Pyhän Klaaran kaivolla

Minä olin keväällä Sienassa. Päivisin suoritin tarkkoja tutkimuksia kaupungin arkistoissa ja illalla, aterioituani, lähdin kävelemään Monte Oliveton karulle tielle, missä näin, illan hämärissä, suurten valkoisten härkien vetävän kiekkopyöräisiä maalaisrattaita samoinkuin vanhan Euandroksen aikoina. Kaupungin kellot soittivat päivän rauhallista kuolemaa, ja illan purppura laskeutui alakuloisen majesteetillisesti matalan kukkulajonon yli. Varisten tummien parvien jo ehdittyä valleille kierteli opaalinvärisellä taivaalla vain varpushaukka liikkumattomin siivin yksinäisen rautatammen yläpuolella.

Minä astelin kohti hiljaisuutta, yksinäisyyttä ja edessäni kasvavia hirmuja. Yön nousuvesi peitti vähitellen seudun. Taivaalla vilkkui tähtien iäisyyskatse. Ja pensaiden alla, pimeässä, hohteli kiiltomatojen lemmenvalo.

Nuo elävät kipinät täyttävät toukokuun öinä Rooman, Umbrian ja Toskanan koko campagnan. Olin niitä nähnyt taannoin via Appialla, Caecilia Metellan haudan luona, minne ne ovat kokoontuneet karkeloimaan jo kahden tuhannen vuoden aikana. Nyt löysin ne jälleen Pyhän Katariinan ja Pia de' Tolomein mailla, tämän murheellisen ja viehättävän Sienan kaupungin porteilla. Niitä väräjöi pitkin tieni vartta ruohoissa ja pensaissa, ne etsivät toisiaan ja piirsivät toisinaan, himon kiihtäessä, tien yläpuolelle lentonsa kimmelkaaren.

Tällä valkoisella tiellä, näinä kuulaina öinä, minä en kohdannut ketään muuta kuin kunnianarvoisan isän Adone Donin, joka silloin työskenteli samoinkuin minä kaiken päivää vanhassa Academia degli Intronatissa. Olin heti mieltynyt tuohon fransiskaaniveljeen, joka opinnoissa harmaantuneena oli säilynyt mieleltään yhtä hilpeänä ja luontevana kuin aivan oppimaton henkilö. Hän oli halukas juttelemaan. Minua miellytti hänen leppoisa puheensa, kaunis kielensä, oppinut ja koruton ajatuksensa, hänen ulkomuotonsa, joka muistutti kastevesissä puhdistettua vanhaa Silenosta, hänen pettämättömät miimikonvaistonsa, hänen kiihkeiden tunteittensa eloisa ja hieno leikki, se omituinen ja viehättävä henki, joka hänessä vallitsi. Hän istui uutterasti kirjastossa, mutta kävi usein torillakin, pysähtyi mieluimmin niiden myyjättärien luona, jotka pitävät kaupan kullankeltaisia omenia, ja kuunteli heidän vapaita tarinoitaan. Hän sanoi oppivansa heiltä Toskanan kaunista kieltä.

Hänen elämästään, josta hän itse ei virkkanut sanaakaan, tiesin vain, että hän oli syntynyt Viterbossa jalosukuisten ja köyhien vanhempien lapsena, oli harjoittanut humanistisia ja teologisia opintoja Roomassa, oli nuorena liittynyt fransiskaanien munkkikuntaan Assisissa, missä työskenteli arkistoissa, ja oli joutunut uskon asioiden vuoksi kokemaan ikävyyksiä ylempiensä hengenmiesten taholta. Olin tosiaankin huomaavinani, että hän taipui omituisiin mielipiteisiin. Hänessä oli uskontoa ja tiedettä, mutta hieman eriskummallista lajia. Hän uskoi Jumalaan Raamatun todistuksen ja Kirkon opin nojalla ja ivaili yksinkertaisia filosofeja, jotka uskoivat siihen itsestään, ilman velvoitusta. Sikäli hän ei eronnut oikeauskoisuudesta. Hänen lausumansa paholaista koskevat mielipiteet sitävastoin olivat merkilliset. Hän arveli, että perkele on paha, mutta ei ehdottomasti, ja oli sitä mieltä, että luontainen epätäydellisyys esti häntä milloinkaan saavuttamasta pahuuden täydellisyyttä. Hän luuli havaitsevansa eräitä hyvyyden merkkejä Saatanan hämärissä toimissa ja vaikka ei rohjennutkaan lausua asiasta mitään ratkaisevaa, ennusteli kuitenkin mietiskelevän arkkienkelin tulevan lopullisesti lunastetuksi, aikojen ehtoona.

