Me

Lukijat. Arvostelijat. Sivistyneet. Siveelliset. Näyttelijät. Taiteilijat. Sanomalehtimiehet. Ylioppilaat. Pyhimykset ja marttyyrit. Elätit.

LUKIJAT.

Kun suomalainen puhuu suomalaisista, sanoo hän "me", ja ajatuksissaan hän aina alkaa sen sanan suurella kirjaimella. Jos jotain perin kiitettävää on sanottavana, niin panee hän vieläkin suuremman painon tuolle kirjaimelle, ja tarkoittaa sielunsa sisimmässä sillä yksinomaan itseään. Sillä suomalainen on itserakas, vaikkakin koettaa sitä peittää, ja kun hän ei uskalla sanoa: Minä! sanoo hän Me, jotta toinenkin voisi iloita hänen kanssaan.

Tämä meidän suuri itsetyytyväisyytemme on kyllästyttänyt minua ja noussut minulle jo aivan kurkkuun asti, ja siksi minä kirjoitan. Ja jos minä lyön sinua, lukija, niin lyön itseänikin, sillä minä kärsin aivan samaa tautia kuin sinäkin, minäkin luulen olevani jotain erikoista kirjoittaessani tätä.

Jos jonain hetkenä osun liian suoraan sinuun, niin koeta todistaa itsellesi, että sillä tarkoitetaan sinun parasta ystävääsi, silloin sinä voit iskusta todella iloita, sillä tiedäthän, että pahimmat toivotukset tulevat aina ystävien puolelta. Ja kun ystäväsi tapaat, niin sano hänelle: "Sillä hän varmasti tarkoitti sinua, mutta hän on väärässä." Silloin sinä olet saanut iskettyä häneen ja samalla peität iskusi. Se on sitä todellista elämäniloa.

Jollei sinulla edes tätä iloa ole kirjaani lukiessa, niin heitä se heti tämän luvun jälkeen pois, sillä roskaa sinä muutenkin luet jo aivan tarpeeksi.

Jos sinua naurattaa lukiessasi, niin se ilahuttaa minua, silloin minä olen vain kuin lapsi, joka tikulla syyhyttää aasin korvan taustaa. Ja minä puolestani olen niin mielelläni tuo lapsi.

Mutta jos vihan vimmassa paiskaat kirjani maahan ja otat sen jälleen käsiisi, silloin minä pelkään sinua, mutta iloitsen puolestasi.

Minä tiedän, ettet sinä yleensä lue paljoa kirjoja -- korkeintaan sanomalehtiä -- ja jos kirjakaapillasi kävisi, näkisi, että kirjastosi on kummallisen kirjava. Sinä luet vielä mieluummin salapoliisi- ja rikosromaania kuin vakavaa, ajatusrikasta kirjallista tuotetta. Jos sinä löydät jostain teoksesta oikein hivelevän rivoa, niin iloitset siitä, mutta puhut siitä inholla, puhut aivan yksityiskohtia myöten ja muistat paraiten ne kohdat. Todella syviä kohtia et muista laisinkaan.

Jos kirjailija kirjoittaa sydänverellään, sanot: hän valehtelee. Jos hän valehtelee, sanot: hän puhuu totta. Niin sekavat käsitteet sinulla on siitä, mikä on totta ja mikä on väärää ihmissielussa.

Kun sinulla yleensä on hyvin vähän tietoa siitä, mitä painetun sanan takana piilee -- ethän sinä osaa edes puhuakaan kyllin selvästi maailman kauneinta kieltä etkä antaa oikeille sanoille oikeaa korostusta -- niin ymmärrät tavallisesti aivan väärin tekijän tarkoituksen. Jos sinä jotain oppia saat kirjasta, niin on se aivan päin vastainen kuin tekijän tarkoitus on ollut. Sinä soisit, että kaikki kirjoittaisivat sitä, mikä sinulle on mieluista, jolloin lihan-, veren- ja rahanhimoiset ajatuksesi pääsevät liikkeelle. Sellaisesta syntyisi kyllä hyvinkin mieltäkiinnittävä kirjallisuus ja onhan jo niitä sellaisiakin, jotka sen ilon sinulle tuottavat.

Kun minä ja kustantaja iloitsemme siitä, että niin moni kuin suinkin lukee kirjaani, niin annan sinulle hyvän neuvon. Väitä, että sinä olet tämän yläpuolella, sinä yksin -- toisille voit sanoa, että hekin kuuluvat sinun seuraasi -- silloin sinä nautit kirjastani, sillä olenhan antanut sinulle uusia aseita panettelusotaan. Ja sitä me osaamme niin verrattomasti käydä. Onhan se ainoa ala, jossa me koetamme saavuttaa täydellisen taituruuden. Siinä sodassa saa iskeä selkään toista, silloin kun hän ei voi itseään puolustaa, ja iskettyään voi mennä haavoitetun luo ja auttaa ja tukea häntä, pistää sormensa haavaan ja vääntää sitä siellä.

