Paul Verlaine: Hänen elämänsä ja runoutensa

Juhani Siljo (omistus) Alkusanat.

I. Lapsuus ja nuoruus. Ensimmäiset runokokoelmat. II. Mathilde Mauté ja "Bonne Chanson". III. Arthur Rimbaud ja yhteiset vaellusvuodet. "Romances sans paroles". IV. Verlaine, kristitty. V. "Lélian parka". VI. Paul Verlaine.

JUHANI SILJO.

Muutamia viikkoja Sinun kuolemasi jälkeen kysyi sisaresi minulta, haluaisinko jonkun Sinun kirjasi muistoksi Sinusta: pyysin silloin, että saisin pitää omanani Verlaine'in runot, "Choix de poésies", jonka eläessäsi olit minulle lainannut ja jota Sinä paljon rakastit.

Joka kerta, kun näen hyllylläni tämän keltakantisen kirjan tai pidän sitä kädessäni, muistan sitä iltaa, jolloin me iloisin mielin suunnittelimme erästä yhteistyötä. Minä olin kertonut Sinulle, että aioin kirjoittaa tutkielman Verlaine'ista,jota minä rakastin yhtä paljon kuin Sinä, ja silloin ehdotit -- puol'leikkisästi, puol'tosissasi, joka oli Sinulle ominaista, että kääntäisit sikermän Verlaine'in runoja kirjani "kuvitukseksi". Mutta muutamia kuukausia sen jälkeen puhkesi vapaussotamme, jota varten Sinä olit kasvanut ja kypsynyt, ja meidän pieni yhteistyömme raukesi samoin kuin ne monet, monet kirjalliset teot, jotka elämäsi viime aikoina täyttivät mielesi.

Minun suunnitelmani toteutuminen jäi vuosikausiksi, ja olisi kai yhä jäänyt, ellei "Choix de poésies" olisi ollut jokapäiväisenä seuranani, ja myös muistuttajanani. Mutta nyt olen suorittanut osuuteni; se kehys on valmis, jonka tuli sisältää Sinun runosuomennoksesi. Sanon sitä kehykseksi juuri sen vuoksi, että tunnen kuinka kuollut ja tyhjä se on, verratessani sitä alkuperäiseen suunnitelmaamme. Olen kirjoittanut sen Sinua ajatellen, ja sen vuoksi tahdon omistaa sen Sinulle: se on yksinkertainen kiitos kaikista niistä herätteistä ja kauneusvaikutelmista, joita keskustelut Sinun kanssasi minulle välittivät, ja se on kiitos vilpittömästä ja hyvästä ystävyydestäsi, joka yhä vielä on minulle elävä voima.

Maaria, 6 p, heinäkuuta 1922.

Tekijä.

ALKUSANAT.

Anatole France on eräässä novellissaan kertonut "huonosta ihmisestä, nimeltä Gestas, joka teki maailman ihanimpia lauluja" ja joka, niin syvälle kuin olikin vaipunut kaikkinaisiin paheisiin, oli säilyttänyt naiivin lapsenmielensä. Väliin saattoi tämä vanha juomari olla sangen apea ja surullinen; hän katui ja häpesi elämäänsä ja antoi itselleen kaikkinaisia alentavia nimityksiä, ja kun hän sellaisessa mielentilassa näki avoimen kirkon, kiiruhti hän sisään ripittäytymään ja rukoilemaan "valkeata pukua ja siipiä sielulleen".

Tämän runoilijaluoman esikuvana on ollut Paul Verlaine.

