Urpuja: Kokoelma runoja

Z. Topeliuksen täyttäessä 75 vuotta. Professori J.R. Danielson'ille. Viktor Löfgren'ille. J.L. Runeberg'in haudalla. Kesäksi maalle. Haapaniemessä. Savonlinna. Talvi-iltana. Kylvöajan lähestyessä.

III. Kuvauksia.

Miljonääri. Vanha viulu I. II. III. Elämän paras osa. Osat vaihtuivat. Kusti kinkerillä. Neuloja. Lämpömittari. Rannan Helka. Keinutuoli. Kerjuri. Jouluna. Enkelinlaulu-vuori.

IV. Tunteita ja mietelmiä.

Ruusun umput. Ystävälleni. Kuihtuva impi. Olis aika armastaa. Kihlautuneille. Sormuksia vaihtaessa. Aprilli-päivänä. "Merkki" sai. Syystuulella. Onni. Vuoden vaiheessa. Äidin haudalla. Ei ole taivas kaukana. Taistelua ja lepoa. Papinvirkaan asettamisen johdosta I. II. III.

V. Käännöksiä.

Kuolon enkeli.

Esipuhe.

Ennenkuin uskalsin ryhtyä tämän kirjasen julkaisupuuhiin, kysyin Herra Professoori A. Genetz'iltä, joka oli tarkastanut "Kuolon enkelin" suomennokseni ja siinä minua muutamissa vaikeissa kohdissa hyväntahtoisesti auttanutkin, ottaisiko hän tarkastaakseen julkaistavaksi aiotun runokokoelmani käsikirjoituksen. Saatuani siihen myöntävän vastauksen, kokoilin yhteen ne runoni, joiden luulin johonkin määrin runoutta olevan, ja vein ne professoori G:lle. Tarkastuksen jälestä antoi hän niistä kehoittavan lausuntonsa kirjallisestikin. Se teki kustantajan löytämisen helpommaksi ja antoi minulle rohkeutta yhteen koottuna julkisuuteen päästämään nämä yksinkertaiset laulelmani. Käytän tätä tilaisuutta ilmaistakseni Herra Professoorille nöyrimmän kiitollisuuteni.

Helsingissä Marraskuun 30 p. 1894.

Alpo Noponen.

Urvut.

Pirteissä pieniss' elin Savonmaan, Ja verkkaan vieri pitkät talvet multa; Ja henki kaipasi, ikävöitsi vaan, Mut kauan viipyi armas kevät-kulta.

Kun päiväpuolta kummun kuitenkin Kinokset talven vitkallensa suli, Ja pälvipaikat syntyi metsihin, Ja lehdon paltaat paljahiksi tuli;

Mä kaihomielin sinne kiiruhdan, Reunasta lehdon oksan urvut poimin, Mä povelleni niitä painallan Ja sommittelen yhteen hartain toimin.

Sydämmein lämmön niihin hengitin, Kun toivoin niitä oikein vihanniksi, Ja kyynelin mä niitä kastelin -- Mut sittenkin ne jäivät urpusiksi.

Niit' en mä tohtis teille tarjota, Jos ei ne Suomen lehtoloista oisi, Kotoisten tuulten tuttu huo'unta, Jos niistäkin ei hiljallensa soisi.

Kun Luojan päivä ilman lämmittää, Elämä uusi lehdoissamme koittaa, Ja hanget haihtuu, sulaa jäykkä jää, Ja kanteleet ne kaunihimmin soittaa.

I.

LAPSUUSMUISTOJA.

Lapsuuteni tölli.

Miss' aaltoo Savon viljamaat, Siell' aamuni aukeni ennen, Ja lapsuuspäiväni riemukkaat Pois siivin näyttivät menneen; Niin hiukan tiesin ma maailmasta, Nuo yksin innosti töllin lasta: Vaan pirtti pieni joukkoineen Ja lehto lintuineen.

Mut mulle kieltähän sointuista Haastoivat lempehin huulin Äit', siskot, taattoni tuntoisa, Ja töllin takoa kuulin, Kun kukkui käkönen kevähällä, Ja läikkyi lähtehet rinnelmällä, Kun aalto rannikolla soi, Ja metsä huminoi.

Mun kouluni vanhan-aikuinen Lie ollut polvesta tästä, Mut läksyn parahan, kultaisen Sain oppia siin' elämästä; Se painui mielehen aamuin, illoin, Kun vierell' äitini istuin silloin, Se tuskin koskaan unhottuu, Min haastoi äidin suu.

Tuo äitini kallis ja armainen On paljon tuntea saanut Tään elämän taistoa melskeisen -- On kohta hälle se laannut -- Vaan kuinka vaihteli elo mainen, Ei vaihtunut uskonsa luottavainen, Ett' onnekas hän ompi vaan, Ken turvaa Jumalaan.

Nuo aatteet luottavat, lapsekkaat Ne mulle mielehen jäivät. Jäi taakseni töllit ja lehdot, haat, Ja jäivät lapsuuden päivät; Mull' elämä opetti paljon uutta, Mut voinut ei ole tuota muuttaa, Min opin äidiltä töllissä Lapsuuden päivinä.

Ja sinne töllihin lapsuuden Mä riennän aattehin silloin, Kun myrskyt elämän purrellen' Ne uhkaa tuhoa milloin; Saan sieltä rauhoa, luottamusta, Saan työhön, lauluhun innostusta. Tään kuinka sulle palkinnen, Sä -- tölli kultainen.

1891.

Töllin aarre.

Tölli pieni kallellansa Seisoi kummun reunassa; Siinä äiti lapsiansa Vaali, hoiti armasna.

Katovuott' ol' ollut monta, Jolloin hätä yhteinen Neuvoi perhett' avutonta Kärsintähän puuttehen.

Leipä kuiva, karkeainen Lasten ruokana on vaan, Mut ei mieli nurkuvainen Tänne pääse kuitenkaan.

Muinoin Sarpatissa kesken Jauhot loppua ei voi Vakkasesta köyhän lesken, Siunauksen kun Herra soi.

Äiti uskoi, Herra vielä Katsoo köyhän puolehen, Hält' ei siunausta kiellä Eikä hylkää huolehen.

Rukoillen hän lapsiansa Laihoin leivin ruokkivi; Kertoo, kuinka Herran kansa Juudan maalla taisteli.

Patriarkat, tuomaritkin Lasten tuttuja jo on, Tobiat ja Daviditkin, Salomonkin verraton.

Aapiskirjan, katkismuksen Ehdittyään oppia, Tuntevat he kaipauksen Saada uutta tietoa.

Raamattu, tuo kirja parhain, Josta kaikki ihmehet Äiti heille kertoi varhain, Ah, jos sen ois saanehet!

Kirveskalskehella isä Leipää suuhun yhdeksään Kyllin saanut ei, vaan lisää Äiti puuhas yhtenään.

Kuitenkin ol' niukallainen Töllin ruoka aina vaan, Vaatetuskin vajavainen; Kuinka kirjan hankkikaan