Pappilan tuvassa: Yksinäytöksinen huvinäytelmä

Aaro-mestari, entinen sotamies, vanha pappilassa eläjä. Olli Muhonen, keski-ikäinen leskimies. Tirkkosen Leena, kuppari Heiskasen Anni, morsian. Luuska-Taavetti, puhemies. Rovasti.

Savolaisen pappilan perheentupa. Perällä ovi. Oikeanpuolisessa peränurkassa iso uuni ja samalla puolella karsinan seinä, jossa myöskin on ovi. Vasemmalla keskellä neliruutuinen ikkuna, lavitsa pitkin seinää ja näyttämön etualalla, nurkassa, suuri punainen pöytä. Oven suussa riippuu seinällä puunauloissa joitakuita työkaluja, ohjaksia ja renkien vaatekappaleita. Peremmällä, lavitsan vieressä, seisoo päästä koverrettu pölkky tupakan lehtien hakkuuta varten ja siinä kirves. Pankolla makaa kissa. Sirkka laulaa uunin takana.

Oikea ja vasen näyttämöltä päin.

Näyteltävä mieluimmin Savon murteella.

Ensimmäinen kohtaus.

(Aaro, liki seitsemänkymmenen vanha, pitkä ja laiha mies, paksusankaiset, pyöreät silmälasit nenällä, istuu pöydän päässä ja ompelee alushousuja; pöydällä on hänellä tilkkuja, rihmakerä ja isot räätälin sakset; vedettyään hitaasti ja uneliaasti pari pitkää säijettä, hän torkahtaa, ja kun pää kuukahtaa alas, niin hän herää ja alkaa jälleen ommella. Yht'äkkiä hän huomaa karvaisella käsivarrellaan, josta paidan hihan suu on ylös kääritty, kirpun, ottaa sen sukkelasti kiinni ja pyörittelee, ihastuksen hymy huulillaan, sitä sormiensa välissä).

AARO (yksin). Ähäs! Sinä! Pitkäkoipinen ratsumestari! Vai luulit niin ilmaiseksi päässeesi Aaro-mestarin muonavarastosta hänen vanhaa viiniänsä varastamaan?! E--hei! He--he--he--he! Sotaoikeus ei sulle armoa anna. Semmoisesta kuuliaisuuden rikoksesta sinulta tuomitaan pää poikki ja tuomio pannaan täytäntöön heti paikalla (leikkaa sakseillaan kirpun kahtia). Noinikään! Siinä sen nyt sait! Vaan katsos sitä juutasta kun vielä koipiaan ojentelee! Hyppäämään kai vielä mieli tekisi. He--he--he! Tpfy! Mää matkaas!

(Näppäyttää pois sormellaan ja ryhtyy taas työhönsä käsiksi).

Toinen kohtaus.

Aaro ja Olli Muhonen.

OLLI (tulee perältä). Päivää!

AARO. Jumal'antakoon! (Katsoo kauan silmälasiensa läpi, vaan kun ei näe, niin ottaa ne pois nenältään).

OLLI (lähemmäksi tultuaan). Eipä se näy vanha mestari enää tuntevankaan.

AARO. Ka, Olli Muhonenhan se on. Tunnenhan minä, tunnen.

OLLI (kättelee). Terveeks'!

AARO. Terveeks', terveeks'! Äänestäkin jo tunnen, vaikka silmät vähä alkavat vanhuuttaan hämärtää.

OLLI. Niin kai.

AARO. Eikä se oo Olli moneen aikaan taas pappilassa käynytkään.

OLLI. Eipä oo tullut käytyä.

AARO. Niin, eipä oo tullut, -- niin näkyy, niin näkyy. -- Olli istuu. Onhan siinä puuta.

OLLI. Onhan siinä. (Istuu).

AARO. Mitäs sitä muuten kuuluu?

OLLI. Eipä liikoja. Kiitoksia vaan kysymästä!

AARO. Niin, eipä liikoja. Kiitoksia kiittämästä! Eipä mullekaan.

OLLI. Tuossahan tuo menee. (Sylkäisee aina välistä pitkän tupakkapurun suihkun).

AARO. Niin, niin, tuossahan tuo menee, tuossahan tuo menee. (Kotvanen äänettömyyttä).

AARO. Tuossahan tuo menee...

OLLI. Mutta aina se jaksaa vanha mestari samalla paikallaan istua ja ommella, tulipa häntä milloin tahansa.

AARO. Aina, aina se mestari jaksaa. Ja jaksaa pitää. Eikä siltä tässä maailmassa kesken työt lopu, ei.

OLLI. Ei kai.

AARO. Ei, ei lopu. Kesät pappilan nuorille herroille kalsonkia paikkailee, talvet puita kantelee ja huoneita lämpiämään panee. Siihen ne päivät menee.

OLLI. Ymmärtäähän sen, kun niin yht' mittaa työtä piisaa. Vai niin ne nuoret herrat kalsonkiaan repii?

AARO. Repii, repii! Vaan repikööt, niin kauan kuin mestarilla ompelemiseen voimia piisaa.

OLLI. Näkyypä niitä kummallisesti piisaavankin. Eikä se vanha mestari näy enää entisestään vanhettuvankaan.

AARO. Mistäpä se vanha enää vanhettuu. Vaikka alkaapa ne voimat vähin jo väistyä mestariltai.

OLLI. Vai jo alkaa?

AARO. Jo. Ja johan niiden on aikakin, kohta kun jo seitsemäskymmenes käsissä on.

OLLI. Niin vai?

AARO. Jo. Ja jo tässä aina koukussa istuessa alkaa lapaluitai kolottaa.

OLLI. Arvaahan tuon. Vaan eiköhän se useammin saunassa pistäytyminen auttaisi?