Rudin

Oli tyyni, kesäinen aamu. Aurinko oli jo noussut taivaan kirkkaan laen korkeuteen, mutta kaste kimmelsi vielä vainioilla. Lemuava tuoreus leijaili laaksosta, joka vasta oli herännyt unestaan, ja varhaiset linnut visersivät metsässä, joka liikkumattomin lehvin kylpi kasteessaan. Ylenevien vainioiden päässä, joilla ruis juuri alkoi heilimöidä, näkyi kummulla pieni kylä. Tuota kylää kohti, pitkin kapeaa kylätietä, asteli nuori nainen. Hänellä oli yllään valkea kesäpuku, päässä pyöreä olkihattu ja kädessä päivänvarjostin. Hiukan etempänä seurasi häntä palvelijapoika.

Nainen asteli hitaasti ja ikäänkuin nauttien kävelystä. Ympärillä, korkean rukiin pinnalla, vaihtelivat hopeanvihriät ja punertavat värit. Aaltoillessaan tähkäpäät hiljaa kahisivat. Ilmassa visertelivät leivoset. Nuori nainen tuli kotikylästään, joka oli virstan päässä siitä kylästä, johon hän suuntasi kulkunsa. Hänen nimensä oli Aleksandra Pavlovna Lipin. Hän oli leski, lapseton, varakas, ja asui yhdessä veljensä Sergei Pavlovitsch Volintsevin kanssa, joka oli virastaan eronnut esikunta-ruotumestari. Tämä oli naimaton ja hoiti sisarensa maatilaa.

Aleksandra Pavlovna saapui kylään, seisahtui viimeiselle mökille, joka oli matala ja rappeutunut, huusi luokseen palvelijapojan ja lähetti hänet sisään kysymään emännän terveyden tilaa. Poika palasikin pian, seurassaan vapiseva, valkopartanen ukko.

— No, mitä kuuluu? kysyi Aleksandra Pavlovna.

— Vielä se on hengissä... vastasi ukko.

— Saako astua sisään?

— Miksei, kyllähän sitä...

Aleksandra Pavlovna astui mökkiin. Siellä oli ahdasta, savuista, ummehtunutta. Joku käänteli ja ähki vuoteella. Aleksandra Pavlovna katseli ympärilleen ja näki puolihämärästä pörröisen, ryysyihin käärityn akan pään. Sairaan rinta oli peitetty raskaalla sarkatakilla, hän hengitti vaivaloisesti ja liikutteli heikosti laihoja käsiään.

Aleksandra Pavlovna likeni akkaa ja kosketti kädellään hänen otsaansa. Se oli polttavan kuuma.

— Miten sinä nyt jaksat, Matriona? kysyi hän, nojaten vuoteen laitaan.

— Voih! ähki sairas katsellen Aleksandra Pavlovnaa. — Huonosti, huonosti, hyvä rouva! Kuoleman hetki tuli, rouva kulta.

— Ehkä sinut, Matriona, sentään hyvä Jumala vielä parantaa. Oletko sinä ottanut niitä rohtoja, joita sinulle lähetin?

Akka voihki tuskallisesti eikä vastannut. Hän ei ollut kuullut kysymystä.

— On se niitä ottanut, vastasi ukko, joka oli seisahtunut ovelle.

Aleksandra Pavlovna kääntyi hänen puoleensa.

— Eikö hänellä täällä ole apunaan ketään muuta kuin sinä?

— Onhan tuo tyttö, hänen lapsenlapsensa, mutta se ei pysy sisällä. Ei viitsi istua paikoillaan, senkin heilakka. Jos pyytää mummo vettä juodakseen, niin tuskin viitsisi sitäkään antaa. Ja minä taas olen vanha, mitä minusta!

— Mutta entä jos muuttaisimme hänet minun sairashuoneeseeni?

— Ei. Mikä häntä sinne kuljettaisi. Sama se, missä kuolee. Johan tuo on tarpeekseen elänyt. Jumala tahtoo jo pois. Ei hän enään vuoteeltaan nouse. Häntä vielä sairashuoneeseen! Jos häntä ruvetaan liikuttamaan, niin hän kuolee käsiin.

— Voih, äänteli sairas, — rouva kulta, pidä huolta tyttöraukastani! Meidän herrasväkemme ovat kaukana, mutta sinä...

Akka vaikeni. Hän oli puhunut voimiensa takaa.

— Älä ole levoton. Kyllä minä pidän huolen kaikesta. Ja kuuleppa, minä toin sinulle teetä ja sokeria. Juo nyt sitä jos mielesi tekee... Kai teillä on teekeittiö, lisäsi hän kääntyen ukkoon päin.

— Jaa teekeittiökö? Eihän meillä ole teekeittiötä, mutta saahan sen lainata.

— No koeta sitte lainata, muutoin minä lähetän omani. Ja komenna tyttöä olemaan siivolla. Sano, että se on hävytöntä.

Mitään vastaamatta ukko molemmin käsin tarttui kääröön, jossa oli sokeria ja teetä.

— No, hyvästi nyt Matriona! sanoi Aleksandra Pavlovna; — minä käyn sinua vielä katsomassa. Ja älä sinä rupeekkaan huolehtimaan, vaan ota lääkkeitä säntillisesti.

Akka nosti päätään ja kääntyi Aleksandra Pavlovnaan.

— Anna rouva kulta kätesi, pyysi hän.

Aleksandra Pavlovna ei kuitenkaan antanut hänelle kättään, kumartui vain suutelemaan häntä otsalle.

— Pitäkää nyt huolta siitä, sanoi hän mennessään ukolle, — että hän saa lääkkeet ajallaan... ja juottakaa häntä teellä niin paljon kuin häntä haluttaa...

Ukko ei puhunut mitään, kumarsi vain jäähyväisiksi.

Syvästi Aleksandra Pavlovna hengitti, päästyään raittiiseen ilmaan. Hän aukaisi päivänvarjostimensa ja alkoi juuri astua kotiin päin, kun äkkiä mökin kulman takaa ajoi esiin kevyet juoksurattaat. Niissä istui noin kolmenkymmenen vuotias mies vanhassa, harmaassa sarkapalttoossa, päässä harmaa, leveäpohjainen lakki. Nähdessään Aleksandra Pavlovnaa, hän paikalla seisahduta hevosensa ja kääntyi hänen puoleensa. Hänen leveät, kalpeat kasvonsa pienine harmahtavine silmineen ja vaaleine viiksineen olivat hyvin samanväriset kuin miehen koko puku.

— Hyvää päivää, sanoi hän laiskasti hymyillen. — Mitä tekemistä teillä täällä on ollut olevinaan, uskaltaako kysyä?

— Minä kävin katsomassa sairasta... Entä mistä te tulette, Mihail Mihailovitsch?

Mihail Mihailovitschiksi nimitetty mies katsoi häntä silmiin ja hymähti taaskin.

— Se on hyvä, jatkoi hän, — että käytte sairasta katsomassa, mutta eikö olisi parempi muuttaa hänet sairashuoneeseen?

— Hän on liian heikko. Häntä ei saa liikuttaa.

— No mutta ettekö te aio lakkauttaa sairashuonettanne?

— Lakkauttaako? Ja miksi?

— No vaikka miksi.