Ida Aalberg

Alkulause. I. Vanhemmat. II. Kotoa pois. III. Suomalaisen teatterin vaellusvuosilta. IV. Saksalainen teatteri ja Marie Seebachin koulu. V. »Noora» ja Unkarin Triumfi. VI. Myrskyä ja kiihkoa. VII. Sarah Bernhardt. Väljemmille vesille. VIII. Neuvonantajia ja ystäviä. IX. Ensimmäinen »eurooppalaistumis»-yritys. X. Ida Aalberg kuvaa omaa kehitystään. XI. Lauri Kivekäs. XII. Taide- ja avioelämää. XIII. Ristiriitoja. XIV. Itsenäisenä yrittäjänä. Uusi avioliitto. XV. Skandinaavian kiertue 1894. Vierailunäytäntöjä. XVI. Uusi koulu. XVII. Uuden koulun vaikutuksesta Ida Aalbergin taiteeseen. XVIII. Viimmeisien vuosien taiteellisesta toiminnasta. XIX. Ida Aalberg yksityiselämässä. XX. Loppusanat. Viiteselitykset.

Alkulause.

Olen ryhtynyt laatimaan kuvausta Ida Aalbergin elämästä muutamien hänen muistoaan kunnioittavien henkilöiden kehoituksista.

Kun nyt lähetän tämän kirjan julkisuuteen, en voi olla sanomatta, että teen sen monin epäilyksin.

Pyrkimyksenä on ollut antaa tosiasioihin perustuva kuva Ida Aalbergin elämänvaiheista ja taiteilijakehityksestä. Mutta on syytä epäillä, tekeekö tämä kirja kaikkine tosiasioilleen oikeutta Suomen suurimman näyttämötaitein ja muistolle.

Monesti on työtä tehdessäni tuntunut siltä, että Ida Aalbergin elämän kuvaaminen kaipaisi romantikon ja runoilijan kynää. Eikö kirja, jossa olisi mielikuvituksen lentoa, lyyrillisyyttä ja voimakas persoonallinen väritys, sopisi paremmin kuvaamaan häntä, taiteilijaa, jonka sielun sanotaan olleen intohimoa ja myrskyä, ja naista, joka kylvi ympärilleen hurmiota, kuin tyyni ja kriitillisyyteen pyrkivä teos monine — mahdollisesti hyvinkin arkipäiväisine — totuuksineen?

Mitä ovatkaan tosiasiat, joihin kuvauksessani koetan nojautua? Taidearvosteluja, kirjeitä ja muistelmia, joiden pätevyydestä ja todistusvoimasta voi olla eri mieltä. Tärkein ja varmin tosiasia, Ida Aalbergin oma taide, on iäksi häipynyt silmistämme.

Emile Faguet sanoo Francisque Sarceysta, kuuluisasta ranskalaisesta teatteriarvostelijasta, laatimassaan ylistävässä muistokirjoituksessa:

»Hän erehtyi sangen usein, hän puhui itseään vastaan toisinaan, ja kuitenkin, sanon sen vielä kerran, hän oli luotettavin kaikista ranskalaisista näyttämötaiteen arvostelijoista. Näin väittäessäni pidän parhaana sitä, joka vähimmin erehtyy.»

Ida Aalbergin aikalaiset ovat paljon kirjoittaneet hänen taiteestaan. Jos todella olisi keinoja määrätä, kutka heistä ovat vähimmin erehtyneet, voisi turvallisin mielin laatia hänen elämäkertansa.

Kirjeet ovat tavallisimmin tilapäistuotteita. Kokoelma Ida Aalbergin kirjeitä ei anna oikeaa kuvaa hänen henkensä voimasta eikä siitä, mihin hän parhaina hetkinään pystyi.

Muistelmat, kirjallisetkin, ovat persoonallisten tunteitten värittämiä. Esitykselle, joka pyrkii totuuteen, on suullinen muistitieto kaikkein petollisin pohja.

