Runoja

Kirje ystävälleni. Anna. Lemmikki. Aamutervehdys. G. F. J. Adlercreutz. Rakkaus. Aamunkoitto. Meri. Runebergille. Matkamuistelmia: 1. Hyvästi. 2. Tukholma. 3. Tervehdys Upsalalle. 4. Skon luostari. Katkelmia. Eräs yö. Tyttö. Sanat Maisterinvihkiäisissä 1836. Ylioppilas-laulu. H. G. Porthanin muistojuhlassa. Mun oma Suomenmaani. Tähti. Juhana Vilhelm Snellmanille.

II.

Öisiä säveleitä: 1. Juomingit. 2. Huokaus. 3. Murheelle. 4. Hyvää yötä. 5. Katumus. Aamu. Sointuja. Tytön rukous. Heränneen huokaus. Pois pelkosi! Johannes. Keväthuokaus. Sentään. Eräs päivä. Radegundis. Beeda. Kevätaamu. Lyydian kehtolaulu. Sureva ystävä. Kuoleman kuvia. Lutherin Postillaan. Oi tokkohan? Hyvästi. Uudenvuoden-laulu. Luontokappalten huokaus. Lähetyslaulu. Iltarukous. Epiloogi.

LIITE.

Rukouksia ensi kertaa käydessäni Herran ehtoollisella. Suomi hädässä. Kysymyksiä. Psalmi. Vastaus vanhalle Puutarhurille. Jälkilause.

Mä olin häkkiin koonnut lintusia; Niit' yksikseni aioin holhoella Ja tarkoin piskuisia puolustella Niin vastaan viimaa kuin myös huuhkaimia. Mut luonnon raitis elo mieless' aina Mun luotani ne pyysi poijes lentää. Ne tahtoi lehdon siimeksehen entää, Miss' laulut vapaat kaikui riemukkaina. Kun kerran taas loi päivä säteheitä. Ja kirkkahana hohti joka loukko, Ne kysyi: "Vieläkö sä pidät meitä?" Mä silloin närkästyin ja virkoin, houkko: "En jaksa enkä viitsi nähdä teitä; Siis lähde joutuin lentoon, kurja joukko!"

I.

Kirje ystävälleni.

Linnut laulelevat, ja mielellä lempijän nuoren Nousevi aurinko taas öiseltä vuoteheltaan; Katsovi loistavin silmin ja tervehtii hymyellen Vuoria, laaksoja maan, riemua, minuakin. Oi ken saattaiskaan valon loistossa synkkänä vaiti Miettiä murheissaan päivän vaivoja vaan? Kaikki, mi ilmassa on sekä kaikki mi liikkuvi maassa Herännyt nauttimahan on elon hehkumataan. Kirjat nurkkahan nyt, väkiviisahat, mahtavat, paksut; Unta on viisaus tuo, usvana haihtuu se pois. Mutta mun katsettain elo, aamu ja aurinko kohtaa, Aamu ja aurinko vaan, kunne ma silmäni luon. Suo mun riemuita siis! Kuin joutsen pinnalla lahden Niin minun sieluni myös riemussa, onnessa ui; Rintani käy kepeäks, sydän elämän onnea uhkuin Lämmin ja ylpeä on, tulta ja tarmoa täys. Sykkiös polttava, kohta jo riutuva rinta, kun vielä Riemu ja ystävät kaikk', onni ja laulu on sun!

Terve! kun aamuisin elo unten usvasta herää, Herää uutena taas riemuni rinnassa mun. Tuota mun enkeliäin oi säästäkää, aattehet maiset, Jotka niin hiljalleen jäähän peitätte sen Kaiken, mi noin sulosilmässään kuvan taivahan kantaa, Kaiken mi katsehen luo maahan ja taivohonkin. Tietää en tahdo, mit' on se, sill' et jumalallista, pyhää Kaikkea ymmärtää järkeni kurja sä voi. Mut kuni kukkasenkin salakätkössä piilevi tuoksu, Piilköhön mullakin niin taivahan tunnelma tuo! Lapsi jos ain' olisin, niin rinnassa riemukin aina, Vieras taivahien, kernaasti viihtyä vois.

