Isa Asp: Nuoren pohjalaisen runoilijaneitosen elämäntarina

Täsmälleen neljäkymmentä vuotta sitten, eräänä kirkkaana marraskuunpäivänä, laskettiin nuoren pohjalaisen runoilijaneidon maalliset jäännökset haudan poveen. Kaukana kotoaan hänen silmänsä sammui, eikä ainoakaan omainen vuodattanut kyyneleitä hänen arkkunsa ääressä. Mutta yksin hän ei silti ollut. Sankka toveri- ja ystäväparvi piiritti hänen hautaansa eikä ainoakaan silmä kuivana pysynyt. Sillä maan poveen he olivat saattaneet rakkaan toverin, johon kaikki olivat kiinnittäneet suuria toiveita.

Neljäkymmentä vuotta on tuosta päivästä kulunut, ja se nimi, joka silloin oli niin rakas monelle, vieläpä usealle ventovieraallekin, on joutunut unohduksiin. Mutta ne, joiden muistossa se yhä elää, tietävät kertoa nuoresta puhtaasta ja kirkkaasta, alati palavasta ja kaikkea kaunista ja jaloa janoavasta sielusta, jonka armoton tuoni korjasi hempeimpänä kukkimisaikanaan. Vain yhdeksäntoista vuotta oli hänelle suotu, mutta tänä lyhyenä aikana olivat sittenkin hänen runoilijalahjansa ennättäneet puhjeta esiin, joskaan ei kehittyä täyteen kukkaansa. Koko hänen elämänsä ja työnsä oli täynnä lupauksia, jotka varmaan olisivat täyttyneet, jos hänelle olisi elonaikaa pitemmältä suotu. Mutta sellaisenaankin on hänen lyhyt elämänsä kuin kaunein runoelma, ikäänkuin kevään ja nuoruuden, viattomuuden ja puhtauden symboli.

Suomen kirjallisuuden keväänä, kansallisuustunteen ensi herätysaikana kajahti tämän pohjalaisen runoilijaneidon, Isa Aspin ääni vienona kuin ensimäisen kesää ennustavan kevätkiurun. Hänen äänensä ei voi kilpailla myöhempien ja mahtavampien laulajien rinnalla, mutta sittenkin on meillä täysi syy muistella häntä. Sillä hänen nimensä liittyy eroamattomasti suomalaisen taiderunouden syntyyn. Hän oli ensimäinen nainen, joka suomenkielellä sepitti lyyrillisiä runoja.

Isa Asp oli synnyltään pohjalainen, peremmän Pohjolan lapsi. Suomussalmen ja Puolangan jylhän kaunis luonto, sen korkeat vaarat, kuohuvat kosket ja aavat järvenselänteet painoivat leimansa hänen luonteeseensa. Hänen mielensä oli yhtä levoton ja kuohuva, kiihkeä ja tulinen kuin Niskakoski, joka lauloi hänelle yöt päivät kehtolaulua hänen syntymäkotinsa rannassa Utajärvellä tai kuin Ämmäkoski, jonka valkea vaahto kasteli hänen lapsuuskotinsa rantakiviä kaukana Suomussalmella. Luonto oli ikäänkuin osa hänestä itsestänsä, ja hän rakasti tuota kylmää ja karua, mutta samalla niin valoisaa ja kaunista kotiseutuansa enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Se antoi hänen mielikuvitukselleen lentoa, se herätti hänen runottarensa henkiin.

Isa Asp syntyi 4 p:nä helmikuuta v. 1853 Utajärven kappelissa Myllyrannan rautatehtaalla, joka sijaitsi erään Niskakosken haaran, Kortekauvon partaalla, tuskin kilometrin päässä Vaalasta. Isä, Jaakko Asp [k. Puolangalla 1897.] oli jo 15-vuotiaana tullut Myllyrannan tehtaalle, jossa hän juoksupojasta kohosi omin päin opiskellen tehtaankirjuriksi. Aspin isä, Kinnunen nimeltänsä, oli kotoisin Kivijärveltä, mutta oli muuttanut perheineen Raaheen, jossa nuorin lapsista, Jaakko, syntyi. Aivan pienenä poika jäi orvoksi isästään, ja koska perheen varat olivat hyvin vähäiset, otti perämies Asp, jonka vaimo oli Jaakon äidin sisar, pojan kasvatiksensa antaen hänelle oman nimensä. Kauan ei poika kuitenkaan saanut pitää kasvatusisäänsäkään, tämä kun kuoli jo jonkun vuoden kuluttua, mutta poika jäi edelleen tätinsä taloon, jossa hän perehtyi ruotsinkieleen ja sai tilaisuuden kahden vuoden kuluessa nauttia kouluopetusta Raahen sunnuntaikoulussa.

