Marie-Claire: Romaani

Marguerite Audoux ei ollut mikään yhteiskunnallisesta luokastaan vajonnut sivistyneen säädyn jäsen; hän oli todellakin pikku ompelijatar, joka milloin kävi porvariskodeissa neulomassa kolmen frangin päiväpalkasta, milloin ahersi omassa kamarissaan, niin pienessä, että ompelukoneen ääreen päästäkseen täytyi siirtää pukujen koettelemista varten hankittu nukke tieltä pois.

Hän on kertonut, että hänelle avasi tarujen maailman muuan vanha teos, jonka hän löysi aitasta, ollessaan nuoruudessaan eräällä solognelaisella maatilalla lammaspaimenena. Siitä päivästä alkaen hän yhä yltyvällä kiihkolla luki kaikki mitä käsiinsä sai: sanomalehti-novelleja, vanhoja kalentereita j.m.s. Ja hänet valtasi arka, epämääräinen halu kirjottaa joskus itsekin kertomuksia. Ja se halu toteutui silloin kun Hôtel-Dieun sairaalan lääkäri kielsi häneltä ompelemisen, ilmottaen hänen muutoin tulevan sokeaksi.

Sanomalehtien kertojat ovat kuvitelleet, että Marguerite Audoux oli silloin huudahtanut: "Koska en voi enää puseroita ommella, niin minä teen jonkun kirjan." Tämä tarina, joka on omiaan tyydyttämään porvarillista mieltymystä eriskummallisuuteen ja kuvaa kirjallisuuden halveksumista sillä taholla, on väärä ja järjetön.

Marie-Clairen tekijättäressä ei kirjallinen harrastus ole erotettavissa eräänlaisesta ylevästä elämänuteliaisuudesta. Häntä huvitti ilman muuta piirrellä muistiin jokapäiväisen elämän näytelmää, ja vielä enemmän hän iloitsi tapaamiensa ihmisten kuvitelluista ja arvaamalla muodostetuista elämänkohtaloista. Ja hänen sielullinen näkemyksensä olikin yhtä tarkka kuin hänen havaintokykynsä... Hän ei koskaan ilmaissut kenellekään tätä sepittämiskiihkoansa, ja hän poltti kaikki paperiliuskat siinä käsityksessä, etteivät ne voisi syrjäisessä mitään mielenkiintoa herättää.

Sattuma johdatti hänet muutamien nuorten taiteilijain piiriin, jossa hänelle vasta selvisi, kuinka suuresti hänen kertojalahjansa tenhosi ja viehätti kuulijoita. Etenkin Charles-Louis Philippe rohkaisi häntä, kuitenkaan antamatta milloinkaan hänelle neuvoja. Philippe tunsi yhtä hyödyttömäksi kuin vaaralliseksikin tyrkyttää neuvoja naiselle joka jo oli niin herkistynyt, jonka tahto oli niin keskittynyt ja luonne niin valmispiirteinen.

Nykyisin kaikki sivistyneet ihmiset, ja ne jotka luulevat olevansa sivistyneitä, huolehtivat kovasti perintötapoihin palaamisesta ja puhuvat ankaran itsekurin välttämättömyydestä... Eikö ole hupaista, että juuri työläisnainen, jonka oikokirjotuskaan ei ole virheetöntä, löytää jälleen -- tahi oikeammin itse keksii -- kaikki nuo suuret ominaisuudet: kohtuullisuuden, hyvän aistin, elävyyden, joita pelkkä kokemus ja tahto ei milloinkaan kykene saavuttamaan?

Tahtoakaan ei puutu Marguerite Audouxilta, ja kokemusta hänellä taasen vastaa synnynnäinen kielitaju. Hän ei kirjota unessakävijän tavoin, vaan rakentelee lauseensa, asettaa ne tasapainoon, yksinkertaistuttaa ne omituisen poljennon mukaan, jonka lakeja hän ei ole opetellut tuntemaan, mutta joista hänellä on erehtymättömän neron ihmeellinen ja salaperäinen tietoisuus.