Terve! kun aamuisin elo unten usvasta herää, Herää rinnassa mun ystävän kaihoni myös. Kaunis oot sinä maa, niin kaunis on kukkiva otsas, Lempivä aavistus hehkuvi rinnassa mun; Mut tuo kuollutt' on kaikki, on pois elähyttävä paiste, Ellei vierellä mun lemmitty ystävä oo; Lemmitty ystävä, ken mun riemuni jakaa ja silmin Hellin ja uskollisin katsovi silmihin mun. Oi, ken ei halajais elon kaltaat kalseat heittää, Syöksyä onnessaan sylihin ystävän niin? Oi, ken saattaiskaan elon pitkät puhtehet kestää Yksin piirissä maan, yksin usvissa yön? Kun sinä Luojani loit noin rintani lempeä täyteen, Myös ikirunsahan soit riemun sa kaihoavan, Niin sinun maailmaas, elämää sen lempiä tahdon, Joukossa ihmisien toimia, minkä ma voin; Uskollisna ma siis ilomielin ja luottaen riennän Sieluni lemmityn nyt syliini sulkemahan, Puristan kättä ja lämmitän rintaa ja värjyvin äänin Kuiskaan korvahan sen: ystävä, kaikkeni saat! — Vaikk' kiven ois kova hän tai kylmä kuin talvinen hanki, Rintansa rinnasta mun pehmenis, lämpeniskin; Niin kuin Pygmalion elonvoimalla lempensä liekin Marmoripatsaaseen tuntehen, elämän loi. Ah, miks haastelen noin sulo-onnesta, rakkaudesta Niin kuni sopertelee lapsonen uupumaton? Jos sinut vaan minä nään, jos suoriin silmihis katson, Kaikkipa kalveten taas sortuvi tuhkaksi maan. Taistella tahdomme ain' sen eestä, mi totta ja hyvää, Taistella, ystävä oi, toimia, kuollakin myös!

Terve! kun aamuisin elo unten usvasta herää, Herää laulukin myös hetkeksi helkkymähän. Mut vähä-arvoist' on toki laulujen haihtuva leikki, Pientä ja turhaa on lapsen se riemua vaan; Aattehen miehentyöt, vakavuus syvän, miettivän mielen Kuuluu miehelle, min luontona on vakavuus. Joskus mietin mä näin; mut pois, pois haltijat mustat, Jotka mun Eedenihin' tungette turmioks sen! Enkö mä onnekas oo? Elon' on kevätpäivyen kirkas, Kun runon aurinko sen kultahan, loistohon luo! Enkö mä riemuiten satumailla mun syömmeni viihdy, Sinnehän kaihoni käy, sinnehän tieni on sees; Lapsena riemuiten, kuninkaana, mi vallassa istuin Katsovi ylpeillen maita ja maisemiaan? Oi, joka ihmissielussa on runolempi, hän vaikka Ei sitä tiedäkkään, ei sitä aattelekaan. Kaikki, mi sieluhun luo kevätpäivän paistetta, kaikki, Mist' elo maireheks käy tai povi paisuelee, Kaikki se on runoutta, sit' ilman ois elo harmaa, Mut sitä kaikkiall' on, niin kuni päivyttä on.

Laulun laulanut oon minä auerhetkenä aamun, Kunnes aurinko on noussut loistava taas. Riemu ja Laulu ja Rakkaus on sisaruksia aamun, Loistossa viihtyy ne sen, sammua voi kera sen. Kunnes harhaillen ne rinnasta haihtuvat, suokoot Rauhaa, viileyttään, ystävä, sullekin myös. Hetken tuutia sai mua laulun sointuvat laineet, Tuutios niillä sä myös huoleti tuokio niin; Solminut seppelen oon, min kohta jo kukkaset kuihtuu, Ennenkuin kuihtuvat ne, ystävä, sulle sen suon.

Anna.

Miksi kiedoit kätes kaulahain? Miksi suudelman niin hellän sain? Miksi ryöstit rauhan Sekä rakkauden rinnastain?

Korkeammalle mä tavoitin Kuin sun suudelmiin ja sylihin; Uljaamp' oli toimi, Jonka nuorin voimin aavistin.

Lemmen ansio niin heikko on, Lemmen haave kurja, arvoton. Tuhlata en tahdo Elämääni uneen onttohon.

Katso, miestä kutsuu maineen tie, Aina avoin hälle, missä lie; Vihdoin laaker'kruunun Vapaana hän voittonansa vie.

Uljas into rinnan rohkaistun! Ollos sä vaan perintönä mun, Niin mä hiljaan heitän Rakkauden sulo haaveilun. —

Ei, oi tullos jälleen luokseni Hurjan rintain armas toveri! Korkeint' aavistustain Olet sinä aina korkeempi.