Verlaine'in erikoisuutta ei vielä luonnehdita sillä, että huomauttaa hänen paheellisuudestaan ja taas hänen puhtaasta lapsenmielestään, mutta joka tapauksessa on moinen vastakohtaisuus hänen kaikkein oleellisimpia ominaisuuksiaan. Sillä tämä alkoholin ja naisten turmelema elostelija, jonka elämäntaipaleella kapakat, vankilat ja sairaalat olivat merkittäviä virstapatsaita, on kirjoittanut ehkä hartaimmat, kristillistä nöyryyttä kumpuavimmat säkeet koko Ranskan laulurunoudessa, sekä kuullut aineettomampia sointuja kuin mitä kuolevaisen korvan usein on sallittu kuulla. Tuskin kukaan ranskalainen lyyrikko on kirjoittanut niin julkean irstaita ylistyksiä aistillisuudelle kuin hän, ja taas palvonut Neitsyttä koko tämän huikaisevassa taivaallisessa kirkkaudessa, joka on vielä valkeampaa sen vuoksi, että jumalainen ilmestymä on nähty läpi enkeliparvien "siipien havinan". 5 Nämä äkkinäiset ylimenot ja vastakohtaisuudet juontavat juurensa Verlaine'in temperamentista; hän oli herkkä ja vilpitön, mutta samalla heikko ja määrätietoisuutta vailla. Hänen elämässään ei ole muuta synteesiä kuin sen täydellinen synteesittömyys. Hän oli yhteiskunnallisesti epäyhteiskunnallinen ihminen, boheemi, joka ei tiennyt mitään syyntakeellisuudesta ja joka moraalisessa mielessä ei tunnustanut mitään kokemusta; luonteena tyypillinen tunne- ja tunnelmaihminen, impressionisti, jonka alkuaankin heikko tahto ei ollut päässyt kehittymään. Hän oli niitä, joita eräs ranskalainen runoilija on tarkoittanut puhuessaan tyypillisistä lyyrikoista: "Quand ils ne sont pas très gais, ils sont très tristes" -- kun he eivät ole hyvin iloisia, ovat he hyvin surullisia. Verlaine on itse luonnehtinut itseään sekä runoilijana että ihmisenä sanoessaan sydämestään: "Un coeur à tous vents"; hän oli tuulikantele, kaikille tuulille altis, puhaltivatpa ne miltä suunnalta tahansa ja olivatpa ne hyviä tai pahoja.

On sanottu, että paperi on huono äänenvälittäjä, ja että sydämen pohjalla asuva tuskainen nyyhkytys muuttuu vain huokaukseksi, niin pian kuin se on paperille painettu. Verlaine'in nähden ei tämä vanha, tunnettu totuus pidä paikkaansa, niinkuin melkein kaikkiin toisiin laulajoihin nähden. Sillä Verlaine'in runo on huokaus itse, nyyhkytys itse; se on itku ja hymy, se on tuska ja riemu, eikä vain näiden käsitteiden heijastuma. Hänen runonsa ei ole minkään prosessin tulos, se ei kaipaa paperin tai painomusteen välitystä 'ollakseen olemassa'. Sitä ei ajattele painettuna sanana, yhtä vähän kuin lauluja kuunnellessa ajattelee nuottipintaa ja tempomerkintöjä. Verlaine oli tyypillisimpiä lyyrillisiä lyyrikolta; hänen rajoituksensa -- joka samalla oli hänen rikkautensa -- oli se, että hän oli laulaja luontonsa armosta, eikä luonteensa pakosta: hänellä oli tuskin tarvetta kasvaa ja syventyä, tai rakentaa omaa eetostaan runoutensa avulla. Tästä ominaisuudesta johtuu myös, että usein silloin kun inspiratsioni ja vaisto hänet pettää, luhistuvat hänen säkeensä ilman ajatuksen kiinteää rakennetta pelkäksi ontoksi sanahelinäksi. Mutta onnellisena improvisoijana on hän maailmankirjallisuuden kaikkein suurimpia, ja kaikkein nerokkaimpia; hän on jotakin mystillistä tietä osannut elää ja tulkita hetken vaihtuvat mielialat ja sielun miltei tiedottoman, alitajunnallisen liikunnan. Ja tähän improvisatsionilahjaan yhtyy hänellä näinä onnellisina hetkinä äärettömän herkkä runollinen vaisto ja varma korva, joka panee hänet valitsemaan kielen kaikkein vivahdusrikkaimmat ja samalla täsmällisimmät sanat. Hänen keskeisimmissä runokirjoissaan ihailee yhtä paljon niiden jumalaisia vokaalisointuja, joiden vertaisia kukaan aikaisemmin ei ollut Ranskan lyriikassa luonut, ja taas niiden välitöntä innoitusta ja raikasta laulamisen iloa: ne ovat tavallaan luonnonrunoilijan käsialaa, mutta luonnonrunoilijan, joka näinä onnellisimpina hetkinään on myös taiteilijana aikakautensa kaikkein suurimpia.

"Ils vivront dans tout coeur vivant",(Ne tulevat elämään jokaisessa elävässä sydämessä.) on Verlaine kerran kirjoittanut, runoistaan puhuen. Tämä ylpeä väite on oikeutettu: Verlaine'in parhailla runoilla on juuri se oikea lyyrillinen hermo, joka antaa niiden elää -- elää jokaisen sydämessä, joka on mahdollinen ottamaan vastaan Runon lahjaa.

LAPSUUS JA NUORUUS. ENSIMMÄISET RUNOKOKOELMAT.

