Babbitt: Tarina amerikkalaisesta miehestä, hänen perheestään ja ainoasta ystävyydestään

Zenithin kaupungin tornit kohosivat aamu-usvasta, ylväät teräs-, sementti- ja kalkkikivitornit, lujina kuin kalliot ja sorjina kuin hopeapuikot. Ne eivät olleet linnoja eivätkä kirkkoja, vaan ihan yksinkertaisesti konttorihuoneistoja.

Usva oli armelias aikaisempien miespolvien kuluneita rakennuksia kohtaan: päreillä peitettyä mansardikattoista postitaloa, honteloiden vanhojen talojen, nokisten, pieni-ikkunaisten tehtaiden, likavärillä maalattujen vuokrakasarmien punaisia savupiippuja kohtaan. Kaupunki oli täynnä tämmöisiä kummallisuuksia, mutta muhkeat tornit olivat työntäneet ne pois liikekeskustasta, ja kauempana olevilla kummuilla oli uusia, hienoja taloja — näköjään ilon ja viihtymyksen asumuksia.

Erään betonisillan yli kiiti pitkä, kiiltäväkuorinen, äänetön Limousine-auto. Siinä istuvat juhlapukuiset ihmiset olivat kotimatkalla koko yön kestäneestä Pienen Teatterin harjoituksesta, taidetilaisuudesta, jota oli runsaasti valeltu samppanjalla. Sillan alla kaartui rautatie, sekava sikermä vihreitä ja punaisia valoja. New Yorkin pikajuna porhalsi ohi, ja kaksikymmentä kiiluvaa teräsraidetta välkähti äkkiä valossa.

Eräässä pilvenpiirtäjässä suljettiin juuri Sanomalehtiliiton lennätinkonttori. Koneiden ääressä olevat miehet nostivat väsyneinä selluloidisuojukset silmiltään, lopetettuaan yön keskustelut Pariisin ja Pekingin kanssa. Rakennuksen läpi tallusteli pesuakkoja, haukotellen, kengät kopisten. Aamu-usva hälveni. Joukoittain miehiä eväskääröt käsissä vaelsi uusiin, valtaviin tehdasrakennuksiin, mahtaviin lasista ja tiilipinnoista rakennettuihin, kimmeltäviin työpajoihin, missä viisituhatta miestä työskenteli saman katon alla, mistä virtasi esiin tavaroita, joita myytiin aina Eufratin rannoilla ja Etelä-Afrikan lakeuksilla. Tehtaiden pillit vihelsivät, ja niitä säesti kuin huhtikuisen huomenen riemua uhkuva kuoro: työn laulu kaupungissa, joka näytti olevan rakennettu jättiläisiä varten.

2.

Mitään jättiläismäistä ei sitävastoin näyttänyt olevan siinä miehessä, joka nyt oli heräämässä makuusuojassaan hollantilaiseen siirtomaatyyliin rakennetussa talossaan siinä Zenithin kaupunginosassa, jonka nimenä on Floral Heights.

Hänen nimensä oli George F. Babbitt. Hän oli nyt, huhtikuussa 1920, kuudenviidettä ikäinen, eikä hän ollut mikään tuottaja, ei voin, ei jalkineiden eikä edes runouden alalla, olipahan vain ovela myymään taloja kalliimmasta kuin ihmisillä oli varaa maksaa.

Hänen suuri päänsä oli punervanvärinen, ruskea tukka ohut ja kuiva. Hänen kasvonsa olivat unessa kuin lapsen, rypyistä ja silmälasien jättämistä punaisista merkeistä huolimatta. Hän ei ollut lihava, mutta näytti erinomaisen hyvinvoivalta; hänen poskensa olivat pyöreät ja pehmeät, ja sileä, khakivärisellä peitteellä avuttomana lepäävä käsi oli hiukan palleromainen. Hän näytti varakkaalta, mitä suurimmassa määrässä naimisissaolevalta ja epäromanttiselta, ja tuiki tyyten epäromanttinen oli tämä makuusuoja, jonka näköalana oli yksi ainoa suuri jalava, kaksi verrattain suurta nurmikkoa, sementtinen ajotie ja poimukaspeltinen autovaja. Ja kuitenkin näki Babbitt jälleen unta Taruntyttärestä, unta, joka oli romanttisempaa kuin punaiset pagodit rannalla hopeisen järven.

Vuosikausia oli Taruntytti tullut hänen luokseen. Missä muut näkivät vain George Babbittin, näki tytti jalotarmoista nuorteutta. Odotti häntä salalehtojen siimeksessä. Kun hän vihdoin pääsi hiipimään pois ihmisiä vilisevästä talosta, lensi hän tytin luo. Hänen vaimonsa, hänen äänekkäät ystävänsä yrittivät seurata häntä, mutta hänen onnistui pimittää heidät, tytti kiiti hänen rinnallaan, ja niin he istuivat yhteenhykertyneinä jollakin katveisella kaltaalla. Tytti oli niin hento, niin valkea, niin palava! Sanoi häntä hilpeäksi ja uljaaksi, lupasi odottaa, kunnes lähdetään purjehtimaan — — — Maitovaunujen jyryä ja räminää.