Nämä ajatuksen ja mielialan omituisuudet, jotka olivat erottaneet hänet ihmisistä ja syösseet hänet yksinäisyyteen, olivat minulle huvin aiheena. Hän oli varsin henkevä. Hänestä puuttui vain yleisen ja tavallisen vaistoa. Hän eli menneisyyden kuvissa ja tulevaisuuden haaveissa. Nykyisen ajan käsite oli hänelle aivan vieras. Hänen poliittisten aatteittensa lähteenä oli vanha Enkelten Pyhä Maria, mutta myös Lontoon kumoukselliset kokoukset. Ne olivat kristityn sosialistin aatteita. Hän ei ollut niihin erikoisesti kiintynyt. Hän halveksi ihmisjärkeä siinä määrin, ettei pitänyt kovinkaan tärkeänä sitä osaa, joka oli hänelle itselleen suotu. Valtioitten hallitus näytti hänestä suunnattomalta ilveeltä, jota hän ivaili hiljaa, säädyllisesti, niinkuin ainakin mies, jolla on hyvää vaistoa. Siviili- ja rikosasioiden tuomarit häntä hiukan hämmästyttivät. Sotilashenkilöihin hän suhtautui filosofisesti säälitellen. Minä keksin hänessä aivan pian räikeitä ristiriitoja.

Lempeän sydämensä koko voimalla hän toivoeli maailmanrauhaa. Mutta toisaalta häntä miellytti kansalaissota, ja hän piti suuressa arvossa Farinata degli Ubertia, joka rakasti kotikaupunkiaan Firenzeä kyllin voimakkaasti saadakseen sen väkivalloin ja kavaluudella ja punaten Arbiaa firenzeläisten verellä tahtomaan ja ajattelemaan aivan samoin kuin hän itse tahtoi ja ajatteli. Siitä huolimatta oli kunnianarvoinen isä Adone Doni hempeä uneksija. Ajatellessaan Jumalan valtakunnan perustamista tähän maailmaan hän laski toivonsa Pyhän istuimen henkiseen arvovaltaan. Hän arveli Lohduttajan johdattavan paaveja sellaista tietä, heidän itsensä siitä mitään tietämättä. Niinpä hän puhuikin yksinomaan kunnioittavasti Sinigaglian kiljuvasta karitsasta ja Carpineton sovinnollisesta kotkasta. Näitä nimiä hän tavallisesti käytteli, kun olivat puheena Pius IX ja Leo XIII.

Vaikka kunnianarvoisen isän Adone Donin seura oli minulle erikoisen mieluinen, en kumminkaan tahtonut erikoisesti osoittaa hänelle kiintymystäni kaupungissa, koska pidin silmällä hänen vapauttaan ja omaa häiriytymättömyyttäni. Hän puolestaan kohteli minua erinomaisen hienotunteisesti. Mutta kävelyretkillämme me osasimme tavata toisemme ikäänkuin sattumalta. Kahden kilometrin päässä Rooman portista tie painuu kahden ylängön väliin, joilla törröttää alakuloisia lehtikuusia. Pohjoisen savirinteen alla, tien vieressä, kohoo kuivuneen kaivon hieno kehikko. Siinä minä tapasin melkein joka ilta kunnianarvoisen isän Adone Donin. Hän istui kaivonarkulla, kädet kauhtanan hihoihin pistettyinä ja silmäili tyynesti ihmetellen yön asioita. Ja häntä ympäröivän hämärän läpi voi vielä aavistaa hänen kirkkaan katseensa ja hänen litteänenäisiin kasvoihinsa syvään piirtyneen pelokkaan uskaliaisuuden ja ivailevan sulon ilmeen. Me lausuimme toisillemme aluksi juhlallisia hyvän terveyden, rauhan ja tyytyväisyyden toivotuksia. Sitten istuuduin hänen viereensä vanhalle kivikehikolle, jossa voi vielä nähdä eräitä veistokuvien jälkiä. Päivänvalossa siinä voi erottaa erään kuvion, jonka pää oli muuta ruumista suurempi ja joka siivistä päättäen oli enkeli.

Kunnianarvoinen isä Adone Done muisti aina sanoa: — Signore, olette tervetullut Pyhän Klaaran kaivolle. Eräänä iltana kysyin häneltä, mistä syystä tällä kaivolla oli Pyhän Fransiskuksen suosikin nimi. Hän selitti sen johtuvan eräästä sangen sievästä pienestä ihmeestä, jota valitettavasti ei ollut otettu Fiorettikokoelmaan. Minä pyysin häntä sen hyväntahtoisesti minulle kertomaan. Hän kertoi seuraavaa:

"Niinä aikoina, jolloin Jeesuksen Kristuksen köyhä, Fransiskus, Bernardonen poika, kulki kaupungeissa opettaen pyhää yksinkertaisuutta ja rakkautta, hän saapui Sienaan, mukanaan veli Leone, jota hän rakasti. Mutta itarat ja säälimättömät sienalaiset, jotka kerskasivat imeneensä Naarassuden maitoa ja totisesti olivatkin sen lapsia, eivät ottaneet ollenkaan hyvin vastaan pyhimystä, joka neuvoi heitä kutsumaan koteihinsa kaksi iki-ihanaa naista, Köyhyyden ja Kuuliaisuuden. He syytivät hänelle solvauksia ja ivaa ja karkoittivat hänet pois kaupungista. Hän lähti sieltä yöllä, Rooman portista. Hänen vierellään asteleva veli Leone virkkoi:

"— Sienalaiset ovat kirjoittaneet kaupunkinsa porteille 'Siena avaa teille sydämensä, porttejansa avaramman'. Siitä huolimatta, veli Fransiskus, nuo ihmiset ovat sulkeneet meiltä sydämensä.