Hänellä on mielikuvitusta, eikä tavallista, vaan -- se huomattakoon -- ylevää, hehkuvaa ja suurenmoista mielikuvitusta, joka ei ole nuorten naisten tavallista unelmoimista eikä harkitsevien romaanikirjailijain kekseliäisyyttä. Hän ei ole elämän syrjästäkatsoja eikä hän ole sen yläpuolella; hän näyttää vain jatkavan tekemiänsä havaintoja ja selventävän niitä. Jos olisin arvostelija tahi, Jumala varjelkoon, sielutieteilijä, niin nimittäisin tällaista mielikuvitusta deduktiiviseksi. Mutta tälle vaaralliselle alueelle en uskalla astua.

Lukekaa Marie-Claire... Ja luettuanne te, tahtomatta ketään loukata, kysytte itseltänne, kuka meidän kirjailijoistamme -- ja minä ajattelen heistä kuuluisimpia -- olisi kyennyt kirjottamaan sellaista kirjaa, niin nuhteettoman hillitysti, niin säteilevän puhtaasti ja ylevästi.

OCTAVE MIRBEAU.

ENSIMÄINEN OSA.

Eräänä päivänä kävi meillä paljon ihmisiä. Miehet astuivat sisälle kuin kirkkoon, ja vaimoväki teki poistuessaan ristinmerkin.

Minä hiivin vanhempieni huoneeseen, ja kovin kummastutti minua nähdä äidilläni iso vahakynttilä vuoteensa vieressä palamassa. Isä kumartui vuoteen jalkopään yli katsomaan äitiä, joka nukkui kädet rinnalla ristissä.

Naapurimme, muori Colas, piti meitä koko päivän luonansa. Kaikille meiltä tuleville naisille hän hoki:

"Aatelkaas, hän ei tahtonut syleillä lapsukaisiansa."

Naiset niistivät nenäänsä, katsoen meihin, ja muori Colas lisäsi:

"Tuollaiset taudit tekevät ärtyiseksi."

Seuraavina päivinä oli meillä isoruutuiset valkean ja mustan kirjavat puvut yllämme.

Muori Colas antoi meille ruokaa ja lähetti meidät kedolle leikkimään. Sisareni, joka oli jo iso, murtautui pensas-aitojen läpi, kiipeili puihin ja tepasteli vesilätäköissä, palaten illalla taskut täynnä kaikenlaisia pikku elukoita, jotka saivat minut pelosta huutamaan ja muori Colasin vimmastumaan.

Erittäinkin kammosin minä kastematoja. Tuo punertava ja venyvä olento täytti minut sanomattomalla kauhulla, ja jos huomaamattani polkaisin sellaista luikertajaa, niin minua puistatti ja ellotti vielä kauvan jälkeenpäin. Niinä päivinä, jolloin minulla tuntui pistoksia kyljessä, kielsi muori Colas sisartani lähtemästä minnekään. Mutta sisarelle tuli ikävä ja hän tahtoi kaikin mokomin saada minut matkaansa. Hän keräsi kastematoja ja suljutteli niitä sormiensa välissä, kohottaen kätensä lähelle kasvojani. Paikalla vakuutin minä, etten ollut enää kipeä, ja annoin hänen laahata itseni kedolle.

Kerran hän viskasi hameelleni koko kimpullisen matoja. Minä kavahdin niin äkkiä taaksepäin, että kaaduin kuumaan vesikattilaan. Muori Colas voivotteli minua riisuessaan. Minulle ei tullut suurtakaan vauriota; muori lupasi sisarelleni kelpo löylytyksen, ja kun nuohoojia parhaillaan kulki ohitse, huusi hän heitä viemään sisareni mukanaan.

Kaikki kolme tulivat sisälle säkkeineen ja köysineen: sisarelta pääsi huuto ja hän pyysi anteeksi, ja minua kovin hävetti, kun olin aivan alasti.