Siis totuus, jonka näillä edellytyksillä sanon Ida Aalbergista, on puolinaista ja epävarmaa ja kuva, jonka voin hänestä piirtää, jää valjuksi ja verettömäksi.

Nykyhetkellä, jolloin vasta vuosikymmenen on kulunut Ida Aalbergin kuolemasta, monen tosiasian julkaiseminen saattaa olla uhkarohkeata. Sellainenkin, mikä ehkä viidenkymmenen vuoden päästä olisi kaunista totuutta, voi nyt tuntua häikäilemättömältä tahdittomuudelta ja rumalta julkeudelta.

Kuitenkin olen ottanut epävarmaankin totuuteen pyrkimisen, asiallisen pohjan ja jyrkän puolueettomuuden kuvaukseni lähtökohdaksi ja ohjeeksi. En yritä etsiä Ida Aalbergin ylistykseksi kauniita sanoja enkä ratkaista hänen arvoaan tuottavan mielikuvituksen avulla. En kirjoita tätä kirjaa yksinomaan Ida Aalbergin persoonallisia ystäviä ja ihailijoita varten, sillä uskon, että hän on enemmänkin kuin rakas muisto, selittämätön ihme tai kaunis kuva: nykyiselle ja tulevalle Suomelle hän on lähinnä kulttuuriprobleemi, jonka arvot ennemmin tai myöhemmin kaikissa tapauksissa ratkaistaan vain mahdollisimman objektiivisella ja puolueettomalla tutkimuksella.

Kaikkia niitä henkilöitä, jotka tiedoillaan ja neuvoillaan ovat tukeneet tätä yritystäni, ensimmäisen yhtenäisen Ida Aalbergin elämänkuvauksen laatimista, pyydän sydämestäni kiittää. Jos kuvaukseni havaitaan aihettaan vastaamattomaksi ja vajavaiseksi, ei se ole heidän vikansa. Erikoisen arvokkaalta on minusta tuntunut avuliaisuus, jota seuraavat henkilöt ovat osoittaneet: vapaaherratar Irja Uexkull-Gyllenband, neiti Bertha Forsman, rouva Maila Mikkola, neiti Ellen Nervander, rouva Katri Rautio, neiti Kaarola Avellan, neiti Mandi Alcenius, neiti Bärtta Rainio, rouva Emmy Rejman, rouva Hilja Jorma, rouva Allen Pippingsköld, insinööri Antti Antero, kouluneuvos K. Kerkkonen, taloustirehtööri Emil Sipilä, arkkitehti Josef Stenbäck, kirjailija Jalmari Finne, professorit Valfrid Vasenius, O.E. Tudeer, Hj. Appelgren-Kivalo ja V.A. Koskenniemi, lehtori Niilo Lehmuskoski, nimismies L.M. Ojala, Suomen Kansallisteatterin näyttelijät Adolf Lindfors, Axel Ahlberg ja Jussi Snellman, kihlakunnantuomari Arthur Pippingsköld, asemapäällikkö H. Pippingsköld sekä filosofiantohtorit K.K. Mejnander ja E.A. Tunkelo. Pyydän heille kaikille lausua vilpittömän kiitokseni.

Helsingissä lokakuussa 1925.

I. R.

I.

VANHEMMAT.

Ensimmäinen kysymys Ida Aalberg-arvoituksen ratkaisemisessa on kysymys siitä, mikä osuus verellä ja sukuperinnöllä oli hänen persoonallisuutensa ilmenemisessä ja hänen taiteellisessa työssään.

Useimmat niistä, jotka tutustuivat Ida Aalbergiin hänen elämänsä parina viimeisenä vuosikymmenenä, voinevat loihtia mieleensä kuvan aatelisnaisesta, joka osasi kantaa arvonsa niin moitteettomasti kuin ikänä kukaan synnynnäinen rotunainen.