Silmäs ruskeathan säihkyää Kaikelle, mik' eloss' ylevää! Otsas puhtaudessaan Lailla sinitaivaan välkähtää!

Sin' oot sielu nuoren elämäin; Vahvista siis, nosta henkeäin! Tähti olet mulle; Yö ja usvat aja mielestäin!

Lapsuuslempi, nuoruusmorsian, Suo mun kuulla huultes puhuvan; Oi! Se mulle soi kuin Unhoitettu käsky Jumalan.

Lemmikki.

[Kukka, jonka nimi ruotsiksi on "Förgät mig ej" s.o. "Ällös unhoita minua".]

Vaikk' olen pieni kukka vain, Niin toimen autuaan mä sain: On hoidossani lempi. Kun moni hylkää armahan, Mä silloin hälle muistutan, Kuin ennen muinoin lempi hän, Ja armas häntä hempi.

On toivon väri mulla; ja Kun armas eroo armaasta Suon lohdun murheesensa. Heill' on vain yksi rukous, Heill' on vain yksi toivomus; Mun tulkitsemaan tunteitaan Suo armas armaallensa.

Kun joskus armas kysyy näin: "Oi mitä miettii ystäväin, Viel' elääkö hän mulle?" Niin rinnall' armaan lempivän Mä kuiskaan toivon lämpimän: Mua katso, uskollisin, vain, Mä lausunhan sen sulle.

Mut kun hän päivät kauttaaltaan Odottanut on pelvoissaan Ja turhaan armastansa; Kun silmän kastaa kyynele, Mi vuotaa toivon haudalle, Niin jälleen toivon sytytän Mä hänen rintahansa.

Aamutervehdys.

Oi terve taivas, terve maa, mi nyt Säteilet kainon morsiamen lailla! Ma nään, kuin sykkii poves lämminnyt; Häälaulus kuulen hattaroiden mailla. Taas sydän elpyy ja tuo pitkä kaipuu Kuin talven hanget kevään tullen haipuu. Kas, muistot armaat aikain mennehitten Nään aamu-autereessa väikkyvän.- — Oi tullos, tullos ystävän'!

Kun päivyt nousi neitsytvuoteeltaan, Tuo kultakutri, niin kuin nyt, ja paloi Eloa, nuoruutta, ja tuoksujaan Tuhannet kukat kunniaks sen valoi; Kun elon tenho tuli meille ilmin Ja meitä kahta katsoi kirkkain silmin; Niin silloin käsityksin seistiin kerran Helossa aamun poskin hehkuisin Ja silmin tulta, säihkyvin.

Kuin mainetöistä silloin haaveiltiin! Kuin hehkui sielu, sykki sydän siellä! Vakaasti vannoimme me kaksi niin Kaikk' ilot, surut jakaa elon tiellä. Oi, suloist' on, kun silmät rakkaat loistaa Ja omat toiveet kaksinkerroin toistaa, Ja elon suuri temppeli on auki; Oi rohkeus, oi riemu! tarmo, työ, Mist' ytimet ja suonet lyö!

Sä kevään tuuli lämmin, vapaa ain', Hajoita mielest' usvapilvet multa! Jo miehuus, lämpö herää rinnassain Ja sinne koittaa kirkas päivän kulta. Voit, kevät, mulle entisriemut antaa; Kuin ennen vuorelta taas aamunrantaa Mä tervehdin ja katson päivää uutta. Niin täynnä elonintoa se on Ja kultasäteit' auringon!

G. F. J. Adlercreutz.

Päivyt loistaen Katsoo hymyillen Yli meren, maan. Murtunut vaan rinta On, kun rakkahinta Itken ystävätä haudallaan.

Lapsuus-laaksomme Kun oi' linnamme, Rauhan rakas maa; Turvana sa mulle Turvana ma sulle Elon tahdoimme me alottaa.

Miehuus, toivo kun Veress' uhkui sun, Mieles suuriin nous; Oi, juur' silloin valoon Taivaan tähtitaloon Herran luo sun nuori henkes nous.

Kuollut? ystäväin Ainoo, ja mä jäin, Ainoo, armahin! Kuollut — kylmä multa Nytkö henkes tulta Sammuttaa, mi äsken hehkui niin?

Siteet rakkahat Kaikki katkeevat; Herra elää vaan. Kun kaikk' ystävämme Katoo viereltämme, Oi, ken yksin jäädä tahtoiskaan?