Jaakko Asp oli teräväpäinen ja lahjakas mies, joka omin päin lukien kartutti tietojansa. Taiteellisia lahjojakaan häneltä ei puuttunut, hän kyhäsi mielellään kirjeensä runopukuun ja sepitti leikillisiä runoja, joissa hän kuvasi paikkakuntalaisiaan ja sikäläisiä oloja ja tapahtumia. Jotkut hänen runoistaan ovat julkaistut "Oulun Viikkosanomien" palstoilla. Paitsi runoja sepitti hän myös säveliä omiin lauluihinsa, joita hän soitti kanteleella. Luonteeltaan oli Asp erittäin kelpo ja rehellinen, oikea miesten mies, ja siksipä hän kaikkialla nautti esimiestensä luottamusta ja hänelle uskottiin monenlaisia toimia. Tuttavapiirissään hän oli erittäin suosittu leikillisen ja vilkkaan olentonsa vuoksi.

V. 1852, jolloin Jaakko Asp oli kirjanpitäjänä Myllyrannan rautatehtaalla, perusti hän oman kodin naiden Utajärveltä Briita Elisabet Puhakan. [82-v. vanhus, elää tyttärensä, Betty Koskelan luona entisellä Kurimon tehtaalla Utajärvellä.] Vaimo oli talonpoikaista sukua eikä ollut saanut mitään kirjasivistystä, mutta sitä suuremmassa määrässä hänellä oli sydämensivistystä sekä terävä, terve järki ja käytännöllinen luonne. Nuo ominaisuudet olivatkin hyvään tarpeeseen, sillä vuosien kuluessa perhe kasvoi paljoa nopeammin kuin sen vähäiset varat. Mutta vaikka koti olikin köyhä, niin vallitsi siinä tyytyväinen ja hurskas mieli. Sama hyvä ja hellä suhde, joka kiinnitti puolisot toisiinsa, siirtyi lapsiinkin, joita vanhemmat kasvattivat rakkaudella ja totuttivat jo varhain kuuliaisuuteen ja jumalanpelkoon. Jumalansanaa viljeltiin kodissa ahkerasti, varsinkin sen jälkeen, kun vanhemmat liittyivät heränneisiin. Mutta vaikka kodin henki tulikin tämän jälkeen entistään vakavammaksi -- isä esim. lakkasi kokonaan runoilemasta, se kun hänen mielestään oli vain maallista turhuutta -- niin ei lapsilta kuitenkaan kielletty viatonta iloa, vaan saivat sen kautta vain lujan perustuksen, jolle heidän tuleva elämänsä rakentui.

Tällainen oli se koti, jossa Isa Asp -- Louise tai Lovisa, niinkuin häntä kodissa kutsuttiin aina siihen saakka, kun hän joutui Jyväskylän seminaariin -- kasvoi vanhimpana yhdestätoista sisaruksesta.

[Isa Aspin sisarukset: Fredrik, s. 1854, sahanhoitaja ja maanviljelijä Kiimingissä; otti nimen Haapanen; kuoli 1906; Betty, s. 1856, naimisissa maanviljelijä Pekka Koskelan kanssa Utajärvellä; Jaakko, s. 1858, postinhoitaja Puolangalla; Amalia, s. 1860, naimisissa pastori K. R. Sorrin kanssa Virtasalmella; Helena, s 1862, naimisissa maanviljelijä Jaakko Mikkolan kanssa Amerikassa; Vilhelm, s. 1865, kuoli lapsena; Kustaa, s. 1867, maapoliisi ja maanviljelijä Hyrynsalmella; Edvard, s. 1869, ylioppilas, sanomalehtimies; viimeksi oleskellut Pohj. Amerikassa; ottanut nimen Merikari. Oskar, s. 1871, kuoli lapsena; Ida Lovisa, s. 1873, opettajatar Salon kauppalan pientenlastenkoulussa.]

Tuo pieni tummatukkainen ja mustasilmäinen tyttö, joka ulkomuodoltaan oli äitinsä näköinen, mutta koko olennoltaan ilmetty isänsä, oli tavattoman vilkas ja sukkela lapsi. Aina hän oli täydessä touhussa, juoksenteli mäillä ja metsissä, poimi kukkia ja ajoi perhosia takaa. Paikallaan hän ei malttanut hetkeäkään istua, ja kaikki kotiaskareet, joihin äiti koetti häntä totuttaa, olivat hänestä kovin ikäviä, sillä käytännöllisiä taipumuksia hänellä ei ollut nimeksikään. Hän eli vain omissa ajatuksissaan, omassa mielikuvitusmaailmassaan, ja kirja tai kynä ja paperi oli ainoa, joka hetkeksi saattoi kahlehtia hänet paikalleen. Tyttönen oppikin hyvin varhain lukemaan, ja siinä häntä opasti isän kasvatusäiti, rouva Asp, joka oleskeli usein poikansa kodissa. Opetus kävi kokonaan ruotsiksi, sillä isoäiti, jonka koti oli ollut ruotsinkielinen, oli paremmin perehtynyt ruotsin- kuin suomenkieleen. Ruotsi ei ollut pikku Louisellekaan mikään vieras kieli, sillä vaikka kodin puhekieli suurimmaksi osaksi olikin suomi, -- äiti kun ei osannut yhtään ruotsia, niin puhui isä kernaasti ruotsia vanhempien lastensa kanssa. Siten tyttönen omaksui molemmat kielet ja viljeli kumpaakin rinnakkain, kunnes vihdoin suomenkieli, joka joksikin aikaa oli saanut väistyä ruotsin tieltä, saavutti lopullisen voiton.