Eräs Ida Aalbergin naispuolisista ihailijoista, hänkin aatelinen, on kirjoittamassaan muistelmassa kuvannut juhlaa, joka 1899 vietettiin Seurahuoneella Helsingissä ja jossa ihailtu taiteilija oli mukana. Läsnä oli myöskin Ellen Key ja koko kaupungin henkinen aristokratia. Varsinaisen juhlan jälkeen asetuttiin sivuhuoneisiin. »Silloin astui sisään Ida Aalberg, hienona, notkeana, varmana, maailmannaisena eleissään ja olemuksessaan, tenhoavana myöskin näyttämön ulkopuolella. Kaikkialla, missä hän kulki, häntä ympäröi juhlatunnelma ja ihailu. — Sellaisena hänet muistan.»

Virtasiko Ida Aalbergin suonissa ylimysverta tai voidaanko hänen olemustaan selitettäessä vedota edes perittyyn kulttuuriin? Vai voiko syvien rivien lapsi ponnistuksillaan ja loistavilla luonnonlahjoillaan yhden elämän aikana kohota sellaiseen hienostuneisuuteen ja täydellisyyteen kuin Ida Aalberg ainakin monen aikalaisen silmissä nousi?

Itse Ida Aalberg tuntuu uskoneen, että hänen esi-isäinsä joukossa oli miehiä, joilla oli ritarikilpi ja aatelisarvo. Ei ole tietoa, mitä perusteita hänellä oli tähän luuloonsa, mutta semmoisen viittauksen hän ainakin teki, kun Maila Talvio erästä kirjoitelmaa varten kyseli taiteilijan vanhemmista ja lapsuudesta.

Usein on myöskin väitetty, että koko Ida Aalbergin olemus oli etelämainen ja ainakin hyvin epäsuomalainen. Hjalmar Neiglick väitti jo 1880-luvulla sitä, ja myöhemmin toistettiin samaa monessa yhteydessä. Jo Ida Aalbergin ulkomuotokin on monen mielestä todistanut hänen suomalaista sukuperäänsä vastaan: on katsottu sen edustavan enemmän ruotsalaista kuin suomalaista tyyppiä.

Oliko Ida Aalbergin suonissa vieraan kansan verta? Kun Maila Talvio näki hänet ruumiina, vailla kaikkia mahdollisia naamioita, vailla kaikkea mahdollista teennäisyyttä, hän sanoi saaneensa mitä elävimmän vaikutelman siitä, että kaiken loiston ja hienostuneisuuden takana Ida Aalbergin eläessäkin oli ollut varsin tyypillinen hämäläinen nainen.

Ida Aalbergin sukupuu ei ole selvä, mutta se, mikä tiedetään, ei anna paljoakaan tukea otaksumille, että hänessä olisi ollut vierasta verta.

Ida Aalbergin lahjakkuus ja eräät hänen luonteenominaisuutensa viittaavat lähinnä isänperintöön. Mutta isänpuolelta ei hänen sukujuuriaan voi täydellä varmuudella seurata kuin varsin vähän matkaa.

Hänen isänsä äiti oli Pälkäneeltä kotoisin ja Liisa Eerikintytär nimeltään. Tämä oli köyhien vanhempien lapsi ja joutui jo nuorena maailmalle. Kotipitäjästään hän lähtee Vanajaan ja Hämeenlinnaan ja toimii sitten palvelijattarena tässä kaupungissa ja sen ympäristöllä olevissa pitäjissä. Asiakirjatiedoista päättäen Liisa Eerikintyttären elämä on ollut suorastaan suuripiirteisen surkea. Hän saa kokonaista seitsemän aviotonta lasta. Ensimmältä hän ansaitsee elatuksensa olemalla imettäjänä herrasperheissä, hänen omat lapsensa joutuvat luonnollisesti kunnan niskoille. Myöhemmin käyttävät kirkonkirjat Liisa Eerikintyttärestä nimitystä pesijätär. Suurena tautivuonna 1853 hän kuoli koleraan.

