Musta villakoira, ja muita jutelmia

Musta villakoira. Huilun säestämä. Koiramaailman Ismael.

Musta villakoira.

Olen ottanut tehtäväkseni kertoa tässä tarinassani, ainoatakaan piirrettä salaamatta tai muuttamatta, elämäni tuskallisimman ja nöyryyttävimmän kohtauksen.

Vähintäkään mielihyvää ei siitä minulle lähde, mutta teen sen pelkästään saadakseni tilaisuuden esittää lieventäviä seikkoja, mikä minulta tähän asti on tykkänään kielletty.

Käsitän aivan hyvin että pitkähkön selityksen julkaiseminen käytöksestänsä jossakin epäiltävässä jutussa ei ylipäänsä ole paras keino menetetyn maineen puhdistamiseksi: mutta omassa tapauksessani löytyy eräs jolle minun ei ole sallittua enää koskaan suusanallisesti puolustautua -- jos huomaisinkin kykeneväni sitä yrittämään. Ja koska hän ei mitenkään voisi ajatella minusta pahempaa kuin jo ajattelee, niin kirjotan tämän, tietäen ettei siitä voi olla minulle vahinkoa, ja heikosti toivoen että se osuisi hänen näkyviinsä ja herättäisi epäilyä tokko olen ihan niin tunnoton konna, niin luihu tekopyhä, kuin miltä pakostakin olen hänen silmissään näyttänyt.

Sellaisen tuloksen pelkkä mahdollisuus saa minut täysin välinpitämättömäksi kaikesta muusta; huolettomasti paljastan koko lukevan maailman ivalle heikkouteni ja häpeäni, koska siten mahdollisesti voin jossakin määrin saada takaisin erään henkilön suotuisaa mielipidettä minusta.

Tämän verran sanottuani alotan enempää siekailematta tunnustukseni:

Nimeni on Algernon Weatherhead, ja voin lisätä että palvelen eräässä hallinnollisessa virastossa: että olen ainoa poika ja asun kotona äitini kanssa.

Meillä oli ollut talo Hammersmithissä kunnes vuokrakautemme loppuessa juuri ennen tämän kertomuksen tapahtuma-ajan alkua äitini päätti että minun terveyteni kaipasi iltaisin maalais-ilmaa, ja niin otimme "sopivan huvila-asunnon" eräällä niistä monilukuisista rakennustiloista joita viime aikoina on ylen runsaasti ilmestynyt Lontoon ympäristöön.

Olemme nimittäneet sen "Wistaria huvilaksi". Se on sievä pikku asumus, viimeinen irrallisten huvilain rivissä, joilla jokaisella on etupuolella pienoinen maalainen ajoveräjänsä ja sorakäytävänsä ja takana nurmikkoa riittämään tennis-kentäksi, ja pitkin sen laitaa kulkee tie mäen yli rautatieasemalle.

Olisin tosin toivonut että isäntämme vähän aikaa sen jälkeen kun vahvisti vuokrasopimuksemme olisi saanut löydetyksi jonkun muun paikan hirttäytyäkseen kuin erään ullakkomme, sillä seurauksena siitä jätti meidät palvelusneitsyt aina parin kuukauden kuluttua hurjassa hermokohtauksessa, kuultuaan murhenäytelmän jossakin ostoksillaan käydessään ja luonnollisesti oitis jälkeenpäin "nähtyänsä jonkun".

Silti se on miellyttävä talo, ja voin nyt melkein antaa anteeksi isännälle kolttosen, jota aina katson törkeäksi itsekkyydeksi hänen puoleltaan.

Maalla, niin lähellä kaupunkiakin, on likeisin naapuri jotakin enempääkin kuin pelkkä numero; hän on mahdollinen tuttava, joka pitää uutta tulokasta ainakin koevierailun arvoisena. Pian sain tietää että naapuritaloa piti hallussaan eversti Currie, palveluksesta eronnut intialaisen rykmentin upseeri; ja useasti, kun matalan rajamuurin yli vilahdukselta näin sorean tyttömäisen vartalon liehuvan naapuripuutarhan ruusupensastossa, eksyin hauskasti haaveksimaan ei etäistä aikaa jolloin meitä erottava muuri olisi (kuvaannollisesti) jaoitettu maan tasalle.

Muistan -- oi miten elävästi! -- jännittyneesi! värähtäneeni kuullessani äidiltäni eräänä iltana kaupungista palatessani että Curriet olivat käväisseet meillä vierailulla ja tuntuivat haluavan ystävällisiä naapurillisia välejä.

Muistanpa myös sunnuntai-ehtoopäivän jona vastasin heidän käyntiinsä -- yksinäni, koska äitini oli sen jo viikolla tehnyt. Seisoin everstin huvilan portailla odottamassa ovea aukenevaksi, kun minua säpsähdytti raivoisa ärinä ja luskutus takaapäin, ja käännähtäessäni huomasin ison villakoiran yrittelevän tapailla sääriäni.