"Fransiskus, Bernardonen poika, vastasi ja sanoi:

"— Usko minua, veli Leone, sinä Jumalan pieni karitsa, vika on varmaan minun. En ole osannut kolkuttaa heidän sydäntensä ovelle kyllin voimakkaasti ja taitavasti. Olen paljoa huonompi niitä henkilöitä, jotka tanssittavat karhua kaupungin torilla. He näet vetävät luokseen suuret joukot näyttämällä järeätä luontokappaletta, mutta minä, joka näytin taivaanihania naisia, en saanut ketään luokseni houkutelluksi. Veli Leone, minä käsken sinua pyhän kuuliaisuuden nimessä sanomaan minulle: 'Veli Fransiskus, sinä olet vaivainen ihminen, kaikkea ansiota vailla, epämiellyttävä ja todella vahingollinen!' Kun veli Leone ei heti totellut, pyhä mies tuli murheelliseksi sielussaan. Tummaa tietä astellessaan hän muisti rakkaan Assisin, johon oli jättänyt henkiset poikansa ja Klaaran, sielunsa tyttären. Hän tiesi Klaaran joutuneen ankariin koettelemuksiin pyhään köyhyyteen kohdistuvan rakkautensa tähden. Ja hän pelkäsi rakastetun tyttärensä olevan sairaana ruumiiltaan ja sielultaan ja kääntyneen pois hyvistä aikomuksistaan pyhän Damianuksen talossa.

"Nämä epäilykset masensivat häntä siinä määrin, että hän saavuttuaan siihen kohtaan, missä tie painuu kahden kukkulan väliin, tunsi jalkojensa joka askelella ikäänkuin maahan uppoavan. Hän laahautui kuitenkin tälle kaivolle, joka oli silloin uudenuutukainen ja täynnä kirkasta vettä, ja vaipui voimatonna sille kehikolle, jolla nyt istumme. Jumalan mies makasi kauan kaivon yli kumartuneena. Vihdoin hän kohotti päänsä ja virkkoi iloisesti veli Leonelle:

"— Mitä arvelet, veli Leone, Jumalan karitsainen, mitä näinkään tässä kaivossa?

"Veli Leone vastasi:

"— Veli Fransiskus, sinä näit kaivossa kuun kuvajaisen.

"— Veljeni, virkkoi Jumalan pyhä mies, minä en nähnyt tässä kaivossa sisartamme kuuta, vaan Herramme ihana armo salli minun katsella sisaremme Klaaran omia kasvoja, joissa oli sellainen pyhän riemastuksen hohde, että kaikki epäilykseni samassa hälvenivät ja minulle selvisi, että sisaremme nauttii tänä hetkenä täyttä tyydytystä, jonka Jumala suo valituillensa lahjoittaen heille runsaasti köyhyyden aarteita.

"Niin sanottuaan hyvä pyhä Fransiskus ammensi kämmenpohjaansa muutamia vesipisaroita, joi ne ja nousi virkistyneenä.

"Siitä syystä on tämä kaivo saanut Pyhän Klaaran nimen."

Sellainen oli kunnianarvoisaa isän Adone Donin kertomus.

Saapuessani tuolle mystilliselle kaivolle tapasin joka ilta herttaisen fransiskaaniveljen istumassa sen reunalla. Minä istuuduin hänen viereensä, ja hän kertoi minulle jonkin tarinan, jota ei tuntenut kukaan muu kuin hän itse. Hänellä oli niitä tiedossaan ihastuttavia. Hän tunsi paremmin kuin kukaan muu oman maansa muinaismuistot, jotka heräsivät uuteen elämään ja uuteen raikkauteen hänen aivoissaan kuin jonkin sisäisen ja henkisen nuoruuden vaikutuksesta. Hänen valkohaivenisilta huuliltaan kumpusi runsaasti meheviä kuvia. Hänen puhuessaan virtasi kuutamo hänen parrassaan hopeisena purona. Sirkka säesti peitinsiipiensä sirityksellä kertojan ääntä, ja toisinaan kuului hänen suustaan kaikuviin kaikkein suloisimman inhimillisen kielen sanoihin vastaavan huilun lailla valittava rupikonna, joka kuunteli tien toisella puolen, ystävällisenä ja arkana.