Babbitt äkkäsi, käänsi kylkeä, kamppaili pitääkseen unestaan kiinni. Nyt hän saattoi nähdä vain tytin kasvot, usvaisten vetten takana. Talonmies paiskasi kellarikerroksen oven kiinni. Viereisellä pihalla haukkui koira. Kun Babbitt juuri oli suloisesti kellumassa lämpimän hämärän aallolla, kulki sanomalehdenkantaja vihellellen ohi ja taitettu sanomalehti töpsähti eteisenovea vasten. Babbitt heräsi äkkiä, ja hänen vatsalihaksensa kouristuivat säikähdyksestä. Kun jännitys laukesi, kaiversi hänen korvaansa tuttu ja ärsyttävä ääni, ääni, joka syntyy kun joku yrittää panna käyntiin fordiansa: put-prrt, put-prrt, put-prrt. Ollen itsekin moottorimies ahersi Babbitt näkymättömän chauffeurin mukana, odotti yhdessä hänen kanssaan odottamistaan moottorin starttaamisjytyä, kärsi hänen kanssaan, kun se lakkasi ja helvetillisen itsepintainen put-prrt alkoi uudelleen — tuo määrätty soinnuton ääni, joka on täynnä värisyttävää aamuvilua, ääni, joka saattaa ihmisen raivoon, mutta jota ei missään pääse pakoon. Vasta kun moottorin alkava surina ilmaisi hänelle fordin päässeen käyntiin, laukesi jännitys. Hän loi silmäyksen mielipuunsa, jalavan, oksiin, jotka piirtyivät taivaan punervaan patinaan, ja hapuili jälleen unta kuin narkoottista nautintoainetta. Hän, joka poikana oli ollut hyvin valmis uskomaan elämään, ei välittänyt enää uuden päivän mahdollisista ja uskomattomista seikkailuista.

Hänen onnistui päästä todellisuutta pakoon, kunnes herätyskello soi, kahtakymmentä yli seitsemän.

3.

Se oli suurtuotannoksi kasvaneen, laajaa reklaamia tekevän herätyskelloteollisuuden paras tuote ja oli siinä kaikki ajanmukaiset lisävehkeet, kuten katedraalikellonlyönti, toistuva herätys ja pimeässä hohtava kellotaulu. Babbitt tunsi ylpeyttä siitä, että hänet herätti niin hieno keksintö. Yhteiskunnallisesti se oli melkein yhtä kunnioitettavaa kuin kalliiden autorenkaiden ostaminen.

Nyt hän myönsi nyrpeästi, ettei enää auttanut viivytellä, mutta loikoi kuitenkin ajatellen inholla kiinteistökauppiaan orjantyötä, inhoten perhettänsä ja inhoten itseänsä siksi, että inhosi näitä. Edellisenä iltana hän oli pelannut pokeria Vergil Gunchin luona puoliyöhön saakka, ja sellaisten juhlien jälkeen hän oli ärtyisä ennen aamiaista. Se johtui ehkä kieltolakiaikakauden väkevästä kotipanoisesta oluesta ja niistä sikareista, joihin tämä olut häntä houkutteli; tai myöskin harmista, että oli pakko palata tuosta hienostisivistyneestä, vapaasta miesten maailmasta ahtaaseen piiriin, jossa oli vain naisia ja pikakirjoittajia ja viittauksia, että hänen ei pitäisi polttaa niin paljon.

Alkovin edessä olevasta makuuhuoneesta kuului hänen vaimonsa inhoittavan hilpeä ääni: »On aika nousta, Georgie-poikaseni!» ja sitä korviakutittavaa, raaputtavaa kahinaa, joka syntyy, kun hiuksia kammataan karhealla harjalla.

Hän mörähti, ojensi pesun haalistamassa vaaleansinisessä pyjamassa olevat paksut säärensä esiin khakipeiton alta, istui vuoteen laidalle ja penkoi sormillaan pörröistä tukkaansa samalla kuin hänen palleroiset jalkansa vaistomaisesti hapuilivat tohveleita. Hän katsoi kaihomielisesti huopapeittoa — joka alituisesti muistutti vapautta ja sankaruutta. Hän oli ostanut sen erästä urheilumatkaa varten, josta ei sentään tullut mitään. Se oli kuitenkin ihanan joutenolon, suurenmoisen kiroilun, miehekkäiden flanellipaitojen tunnuskuva.

Hän nousi vaivalloisesti, ähkäisten kivun vihlauksia, joita hän tunsi silmämuniensa takana. Vaikka hän odotti kirvelyn uudistuvan, katseli hän tirkistellen pihalle. Se ilahdutti häntä kuten aina; se oli menestyksellisen Zenithin liikemiehen pulska piha, toisin sanoen, se oli täydellinen ja teki hänetkin täydelliseksi. Hän katsoi poimullista rautapeltivajaa. Kolmattasataaviidettäseitsemättä kertaa vuodessa ajatteli hän: »Tuossa peltirähjässä ei ole tyyliä. Kyllä minun täytyy hankkia kunnollisesti rakennettu autovaja. Mutta se onkin, hitto vie, koko talossa ainoa, mikä ei ole tiptop.» Siinä tuijotellessaan ajatteli hän rakennuttaa yhteisen autovajan Orion-laaksossa omistamaansa tonttialuetta varten. Sitten hän veti henkeänsä ja oikoili itseään. Seisoi kädet puuskassa. Ärtyisään, uniseen naamaan tuli tarmokas ilme. Hän näytti äkkiä pystyvältä, pätevältä mieheltä, jolla oli kykyä suunnitella, hallita ja aikaansaada.