Syksyllä 1859 vei isoäiti Asp pikku Louisen neiti Bergin ruotsalaiseen pientenlastenkouluun Raaheen. Koulunkäynti ei tullut kuitenkaan pitkäaikuiseksi, sillä kun koulun oppimäärä oli suoritettu, oli hän liian nuori jatkaakseen korkeammassa koulussa. Hän sai siis palata takaisin kotiin, mutta matka ei suuntautunutkaan enää Myllyrantaan, vaan useita peninkulmia kauemmaksi koilliseen, Suomussalmelle, jonne perhe sillä välin oli muuttanut, isä kun näet oli päässyt kirjanpitäjäksi Ämmän rautatehtaalle. Täälläkin koti sijaitsi kohisevan kosken partaalla. Aivan ikkunoiden alla pyörittivät Ämmäkosken kuohut suuria vesirattaita, jotka pitivät tehtaan koneita liikkeessä, ja jonkun matkan päähän kuului mahtavan Jalokosken kohina. Ja kotilahden toiselta puolen avautui silmien eteen aava Kiannanjärven selkä.

Eräässä seminaarinaikuisessa aineessa kuvaa Isa Asp itse tätä uutta kotiseutuaan:

"Kaukana tuolla Pohjolassa on lapsuuteni koto", kirjoittaa hän. "Sanomattoman rakkaat ovat minulle sen ihanat seudut. Siihenkin paikkaan maatamme sopivat runoilijan sanat: Oi, maa! tuhatvesien maa! sillä juuri siellä pauhaavat virtaavat kosket, siellä lainehtivat järvet, siellä luopi tyynönen lampi ja kirkas lähde silmänsä korkeuteen; siellä lirisevät purot metsäin ja laaksojen läpi. Raitis ja viehättävä on luonto siellä,"

Mutta jos tyttönen kiintyi uuteen kotiseutuunsa, niin eipä kestänyt myöskään kauan, ennenkuin hänkin voitti siellä paljon ystäviä. Kun pitäjän rouvat kerääntyivät kahvikesteihinsä, oli pikku Louise heidän alituisena keskusteluaineenansa. He ihailivat ja ihmettelivät tuota vilkasta lasta, joka erosi kokonaan muista samanikäisistänsä, mutta he päivittelivät myös hänen tähtensä, sillä äidille hän tuotti paljon huolta ja vaivaa. Vanhimmasta tyttärestään olisi äiti tietenkin toivonut jo varhain hyvää apulaista sekä taloudentoimissa että nuorempien siskojen hoidossa. Mutta kaikki sellainen, niinkuin sanottu, oli tytölle perin vastenmielistä. "Meidän Lovisa se käy unissaan kaiket päivät," oli äidillä tapana sanoa haaveilevasta tyttärestään, ja täydellä syylläkin, sillä kun äiti pani hänet puuroa hämmentämään, saattoi hän vaipua niin kokonaan ajatuksiinsa, että hän äkkiä heitti kauhan kädestään ja juoksi ulos ja vasta pihalla heräsi unelmistaan ja muisti missä työssä hän oli ollut. Tavallisesti se oli kuitenkin jo liian myöhäistä, sillä vahinko oli ennättänyt tapahtua ja puuro palaa pohjaan.

Yhtä mahdoton tyttö oli myös käsitöissä. Vähäväliä neula pysähtyi kulussaan ja silmät vilkkuivat esiliinan alle, jonne kirja tai kynä ja paperi oli piiloitettu, eikä ompelu edistynyt vähääkään. Paljoa paremmin ei hänelle ulkona ollessaankaan käynyt, kun hänelle annettiin jokin tehtävä. Niinpä kerrankin oltuaan isän kanssa verkkoja kokemassa ja kantaessaan kalakimppua kotiin, näki hän kauniin perhosen lentävän tien vieressä ja läksi sen jäljissä juoksemaan huomaamatta lainkaan, että toinen kala toisensa jälkeen tipahti taittuneesta vitsasta maahan. Raskaalta tuntui jäljestäpäin, kun helteisenä kesäpäivänä oli pakko kerätä karkulaiset metsästä kokoon.

Tällaisista pikkuonnettomuuksista huolimatta oli Louise isänsä suuri lemmikki, sillä tämä iloitsi huomatessansa, kuinka helppo tyttösen oli oppia ja kuinka herkkä ja vastaanottavainen hänen mielensä oli kaikelle kauniille. Milloin ikänä isällä oli aikaa, askaroitsi hän tyttärensä kanssa ja johti ja opetti häntä. Ja isän soittaessa kanteleella omia sepittämiään lauluja heräsi tyttösessäkin runoiluhalu, niinkuin käy selville vanhan runon muotoon sepitetystä pätkästä, joka lie kaikkein ensimäisiä tyttösen sepustuksia: