Tuomenterttuja

Lauluni. Huhtikuun päivä. Koivun laulu kevät-aamuna. Mänty, kuusi ja koivu. Talvirunoihini. Kuu ja tähtöset. Myrskyssä. Vierailla vesillä. Alppi-orvokki. "Vanamolleni". Miksi huokuvat hongat hiljaa? Aamupilviä. Toivon vaipuessa.

II. Tunteita ja mietteitä.

Erään arvostelun johdosta. Elon aallokossa. Silmikon aikana. Et konsanaan! Haave vain. Vaan kevät on nyt kumminkin! Oi, jos nukkua saisin silloin. Jos nukkuisin nurmen alle. "Kevään laulajan" hautausjuhlana. 60-vuotiaalle äidilleni. Elintehtävää etsiessä.

III. Elämästä.

Kalastajatyttö. Myrskypääskynen. Koivuniemen lintu. Eräs turvaton. Pikku hiiren pakinoita. Varsalle. Haudan kuusi. Kihlattu ystävä. Lapsi ja soittajavanhus. Lapsenhoitaja. Allin mietteitä matkalla joulukirkkoon. Pieni kipinä. Salokirkossa. Muna-Reeta.

IV. Kanaanin kukkuloilta.

Nöyryyttä ja rakkautta. Adventtina. Pitkäperjantai ja pääsiäinen. Mestarin luona. Yksi on tarpeellinen. Jeesus korvessa. Herran työtä suuressa maailmassa. Rukous.

V. Käännöksiä.

Neekerivaimo (Geibel). Heinen lauluja. Kaislikkolaulu (Lenau). Kuollut sotilas (Seidl). Terve, Ceesar! (Gerok).

Tuomenterttujä.

Mä astuin aamuna Toukokuun Veden kirkkahan partahalle, Näin nuoren kukkivan tuomipuun Ja istuin oksien alle.

Ja niin oli tuomen kukkaset Kuin puhdasta valkolunta, Ja niinpä ne nukkui lainehet Kuin vienoa onnen unta.

Mä taitoin terttuja vihkosen, Kevätterttuja nuoren tuomen, Mä kuuntelin kieliä kannelten, Kevätkieliä luonnossa Suomen.

I.

Luonnon lauluja.

"Linnut liitteli sanoja, Puitten latvat lausehia."

Kalevala.

Lauluni.

Mä vanhoja lauluja laulelen, Lie ennen kuullut ne jokainen: Sama onhan ainian ilta ja huomen Ja tuulien kuiske ja tuoksu tuomen, Sama kaunis maamme ja kallis kansa, Samat taistelut kullakin vuorostansa, Samat riemut ja tuskat ihmisten, Samat tuntehet nuoren sydämen!

Vaan uuttakin lienee lauluissain, Sydänkielien sointuja rinnastain: Kevät uusihan uudeksi luonnon luopi, Puu toinen toisia kukkia tuopi. Ajat vaihtuvat, lastuja virta kantaa, Me pyörteissä kuljemme kohden rantaa, Taru vanha, mut uusi ainiaan, Sydän uusi kun tuntevi uudestaan.

Huhtikuun päivä.

On tuoksua tuulonen täynnä, Kevättuoksua hurmaavaa, Niin kuulakas ilma ja taivas, Vaan roudassa harmaja maa.

Kevät kuiskivi: kohta jo joudun, Vain puuttuvat urvut puun, Säde lämmin ja ensi pääsky Ja vuokkoset Toukokuun!

Koivun laulu kevät-aamuna.

Kasvan laidassa kaunihin lehdon, Rannalla raikkahan, läikkyvän lammen, Nurmella kukkaisella. Ihmisten maille on matkoja täältä: Kirvehen pelvotta norjana nousen Auringon armastella.

Seijasna kaartuvi taivahan kansi, Päivä jo liehuvat lehväni kultaa, __ Suukkoja suihkavi varhain; Lintujen lauluja latvani raikuu, Ilmojen kannelta oksani soittaa, Tuuli on tuttuni parhain.

Miksikä kaste nurmikon peittää? Miksi on pilvikin synkkä ja itkee? Miksikä yö on musta? Kenpä ne ymmärsi, joutavat murheet! Huoli on turha ja maailma kirkas, Täynnänsä riemastusta.

Hilpeä tuulonen, kutrini kampaa! Valkaise varteni, aurinko armas! Leivo, jo lauluhun suori! Leikkihin, tanssihin latva ja lehvät, Kevään maailma on niin kaunis, Riemukas mieleni nuori!

Mänty, kuusi ja koivu.

Mänty se kasvavi kankahalla Korkea, suora ja vankka; Sieltä mä mökkini hirret hankin, Missä on männikkö sankka.

Vihrein oksin varjoa tarjoo Tumma ja tuuhea kuusi; Kohtapa nousee kuusien suojaan Mökkini oiva ja uusi.

Sorja on valkeavartinen koivu; Koivikkorantahan soudan, Sorjimman koivun, kultani kauniin Sieltä mä mökkihin noudan.

Talvirunoiluni.

Miks talvin aina runoilen Säteistä, lumihiutuvista? — Oi, ymmärrän sun, vihkonen, Kuin kaiun talvituntehista.

Nuo talot, kadut, puistotkin, Ne kuinka mieltä ahdistavat! Ja touhut, toimet kaupungin, Ne kuinka hengen pirstoavat!

Mä väsyneenä käyskelen, Työn kahlehissa aatokseni. — Kas, silloin hento hiutunen Hyväillen koski käteheni...

Niin hiljaa lunta laskeuu, Se viillyttää ja viihdyttääpi; Muu kaikki multa unhottuu, Vain hellät muistot heräjääpi.

Mä muistan jäiden välkkehen Ja lumikentän kimalluksen, Mä näen metsän huurteisen, Mä kuulen luonnon kuiskauksen...

— — Tai taasen taivas selkiää Ja talven säde tuikahtaapi. On kalvas, kylmä valo tää, Vaan lämpimäks se mielen saapi.

Se onhan säde kumminkin, On auringosta armahasta, Kun paistavi se kauvemmin, Ei viivy kevät saapumasta.