Verlaine'in nuoruusvaiheet voimme sivuuttaa verrattain lyhyeen.

Paul-Marie Verlaine syntyi 30 p. maalisk. 1844, siinä kaupungissa, josta Maurice Barres on sanonut, ettei mikään saata sen lailla voittaa puolelleen rakkautta: Metzissä. Myöhemmissä muisteluissaan palaa Verlaine usein niihin onnellisiin vuosiin, jotka hän täällä vietti -- "oi kaupunki, jossa lapsuuteni hymysi!" -- puhuen kaipauksella sen puiden reunustamista katukäytävistä, tuomiokirkon jaloista ääriviivoista ja "ensimmäisestä rakkaudestaan", vaaleakutrisesta metziläistytöstä. Mutta nämä valoisat muistot näkyvät hänelle samalla kuin suruharson varjostamina: tämä jalo ja onneton kaupunki, huokaisee hän, oli "kunniakkaasti ja traagillisesti" langennut vihollisen käsiin. Komeassa, Metzille omistetussa oodissaan pyytää hän kaupunkia odottamaan kärsivällisesti, sillä päivä on kerran tuleva, jolloin "me olemme tuhannen tuhatta vastaan, emmekä enää yksi sataa vastaan!"

-- -- nous serons mille contre mille non plus un contre cent, bientôt!

Oleskelu Metzissä loppui kuitenkin lyhyeen. Pari vuotta asui perhe etelässä, Montpellier'n kaupungissa, muuttaen takaisin Metziin, mutta ennenkuin Paul oli täyttänyt kahdeksannen ikävuotensa, otti kapteeni Verlaine, hänen isänsä, eron sotilaspalveluksesta, ja perhe siirtyi Parisiin. Paulille oli muutto hänen elämänsä ensimmäinen suuri pettymys: vanhempien innokkaat kuvaukset pääkaupungin nähtävyyksistä olivat kiihoittaneet hänen herkkää mielikuvitustaan, niin että hän odotti näkevänsä (kuten hän itse myöhemmin on kertonut) todellisen Bagdadin päärlyineen ja kultahelmineen. Luvattujen ihanuuksien asemesta näkikin hän vain pitkiä talorivejä ja loputtomia katuja, joissa lapsensilmä ei keksinyt mitään itämaista hohdetta! Kuinka hyvänsä, jos Metz oli se kaupunki, jossa Paul Verlaine, omien sanojensa mukaan, aukeni elämälle, määräsi Parisi ratkaisevasti hänen kohtalonsa, ja tavallaan myös hänen lyriikkansa laadun. Luonnehtiessaan itseään eräässä runossaan "Un conte", Satu, sanoo hän olevansa "tympeä parisilainen", "teattereiden, kauppapuotien, katukäytävien, lokaviemäreiden ja sauhun" rotua: tässä runossa on paljon totta. "Vous sentez et vous souffrez Paris", Parisi on teille tunne ja kärsimys, kirjoitti Jules de Goncourt kerran hänelle. Kuvaavaa onkin, että hänen ensimmäisen painetun runonsa nimi oli "Nocturne Parisien" -- eräänlainen kaamea hymni Seine-virralle. Siinä on sitä "ilmaston ja veden spleen'iä", joka erään ranskalaisen runoilijan sanojen mukaan on niin ominaista Parisille, varsinkin sen latinalaiselle kaupunginosalle. Verlaine kuuluu niiden ranskalaisten lyyrikoiden sarjaan, jotka Villon'ista Paul Fort'iin saakka ovat olleet hedelmällisessä ja lakkaamattomassa vuorovaikutuksessa Seine'in kaupunkiin ja ovat sen kasvatteja: he eivät olisi sitä mitä he ovat ilman Parisia, samalla kuin Parisi ei olisi sitä mitä se on ilman heitä. Bulevardit, kukkivat kastanjapuut, opaalihohde, joka väreilee Seine'in siltojen yllä, sumuinen tai valokajasteinen virta, lyhtyrivit, ankeat ja huumaavat absinttitunnit -- kaikki tämä, samalla kuin se on inspiroinut heitä, on olemassa voimistettuna ja taas herkennettynä juuri heidän säkeittensä armosta. Ei niin, ettei Paul Verlaine olisi ollut sangen läheisessä kosketuksessa myös maaseutuun -- jo kouluvuosinaan vietti hän loma-aikansa Ardenneilla tai muualla, ja myöhemmin etsi hän juuri luonnosta terveyttä ja uutta tasapainoa -- mutta Parisi oli joka tapauksessa ratkaisevasti mennyt hänelle veriin, muodostuen näin lopulta hänen kohtalokseen.

Verlaine'in vanhemmista eivät hänen elämäkertansa kirjoittajat anna monia tietoja. Isä, kapteeni Nicolas-Auguste Verlaine, vanhaa soturi- ja maanviljelijäsukua, oli kookas ja ryhdikäs sotilas, silmäniskultaan tuima ja ääneltään käskevä; hän oli kaikesta päättäen tavallinen 'kunnian mies' ja nuhteeton kansalainen, joka piti hyvää huolta virkavelvollisuuksistaan ja oli kiintynyt perheeseensä, niinkuin latinalaisissa maissa on yleistä. _Confessions_-kirjasessaan ("Tunnustuksia") -- jonka ääretön ja ujostelematon avomielisyys elämän kaikkein intiimimmeissä asioissa väliin saa lukijan hätkähtämään -- mainitsee Verlaine liikutettuna pariin erään, miten hyvä isä aina oli hänelle. Kaikkina niinä kahdeksana vuotena, lausuu hän, jotka vietin Landryn oppilaitoksessa, ei mennyt yhtään ainoata päivää, ettei isä olisi tullut minua tervehtimään, ja aina hänellä oli mukanaan jotakin, josta hän tiesi minun pitävän, makeisia tai muuta. Sen sijaan eivät Verlaine'in muistelmat, enempää kuin asiakirjatkaan, puhu mistään intellektuaalisesta kiitollisuudenvelasta: mitä tietä Verlaine'in kirjalliset lahjat ovat periytyneet, on toistaiseksi jäänyt selvittämättä. Sillä mitä taas äitiin tulee, on tämän lahjakkuus ollut yksinomaisesti sydämen lahjakkuutta. Elisa Dehée, rikkaan flanderilaisen tehtailijan tytär, oli varhain mennyt naimisiin kapteeni Verlaine'in kanssa, ja kodin harrastukset anastivat koko hänen mielenkiintonsa. Mitään parisitarta ei tästä kelpo naisesta koskaan tullut; senkin jälkeen kuin perhe oli muuttanut maaseudulta, säilytti hän vaatimattomat tapansa sekä puvussaan että koko olemuksessaan. Rouva Verlaine oli hurskas nainen, ja myös vanhoihin traditsioneihin piintynyt ja näin ollen jäi pojan henkinen ilmapiiri hänelle tykkänään vieraaksi. Mutta se ei estänyt häntä jumaloimasta Paulia ja tämän runoilijamainetta. Hän ylpeili poikansa kirjoista, joita hän tuskin oli lukenut. Äidin ja pojan väli oli erikoisen hellä; pojan ollessa kotimaassa eivät he asuneet erillään paljon muuta kuin sen lyhyen vuoden, minkä Verlaine'in onnellisesti alkanut ja onnettomasti päättynyt avioliitto kesti, sekä ne pakolliset väliajat, jotka Verlaine'in oli vietettävä tyrmissä tai sairaaloissa. Verlaine'in muistelmissa säilyykin tämän vaatimattoman, puhdassydämisen porvarisvaimon kuva kuin kultakehyksissä, ja varsinkin elämänsä loppuaikoina muistelee Verlaine äitiään katuvalla, tuskansekaisella hellyydellä. "Certes oui pauvre maman était bien trop bonne" -- niin, äitiraukkani oli tosiaan aivan liian hyvä, tunnustaa hän miltei kyynelet silmissä. Ja intomielisesti vakuuttaa hän "Tunnustuksissaan", että äiti vielä kuoltuaankin pysyy hänelle elävänä voimana: äänenpainon välittömyys ei voi olla vakuuttamatta lukijaa. "Hän elää, äiti, minun sielussani, ja minä vannon hänelle tässä, että hänen poikansa elää hänen läheisyydessään, itkee hänen povellaan, kärsii hänen kanssaan eikä ole milloinkaan, ei edes suurimmassa harhassaankaan -- tai oikeammin heikkoudessaan -- tuntenut olevansa ilman hänen suojaansa." Äidin eläessä on hänellä usein omantunnonvaivoja, ajatellessaan sitä surua, mitä hän pitkin aikaa tälle hellälle sydämelle tuottaa. Monsin vankilasta kirjoittaa hän eräälle ystävälleen, pyytäen tätä usein käymään äidin luona, mutta, jatkaa hän, "älä millään ehdolla kerro hänelle mitään sairaudestani tai saata häntä levottomaksi!"