Beethoven

Ensimäiselle sijalle tässä sankarijoukossa asettakaamme voimakas ja puhdas Beethoven. Hän toivoi itse, kärsimystensä keskellä, että hänen esimerkkinsä voisi auttaa toisia kurjuuden raskauttamia ja että joku onneton saisi lohdutusta nähdessään toisen onnettoman, joka kaikista luonnon esteistä huolimatta oli tehnyt kaikkensa tullakseen ihmiseksi, joka olisi tämän nimen arvoinen. Kun hän vuosikausien taisteluiden ja yli-inhimillisten ponnistusten kautta oli onnistunut voittamaan tuskansa ja täyttämään elämäntehtävänsä, joka, kuten hän sanoi, tarkoitti puhaltaa hiukan rohkeutta poloiseen ihmiskuntaan, lausui hän, tämä voitokas Prometeus, eräälle ystävälleen, joka huusi avuksi Jumalaa: "_Oi ihminen, auta itse itseäsi_!"

Haltioittakoot nämä ylpeät sanat meitä. Herättäkäämme hänen esimerkkinsä kannustamina jälleen henkiin ihmisen usko elämään ja ihmiseen.

Romain Rolland.

Tammikuussa 1903.

Ne olivat pienet ja syvälle painuneet, mutta saattoivat äkkiä laajentua, kun hän kiihtyi tai vihastui; ne pyörivät silloin kuopissaan heijastaen kaikkia tunnelmia ihmeteltävän todenmukaisesti [4]. Usein kohottautuivat ne taivasta kohti surumielisin katsein. Nenä oli lyhyt, neliskulmainen ja leveä kuten leijonan kuono. Suu hieno ja siro, mutta alahuuli pyrki hiukan liian ulkonevaksi. Valtavat leukapielet olisivat helposti voineet särkeä pähkinöitä. Syvä kuoppa leuan oikealla puolella teki kasvot omituisen vinoiksi. "Hänen hymyilynsä oli herttainen", sanoo Moscheles, "ja hänen kasvojenilmeensä oli usein keskustelun kuluessa rakastettava ja rohkaiseva. Sitävastoin oli hänen naurunsa epämiellyttävä, raju ja suonenvedon tapainen, sitäpaitsi katkonainen", — hän nauroi kuten ihminen, joka ei ole tottunut iloon. Hänen olemustaan painoi useimmiten raskas kaihomieli, "parantumaton murhe". Rellstab mainitsee, v. 1825, että hänen on ponnistettava kaikki voimansa voidakseen pidättää kyyneleitään katsellessaan "hänen lempeitä silmiään ja niiden viiltävää tuskaa". Vuotta myöhemmin tapaa Braun v. Braunthal hänet eräässä oluttuvassa: hän istuu nurkassaan, polttelee pitkää piippua, silmät suljettuina, niinkuin hänen tavakseen on tullut, kuta enemmän hän lähestyy kuolemaa. Eräs ystävä puhuttelee häntä. Hän hymyilee surullisesti, vetää taskustaan pienen "keskusteluvihon" ja kuuroille ominaisella räikeällä äänellä pyytää puhuttelijaansa kirjoittamaan siihen, mitä hänellä on sanottavana. — Hänen kasvonsa muuttuivat, väliin niinä sisäisen haltioitumisen hetkinä, jotka usein äkkiarvaamatta valtasivat hänet, vieläpä kadullakin, ja jotka herättivät ihmettelyä ohikulkijoissa, väliin jonkun yllättäessä hänet pianon ääressä. "Kasvolihakset jännittyivät, otsasuonet paisuivat; silmien hehku tuli entistä hurjemmaksi; huulet vapisivat; hänen olemuksensa muistutti elävästi loihtijaa, jonka hänen itsensä esiinkutsumat henget ovat saaneet valtoihinsa." Siis aito Shakespeare-hahmo [5]; "kuningas Lear", sanoo Julius Benedict.

Ludwig van Beethoven syntyi joulukuun 16 päivänä Bonnissa, Kölnin lähellä, erään talopahaisen kurjassa vinttikamarissa. Hän polveutui flaamilaisesta suvusta [6]. Isä oli tenorilaulaja, lahjaton ja juopotteleva. Äiti oli taloustoimissa taitava, kokin tytär ja leski ensimäisestä aviostaan erään kamaripalvelijan kanssa.