Hänen aatteensa oli niin elinvoimainen, että se ikäänkuin ajoi hänet kankean siistin hallin läpi, joka näytti siltä kuin sitä ei koskaan olisi käytetty, kylpyhuoneeseen.

Vaikka talo ei ollut suuri, oli siinä niinkuin kaikissa Floral Heightsin taloissa täysin kuninkaallinen kylpyhuone porsliinista ja kaakelista ja hopeanhohteisesta metallista. Pyyhinliinapitimenä oli nikkelirenkaisiin pujotettu läpinäkyvä lasitanko. Kylpyamme oli kyllin pitkä Preussin kaartilaiselle, ja seinäänkiinnitetyn pesuvadin yläpuolella oli hämmästyttävä kokoelma hammasharjan-, parransiveltimen-, saippuan- ja pesusienenpitimiä ja lääkekaappi, kaikki niin kiiltäviä ja nerokkaita, että ne olivat kuin sarja sähkökojeita. Babbitt, jonka jumala oli Nykyajan Mukavuudet, ei ollut tyytyväinen. Kylpyhuoneen ilma oli paksuna jonkin barbaarisen hammastahnan hajua. »Verona on tietenkin taas pitänyt oman päänsä! Sen sijaan, että käyttäisi Lilidolia, niinkuin olen sata kertaa hänelle sanonut, on hän taas mennyt hankkimaan jotakin hemmetillistä, haisevaa sotkua, joka tekee ihmisen ihan kipeäksi!»

Kylpymatto oli työnnetty kasaan, ja lattia oli märkä. (Hänen tyttärensä Verona kylpi joskus aamuisin ihan säännöttömästi, kuinka sattui.) Hän luiskahti matolla ja loukahti ammetta vasten. Hän sanoi: »P----le!» Raivoisasti tempasi hän partatahnapötkyn ja raivoisasti saippuoi naamaansa heilutellen sotaisesti vaahtoista sivellintä, raivoisasti kalttasi hän paksuja poskiansa patenttiveitsellä. Sänki ei tahtonut lähteä. Terä oli tylsä. Hän sanoi: »P----le! S----lin p----le!»

Hän kopeloi lääkekaapista uutta teräpakettia (ajatellen kuten tällöin aina ajatteli: »Tulisi tietysti helpommaksi ostaa hiomakone ja hioa veitset itse»), ja kun hän löysi käärön kylpysuolatölkin takaa, ajatteli hän sangen pahaa vaimostansa, kun tämä oli pannut sen sinne, ja sangen hyvää itsestänsä, kun ei sanonut »P----le!» Mutta hän sanoi sen joka tapauksessa heti jälkeenpäin, koettaessaan märillä ja saippuaisilla sormilla irroittaa kiinnitarttunutta liukasta öljypaperia uuden terän ympäriltä.

Ja sitten tuli usein harkittu, mutta aina ratkaisemattomaksi jäänyt ongelma, mitä hän tekisi vanhalla terällä, joka saattoi olla vaarallinen hänen lastensa sormille. Kuten tavallista, nakkasi hän sen lääkekaapin päälle äänettömästi ajatellen, että hänen joskus täytyy ottaa pois ne viisi- tai kuusikymmentä muuta terää, jotka niinikään oli sinne nakattu toistaiseksi. Hän päätti parranajonsa yhä ärtyneempänä, kärttyisyyttä kun lisäsi jomottava päänsärky ja vatsassa tuntuva tyhjyys. Kun hän oli valmis, pyöreä naama sileänä ja märkänä, silmissä saippuaveden kirvely, ojensi hän kättänsä hapuillen pyyhinliinaa. Perheen pyyhinliinat olivat märkiä, märkiä ja tahmaisia ja inhoittavia, kaikki tyynni märkiä, huomasi hän temmatessaan ne sokeasti käteensä kaikki, hänen oma kasvopyyhinliinansa, hänen vaimonsa, Veronan, Tedin, Tinkan ja ainoa kylpypyyhinliina, jonka päärmeessä oli valtavat nimikirjaimet. Silloin teki George F. Babbitt hirvittävän teon. Hän kuivasi kasvonsa vieraspyyhkeeseen! Se oli pieni orvokkikuvioinen tilkku, joka aina riippui paikallaan osoittamassa, että Babbitit kuuluivat Floral Heightsin hienoimpaan parhaimmistoon. Kukaan ei ollut koskaan sitä käyttänyt. Kukaan vieras ei ollut koskaan uskaltanut. Vieraat käyttivät salassa lähimmän tavallisen pyyhkeen nurkkaa.