Se oli sysimusta, oikeasta korvasta puuttui toinen puolikas ja kuonon päässä törrötti hullun pienet paksut viikset; sen karva oli ajeltu mukamas leijonan tapaan, minkä jostakin salaperäisestä syystä arvellaan parantavan villakoiran ulkonäköä, mutta parturi oli jättänyt joitakuita pieniä karvatukkoja oikullisesti koristamaan sen lonkkia.

Sitä katsellessani ei voinut olla muistumatta mieleeni toinen musta villakoira, jota Faust jonkun aikaa kestitsi onnettomilla tuloksilla, ja ajattelin että varsin kohtuullinen määrä loitsusanoja riittäisi saamaan paholaisen esille tästä pedosta.

Se pani minut peräti kiusalliselle päälle, sillä minä olen hieman hermostunut luonteeltani, tunnen luontaista kammoa koiria kohtaan enkä hevillä pysty suotuisimmissakaan olosuhteissa täydellä luottamuksella suoriutumaan asianmukaisista seuratavoista, ja totisesti oli tietoisuus siitä että vieras ja nähtävästi vihainen koira järsi kantapäitäni kaikkea muuta kuin rohkaisevaa.

Currien perhe vastaanotti minut mahdollisimman herttaisesti: "kovin hauskaa tulla tuttavaksenne, hra Weatherhead", sanoi rouva Currie pudistaessani hänen kättään. "Näen", hän lisäsi leppeästi, "että olette tuonut koiran sisälle matkassanne". Tosiasia on että olin vetänyt koiran sisälle takinliepeissäni roikkuvana, mutta silminnähtävästi ei ollut mitään tavatonta vieraitten saapua tällä vähemmän arvokkaalla tavalla, sillä hän irrotti elukan vähääkään oudostumatta, ja niin pian kuin olin tarpeeksi tointunut kävimme keskustelemaan.

Sain tietää että eversti ja hänen puolisonsa olivat lapsettomat, ja että puutarhamuurin yli näkemäni solakka olento oli Lilian Roseblade, heidän sisaren- ja kasvattityttärensä. Hänkin tuli vähää jälkeenpäin huoneeseen, ja esiteltäessä tunsin että hänen suloiset nuorekkaat kasvonsa, joita tummanruskean tukan pehmeät kiehkurat varjosivat, ylenpalttisesti vastasivat kaikkia haaveellisia toiveita joilla olin sitä hetkeä odotellut.

Hän puheli minulle näpsään, luottavaiseen, pyytelevään tapaan, jota olen kuullut hänen rakkaimpain ystäväinsä moittivan lapselliseksi ja teeskennellyksi, mutta silloin oli mielestäni hänen sävyssään sanomatonta suloa ja viehkeyttä, ja sen muisto kivistelee nyt sydäntäni pistoksin jotka eivät ole yksistään tuskaa.

Jo ennen kuin everstikään näyttäysi aloin nähdä, että vihollisellani, villakoiralla, oli poikkeuksellinen asema tuossa huonekunnassa. Tämä oli yllinkyllin selvää poistuessani vierailultani.

Se näytti olevan heidän kotoisen elämänsä keskus, ja rakastettava Liliankin kieppui tyytyväisesti sen ympärillä jonkinlaisena seuralaistähtenä; se ei omistajansa silmissä voinut tehdä mitään väärää, sen etuluuloja (ja se oli kovin ahdasmielinen eläin) pidettiin ankarassa arvossa, ja kaikki kotoiset hommat järjestettiin etusijassa sen mukavuutta silmällä pitäen.

Saatan olla väärässä, vaan en voi uskoa viisaaksi korottaa mitään villakoiraa noin ylevälle jalustalle. Miten tämä erityinen koira, niin tavallinen nelijalkainen kuin konsanaan on ilmaa hengittänyt, oli saanut noin tehotuksi lumoutuneihin omistajiinsa, sitä en ole milloinkaan pystynyt ymmärtämään, mutta niin vaan oli asian laita -- anastipa se pääosan keskustelustakin, joka aina hetkeksi tyrehdyttyään tuntui jonkun luonnollisen lain painosta kierähtävän siihen.

Minun täytyi kestää pitkä elämäkerrallinen luonnekuva siitä -- mitä sanomalehtipakinassa nimitettäisiin "kaskukuvailuksi" -- ja jokainen veres juttu tuntui minusta osottavan pedon turmeltunutta ilkeyttä yhä räikeämmässä valossa ja saattavan perheen hessahtavan ihailun aina vaan kummastuttavammaksi.

"Kerroitko hra Weatherheadille, Lily, Bingosta" (Bingo oli villakoiran mieletön nimi) "ja Taoksista? Et? Kah, minun täytyy kertoa hänelle se seikkailu -- siinä on hänelle nauramista. Tacks on puutarhurimme alhaalla kylässä (tunnetteko Tacksin?). No, Tacks kävi täällä naulaamassa kukkaislavaa tikkaiden harjalla, ja kaiken aikaa istui Bingo mestari levollisena niiden juurella katselemassa, millään ilveellä suostumatta lähtemään tiehensä. Tacks sanoi sen olevan aimo hupina hänelle. No, kun Tacks viimein oli valmis ja kapusi alas, niin mitäs arvelette tuon juukelin tehneen? hiipipä hissukseen takaapäin, haukkasi palan molemmista pohkeista ja säntäsi pakoon. Oli vaaninut sitä koko ajan! Ha, ha! -- syvästi harkittua tuo, vai mitä?"

Myönsin sisäisesti värähtäen että tuo oli sangen syvällistä, itsekseni ajatellen että jos tämä oli näytteenä siitä miten Bingo tavallisesti kohteli seudun asujamia, niin olisi merkillistä jollei se suistuisi vielä syvemmälle ennen kuin -- luultavasti juuri ennen kuin -- saisi kuolemansa.

"Uskollinen vanha koira!" sopotti rouva Currie: "otaksuithan Tacksin ilkeäksi murtovarkaaksi, etkö niin? et tahtonut antaa rosvota herraasi, ethän?"

"Oivallinen talonkoira", puuttui puheeseen eversti. "Peijakas, en koskaan unohda miten se äskettäin pani Heavisides paran ottamaan käpälät allensa! Oletteko koskaan tavannut Heavisidesiä, Bombayn pataljoonasta? Niin, Heavisides oleskeli täällä, ja koira tapasi hänet eräänä aamuna hänen tullessaan alas kylpyhuoneesta. Ei tietenkään tuntenut häntä intialaisiin roimahousuihin ja yönuttuun pukeutuneena ja kävi päin. Se pidätteli vanhaa Heavisides parkaa porrastaivakkeen ikkunan ulkopuolella vesisäiliön päällä neljännestunnin ajan, kunnes minun oli tuleminen lakkauttamaan piiritys!"

Sellaisia olivat jutut koiran retkaleen ääliömäisestä villiydestä joita minun oli pakko kuunnella, ja kaiken aikaa istui tuo peto vastapäätä minua takkataljalla, vilkuen minuun tuuhean takkunsa alta häijyn tihruisilla silmillään ja pohtien mihin kohtaan minua iskisi hampaansa noustessani lähtemään.

Tämä oli alkuna tuttavuudellemme, joka väleen vapautui kaikista muodollisuuksista. Oli hyvin hauskaa poiketa sinne päivällisen jälkeen, vieläpä istua everstin kumppanina punaviinin ääressä ja kuunnella lisää juttuja Bingosta, sillä myöhemmällä sain mennä sievään vierashuoneeseen, ottaa teeni Lilianin kädestä ja kuunnella hänen soittaessaan meille Schubertia kesän iltahämyssä.

Villakoira oli kylläkin aina tiellä, mutta senkin ruma musta pää tuntui jonkun verran menettävän rumuuttaan ja julmuuttaan Lilianin laskiessa sille kauniin kätösensä.

Ylimalkaan luulen Currien perheen tunteneen suopeutta minua kohtaan: eversti piti minua keskulaisen, naimakelpoisen nuoren miehen vilpittömänä näytteenä -- kuten todella olinkin -- ja rouva Currie osotti minulle suosiota äitini vuoksi, johon oli tullut suuresti kiintyneeksi.

Mitä Lilianiin tuli, niin olin näkevinäni että hän piankin aavisteli millä tuntein häntä ajattelin eikä ollut siitä pahoillaan. Odottelin kutakuinkin toiveikkaasti päivää jona voisin rukkasia pelkäämättä ilmaista rakkauteni.

Mutta suurena vastuksena oli polullani se haitta etten mistään hinnasta voittanut Bingon suopeutta. Perheen jäsenet itsekin useasti valittivat tätä pahoilla mielin. "Nähkääs", huomautteli rouva Currie puolustellen, "Bingo on koira joka ei hevillä kiinny vieraisiin" -- vaikka mitä siihen asiaan tulee, niin arvelin sen olevan tuskallisen altis kiintymään minuun.

Hartaasti yritin hieroa sovintoa. Toin sille lepyttäviä sämpylöitä -- mutta tämä oli heikkoa ja tehotonta, sillä se hotkaisi ne ahnaasti ja vihasi minua yhtä katkerasti kuin konsanaan, alusta asti tuntien minua kohtaan ääretöntä halveksumista ja epäluottamusta, jota eivät mitkään mairitteluni pystyneet poistamaan. Katsahtaessani nyt tapausten kulkuun olen taipuvainen uskomaan että sitä varotteli ennustava vaisti siitä mikä minun kauttani sen kohtaloksi koituisi.