Minä tiedän varsin hyvin, että minä olen samallainen kuin sinäkin, minäkin luulen olevani asiain yläpuolella. Ja minä sanon sinulle, että sinä olet ehdottomasti tämän yläpuolella. Olet kai nyt tyytyväinen?

Ja kun sinä pidät kirjaani pöydälläsi, oikein näkyvällä paikalla, silloin sinä vieraillesi sanot: "Minä olen mielelläni lueskellut tätä kirjaa, hän on aivan oikeassa."

Silloin me ymmärrämme toisiamme, uskomme, ettei ainoakaan isku ole osunut meihin, ja tiedämme olevamme profeettoja tässä maassa.

Huomasitko, minä sanoin Me?

ARVOSTELIJAT.

Jokainen meistä luulee pystyvänsä arvostelemaan ja arvostelemaan mitä tahansa. Me emme sitä varten tarvitse mitään tutkimuksia emmekä henkistä koulutusta, kaikki on meille niin päivän selvää jo siitä asti, kun opimme nimemme kirjoittamaan. Politiikka, taide, yhteiskunta j.n.e. Sen vuoksi arvostelevatkin aina muita ne, jotka ovat nuorimpia, jotka eivät mitään itse ole tehneet. Ruokatutti ja ällä-tikku ovat tiedon lähde ja valtikka, ja se, joka viimeksi niitä on käyttänyt, on pätevin lausumaan mielipiteensä kaikesta.

Ei meillä kenelläkään ole sitä suoruutta, joka oli kuuluisalla ranskalaisella arvostelijalla Francisque Sarceylla, joka vastasi kysyttäessä häneltä, miksei hän ollut lausunut mielipidettään Dreyfus-asiasta: "Voidakseni lausua mielipiteeni täytyisi minun ensin ottaa asiasta kummaltakin puolen täysi selko, ja siihen minulla ei ole aikaa, sillä on muitakin asioita, joita minä paremmin ymmärrän. Sitä paitsi ei minun tapani ole puhua asioista, joita en ymmärrä."

Hän ei varmaankaan ollut niin etevä kuin mitä me olemme, sillä me osaamme puhua siitäkin, jota emme ymmärrä, ja siitä perusteellisemmin kuin muusta.

Minä en voi käyttää tässä sanaa Te, sillä meitä arvostelijoita on kaikkialla, en myöskään sanaa Sinä, sillä se voisi tuntua liian persoonalliselta, ja silloinhan laskisin itseni joukosta pois. Parasta on siis sanoa Me, ja kukin voi sen hiljaisuudessa lukea ikäänkuin kirjoittaisin he -- ei isolla, vaan pienellä kirjaimella. Tuo Me-sana onkin aivan yleinen, ota vain käteesi mikä lehti tahansa ja lue siitä arvostelu miltä alalta tahansa.

Me emme tahdokaan ymmärtää toista, korkeintaan vain omaa itseämme -- emmekä aina sitäkään. Me emme näe toisen työssä hänen sieluaan, emme anna sille arvoa. Me emme usko toisen sisälliseen vakaumukseen, emme hänen elämäntehtäväänsä. Me näemme toisessa vain henkilön, joka koettaa nousta meitä ylemmäksi, ja silloinhan hän on nuijittava alas.

Kun ihminen elää kolmea tarkoitusta varten:

1:o seuratakseen raamatun käskyä ja lisätäkseen kansaa,

2:o kehittääkseen omaa persoonallisuuttaan, tai

3:o rakentaakseen itselleen kuvapatsasta,

niin uskomme aina jokaisen teon takana piilevän tuon patsashimon. Ja kun oma patsaamme ei ole varma, niin ei toinen ainakaan saa sitä saada itselleen.

Kansakunnan lisäämistä pidetään jonain joutohetken sivutoimena, ei sille panna mitään sen suurempaa painoa, ja kun me itse olemme henkisesti rammoiksi kehittyneet, niin täytyy lapsiemmekin tulla sellaisiksi, silloin heidän on hyvä olla.

Oman persoonallisuuden kehittäminen on liian vaivaloista työtä, ei siihen kannata ryhtyä. Kun joku erehdyksestä ottaa sen maalikseen, niin olemme perustaneet sanomalehdet, jotka niin taitavasti jokapäiväisen annoksen kautta pilaavat persoonallisuuden, kääntäen huomion riitoihin, paheisiin ja kaiken alasrepimiseen.

Mutta patsaan tähden kannattaa elää, rakentaa se rahasta, virkanimistä tai yhteiskunnallisesta asemasta, uhrata sille elämänsä. Ja jotta olisimme oikein varmat siitä, niin kokoamme kivet eläessämme sitä varten.