Hänen lapsuutensa oli kolkko: häneltä puuttui se kodin lämpö, josta häntä onnellisempi Mozart sai perheensä piirissä nauttia. Alusta alkaen oli elämä hänelle ilotonta ja karua taistelua. Isä tahtoi keinotella hänen musikaalisilla lahjoillaan ja valmistaa häntä ihmelapseksi. Kun poika oli neljänvuotias, kahlehti hän hänet tuntikausiksi pianon ääreen tai sulki hänet huoneeseen viuluineen ja oli ottaa hänet hengiltä ylenmääräisellä työllä. Läheltä piti, ettei hän ikiajoiksi herättänyt lapsessa kammoa taidetta kohtaan. Täytyi käyttää väkivaltaa saadakseen Beethovenin ryhtymään musiikkiharjoituksiin. Hänen nuoruuttaan synkensivät aineelliset surut, huoli jokapäiväisen leivän ansaitsemisesta, liian aikaiset velvollisuudet. Yhdentoista vuoden ikäisenä otettiin hänet jäseneksi teatteriorkesteriin; kolmentoistavuotiaana tuli hän urkuriksi. V. 1787 hän kadotti äitinsä, jota hän jumaloi. "Hän oli minulle niin hyvä, niin rakkautta täynnä, minun paras ystäväni! Oi, kenpä oli minua onnellisempi, kun sain sanoa tuon suloisen sanan 'äiti' ja hän saattoi kuulla sen [7]!" Hän kuoli keuhkotautiin, ja Beethoven luuli itsellään olevan saman sairauden; hän tunsi jo alituisia kipuja ja niiden lisäksi tuli vielä surumielisyys, joka oli tuskallisempi kuin itse ruumiillinen kärsimys [8]. Seitsentoistavuotiaana täytyi hänen yksinään huolehtia perheen elatuksesta ja molempien veljiensä kasvatuksesta. Katkeraksi häpeäkseen hän oli pakoitettu pyytämään isänsä eläkkeelle-asettamista, väkijuomain orja kun tämä oli ja kykenemätön pitämään huolta perheen toimeentulosta; eläke maksettiin pojalle, jotta isä ei tapansa mukaan tuhlaisi sitä. Tämä surullinen asiaintila jätti häneen syvät jäljet. Hän löysi kuitenkin vaikeissa olosuhteissaan lempeän tuen eräässä perheessä Bonnissa, johon hän läpi koko elämänsä oli mitä sydämellisimmin kiintynyt, v. Breuningin rakastettavassa kodissa. Suloinen ja kiltti "Lorchen", Eleonore v. Breuning, oli kahta vuotta häntä nuorempi. Hän ohjasi Eleonorea musiikin harjoittamisessa; tämä taas tutustutti häntä runouteen. "Lorchen" oli hänen lapsuudentoverinsa ja kenties oli heidän välillään hellempiäkin tunteita. Eleonore meni myöhemmin naimisiin tohtori Wegelerin kanssa, josta tuli yksi Beethovenin läheisimpiä ystäviä, ja kaikkina aikoina vallitsi heidän välillään rauhallinen ja häiriytymätön ystävyyssuhde, jota todistavat Wegelerin ja Eleonoren monet kunnioittavat ja hellät kirjeet mestarille, samoinkuin tämän, vanhan ystävän (alter treuer Freund) kirjeet hyvälle, rakkaalle Wegelerille (guter lieber Wegeler) — kiintymys, joka oli sitä liikuttavampi, kun vanhuus jo oli saavuttanut kaikki kolme, silti jäähdyttämättä heidän sydämensä nuoruutta. [9]

Niin surullinen kuin Beethovenin lapsuus olikin, muisteli hän kuitenkin sitä ja kotiseutuaan aina kaivaten ja kaihomielin. Vaikka hän oli pakoitettu jättämään Bonnin ja viettämään lähes koko elämänsä Wienissä, tuossa suuressa ulkokullaisessa kaupungissa surullisine esikaupunkeineen, ei hän silti koskaan unhottanut Reininlaaksoa ja tuota suurta majesteetillista virtaa, unser Vater Rhein, kuten hän sitä kutsuu, "Rein-isäämme", joka niin elävänä, niin, melkein inhimillisenä, jättimäisen, lukemattomia ajatuksia ja voimia syleilevän sielun tavoin vyöryy eteenpäin, tuskinpa missään niin kauniina, mahtavana ja lempeänä kuin ihastuttavan Bonnin vierellä, missä se rajusti ja samalla kuitenkin niin hyväilevästi huuhtelee siimeisiä ja kukkarikkaita rantoja. Täällä eli Beethoven ensimäiset kaksikymmentä vuottansa, täällä hahmoutuivat hänen nuoruutensa unelmat — noilla niityillä, jotka riutuvina kuvastuvat veden kalvoon sumussa uivine poppeleineen, pensaineen, halavineen ja hedelmäpuineen, jotka seisovat juurineen tyvenessä ja nopeassa virrassa, — ja äyräiltä kohoavat viehättävän uteliaina kylät, kirkot, vieläpä kirkkotarhatkin, sinertävän Siebengebirge-vuoriston taivaanrannalla piirtäessä avaruuteen uhkaavat ääriviivansa, joihin kaukaisten vanhojen linnojen rauniot siellä täällä muodostavat kapeita ja eriskummallisia varjokuvioita. Näille seuduille pysyi hänen sydämensä aina uskollisena; viimeiseen hetkeensä saakka unelmoi hän ne vielä näkevänsä, voimatta kuitenkaan koskaan toteuttaa unelmaansa. "Isänmaani, tuo kaunis seutu, jossa olen nähnyt päivän valon, aina yhtä kaunis minulle, aina yhtä kirkas silmissäni kuin se oli jättäessäni sen." [10]