Liisa Eerikintyttären kolmannen pojan, Antin, isästä on ainoana virallisena osviittana se merkintä, jonka kasteen toimittanut pappi on tehnyt kirkonkirjan marginaaliin lapsen nimen kohdalle. Nähtävästi äidin puheitten perusteella on siihen kirjoitettu nimi Ahlberg ja sen oheen kysymysmerkki.

Tämä maininta voi tarkoittaa vain yhtä henkilöä, varatuomari ja oikeusneuvos Anders Johan Ahlbergia. Liisa Eerikintytär oli seitsemäntoistavuotiaana tyttönä Hämeenlinnaan saavuttuaan saanut ensimmäisen palveluspaikan nahkuri Matti Ahlbergin, varatuomarin isän, perheessä, mutta ennen kolmannen poikansa syntymistä, joka tapahtui 5/X 1832, hän oli monet kerrat saanut vaihtaa palveluspaikkaa.

Varatuomari Ahlbergista on muistitietona säilynyt, että hän oli hyvin musikaalinen henkilö. Hän oli hyvä viulunsoittaja ja joutui raivoihinsa, jos kuuli huonoa musiikkia. Pihallaan hän ei kärsinyt posetiivinvääntäjää. Hyväsydäminen ja antelias hän myöskin kuuluu olleen. Hämeenlinnan nuoret tytöt menivät setä Ahlbergin luo, jos tahtoivat päästä teatteriin tai konserttiin. Lisäksi kerrotaan, että hän asianajajana ei milloinkaan ottanut ajaakseen likaisia juttuja. Toimiessaan Hauhon tuomiokunnan v.t. tuomarina hän jollakin virkamatkalla ankarasti vilustui ja kuoli yhdeksän viikkoa sairastettuaan, 25/VI 1860.

Liisa Eerikintyttären kolmas poika sai saman etunimen kuin varatuomari Ahlberg. Se on kuitenkin siksi yleinen nimi, ettei yhtäläisyys sinänsä todista suuriakaan. Merkillisempää on, että hän myöhemmin Hämeenlinnasta pois muutettuaan otti liikanimen, joka vain vähän eroaa varatuomari Ahlbergin liikanimestä. Jos varatuomari Ahlberg oli Liisa Eerikintyttären pojan isä, joutui Ida Aalberg myöhemmin Tanskassa ja Norjassa kulkemaan ihmisten puheessa iso-isänsä nimellä. Näissä maissa muistetaan kyllä vieläkin suuri näyttelijätär Ida »Åhlberg» [aa luetaan tanskan kielessä o:ksi]. Isoisältään voisi Ida Aalbergin silloin sanoa perineen taiteilijalahjat, herkän hermoston ja vilunarkuuden. Miksipä ei tämän suhteen valossa voisi puhua myöskin veressä peritystä kulttuurista!

Oltuaan kasvatettavana makasiinimittari Antti Girsin perheessä Liisa Eerikintyttären poika Antti jätti 1847 synnyinkaupunkinsa ja siirtyi Janakkalan pitäjään. Siellä hän sai paikan eräässä seudun monista aateliskartanoista, Iso-Hiidessä, jonka tuohon aikaan omisti entinen maaherra Anders Gustaf Langenskiöld. Todennäköisesti Anttia ensin käytettiin jonkinlaisena asiapoikana kartanossa, mutta hän sai siellä myöskin opetusta, joka ei tule kaikkien osaksi. Kartanon neidit, maaherran tyttäret, olivat hyvin mieltyneet hänen reippauteensa ja hyvään päähänsä. Heidän sanotaan opettaneen häntä lukemaan ja kirjoittamaan. He teettivät hänellä myös puutarhatöitä Iso-Hiiden suuressa puutarhassa.