Tässä toimessa on estettävä toista kaikin voimin. Jos kirjailija arvostelee toisia kirjailijoita, niin ei hän tahdokaan uskoa toisen todellisiin pyrintöihin. Kuinka hänellä niitä voisi olla! Ja jos joku haukkuu meitä, niin haukumme me takaisin, ja jollemme voi iskeä vastustajaamme, niin iskemme heikompiin. Kirjailija, joka halveksien arvostelee toista kirjailijaa, tietää hyvin, ettei toisella mitenkään voi olla oikeita, puhtaita pyrkimyksiä. Hän tietää sen omasta itsestään. Kirjailija moittii toista siksi, ettei toinen kirjoita samoin kuin hän. Ja jos toinen kirjoittaa niinkuin hän, silloin tuo toinen vasta onkin helisemässä. Kirjailija-arvostelija ei tunnusta muuta kuin yhden suunnan, ja se on hänen suuntansa, ja sillä alalla saa liikkua yksinomaan hän. On niitä, jotka eivät itse henkisesti tuota, mutta arvostelevat toisia. He tekevät joskus sen oikealla harrastuksella, mutta tavallisesti tulee kysymykseen se, onko kirjailija samaan puolueesen kuuluva kuin arvostelija. Omalla puolueella on vain neroja, toisella ei mitään. Sinänmalja turvaa myös huonoilta arvosteluilta, samoin yhteiset vekselit. Kyllähän me sen tiedämme, se on päivän selvää.

Pahimmat meistä ovat ne, jotka eivät ole mitään osanneet tuottaa, vaikka ovatkin tahtoneet, me sitä ymmärrämmekin paraiten toisia. Ja miten me heitä ymmärrämme!

Jos toinen voi hiukan korottaa meidän patsastamme, niin voimmehan silloin häntä ylistää. Hyvähän on, että se edes sen vuoksi tulee esiin. Ja kun arvostelija sanoo näyttelijälle: "sinä olet meidän etevin näyttelijämme", niin vastaa näyttelijä: "ja sinä meidän etevin arvostelijamme." Ja me iloitsemme siitä, että voimme nähdä kahden niin vilpittömästi antavan tunnustuksen toisilleen, sillä sen tunnustuksen me ymmärrämme.

Ja kun arvostelija haukkuu teatteria ja kaikkia näytelmiä, niin kirjoittaa hän oman näytelmän, johon hän lainaa ne temput, joita hän ei ole vielä ennättänyt huonoiksi haukkua. Mutta kun hän on aloittanut paraimmista näyttämökeksinnöistä ja vetänyt ne alas, niin jää hänen käytettäväkseen huonoimmat, kuluneimmat. Ja me katselemme ihastuksella niitä, sillä kaiken alasvetämisen kautta voi herättää suurimman kunnioituksen meissä. Onhan se tapa meissä itsessämme niin suurena.

Ja kun toinen säveltäjä vetää toisen alas, laulaja toisen, laulajatar toisen, kun se maalari, joka huonoimmin maalaa, pitää suurinta suuta, silloin me tunnemme olevamme kotona, ja silloin me ylpeydellä lyömme rintoihimme ja sanomme: "Mikä ihana maa, täällä sanotaan kaikki suoraan!"

Jollei meillä ole painettua sanaa hallussamme, jolla voimme tuhansille puhua, niin onhan meillä toinen verraton ase: panettelu. Se on mukava ja perin luotettava keino. Sen avulla voi niin helposti tuhota. Ja sille asialle me olemme niin alttiita. Kun oikein mustaksi maalaa toisen yksityisen elämän, ottaa jonkun viattoman asian, selittää sen mielivaltaisesti, rakentaa sille oikean häväistyslinnan, ja sen saatuaan valmiiksi todistaa tuon yhden viattoman alkuasian todeksi, niin täytyyhän jokaisen heti uskoa, että koko linna on oikea. Toisen raha-asioissa voimme nähdä varkautta tai lahjomista, yksityiselämässä kaikki itä- ja länsimaiden paheet -- niitä on niin helppoa uskoa, varsinkin jos itse omistamme ne -- politiikassa petosta ja vääryyttä. Se on niin helppoa! Pieni viittaus vain sinnepäin, kyllä seuraava sitten jatkaa, eikä siten koskaan joudu kiinni, sillä onhan alkaja puhunut vain totta, kuulija on käsittänyt väärin. Jos toinen seisoo sillä paikalla, minkä me itse tahdomme saada, niin tätä keinoa on viisainta käyttää. Muut pitävät kyllä huolen siitä, että tuo toinen kukistuu, ja silloin me suurella vaatimattomuudella otamme hänen paikkansa.

Jos etumme voimme tehdä samalla kansallisasiaksi, silloin tulos on ehdottomasti varma, sillä kansallisasia on meidän heikko kohtamme, sille me uhraamme kaiken.