana, johon Fraser parhaillaan pyrki, mutta siinä tapauksessa hänen olisi täytynyt jättää koirat oman onnensa nojaan, mitä hän ei tahtonut tehdä. Toinen iski käpälällään puukonkin hänen kädestään, ja kylmän jäykistämänä hän oli jo menettänyt melkein kaiken pelastuksentoivon, kun hänen korviinsa osui samassa monen pienen kulkusen kilinä ja vieraalla äänellä huudettu, tiukka komentosana.