Shakespeare

I. Shakespeare. II. Stratford ja Lontoo. III. Kirjoja ja Runoutta. IV. Näytelmäkappaleita. V. Aiheita ja Luonnekuvia. VI. Viimeiset vaiheet.

Enimmät runopukuiset käännökset ovat P. Cajanderin Shakespeare-suomennoksista. Muut runot taas, joita ei niistä ole saatu ja joita on melkoinen joukko niitäkin, on runoilija Ennala hyväntahtoisuudessaan säkeiksi sepittänyt.

Suomentaja.

I. Shakespeare.

Jokaisella aikakaudella on omat vaikeutensa oikein arvostellakseen ja ymmärtääkseen Shakespearea. Hänen oma aikansa oli häntä liian lähellä, nähdäkseen hänet oikeassa valossa. Hänen aikalaisiltaan ja niiltä harvoilta tiedonhaluisilta tutkijoilta, jotka kokoilivat jätteitä heidän muisteluistaan, saamme tietää, että "hänen näytelmänsä saavuttivat suosiota"; ja että hän oli "muhkea muodoltaan, kaunis vartaloltaan; sangen hyvä seuramies ja hyvin neuvokas sekä iloisen hyväntahtoinen luonteenlaadultaan". Pintapuoliset tilapäis-arvostelijat, joilla oli etu tuntea hänet hänen eläissään, näkivät hänessä pää-asiallisesti alallaan hyvin menestyvän miehen, onnekkaan näyttelijän ja näytelmäsepän, jonka toimitarmo ja nero olivat kuin luodut teateri-elinkeinoa ja näytelmiä rakastavan yleisön huvittamista varten. Eipä todella yksikään käynyt häntä jumaloimaan hänen eläissään. Enin osa Lontoon vakavan-säädyllistä porvaristoa halveksi ja vihasi tuota äskettäin syntynyttä kansanluokkaa, johon hänkin kuului. Ja vaikka näyttelijät saivat aineellistakin tukea hovin puolelta ja vaikka suuret joukot lakitieteen ylioppilaita ja hienostelevia keikareita osottivatkin heille suosiotaan ja heitä jäljittelivät, niin tuo tuki ja kannatus ei hankkinut heille sen enempää yhteiskunnallista arvonantoa eikä kunnioittavaa hyväksymistä. Kaupungissa he olivat vihollisia: "yhteiskunnan syöpäläistoukkia", hovissa he olivat palvelijoita, ja käskynalaisuus ei ole suinkaan mikään kehuttava asema. Vasta v. 1623 ilmestynyt kokolehtipainos [kokolehti = folio] käänsi "kirjavan lukijain joukon" vakavan huomion Shakespearen näytelmä-kirjoituksiin. Tästä hetkestä lähtien hänen maineensa kävi horjumatta maailmaa valloittamaan. Kokolehti-painoksen alkuun liittämissään säkeissä Ben Jonson, vaikka asettaakin mitä suurimpia vaatimuksia ystävälleen, kutsuu häntä kaikkein ensinnä "vuosisadan sieluksi, näyttämömme suosikiksi, ihastukseksi, ihmeeksi". Milton, noin yhdeksän vuotta myöhemmin, pitää häntä yksinkertaisesti erään ihmeellisen kirjan tekijänä. Kevytmielisiltä näyttelijöiltä joutui sitten Shakespearen maineen huolenpito ja perintö hänen lukijoilleen. Varhaisimmaksi esimerkiksi puhtaasti kirjallisesta jäljittelystä sopinee katsoa — erään hänen teostensa huolellisen tutkijan mukaan — Sir John Sucklingin näytelmiä, joissa kuitenkin tapaa enemmän runollista kuin näytelmä-rakenteellista jälkivaikutusta. Sillä välin kun Kaarle Toisenaikuinen teateri silitteli ja ivamukailuiksi muodosteli näytelmätaiteen mestari-teoksia, piti uusi lukijapolvi vireillä tietoisuutta kirjoitetusta sanasta ja kohotti sen mainetta. Sitten seurasi kaksi vuosisataa suunnatonta tutkimista: uusia painoksia, huomautuksia ja selityksiä, kokonaisia teoksia kasaantui toinen toisensa kintereille, siksi kunnes meidän päivinämme nuo näytelmät ovat tulleet runotaiteen todelliseksi perikuvaksi ja mittapuuksi kaikkien englanninkieltä puhuvien kansain keskuudessa.

Niin on Shakespeare tullut omaksi omituiseksi personallisuudekseen englantilaisena kirjailijana; hänet on erotettu kaltaisistaan ja tunnustettu siksi mitä hän on: ehkä kaikkien aikojen suurimmaksi runoilijaksi, sellaiseksi, joka on sanonut ihmisluonnosta enemmän kuin kukaan muu kirjailija, ja sanonut sen paraiten; jonka teokset ovat jumaluusoppineiden ja viisaustieteilijäin, sotilaiden ja valtiomiesten tutkimisen ja ihailun esineinä, niin että hänen yhä jatkuva pysyttelemisensä näyttämöllä on vähäpätöisin osa hänen kuolemattomuuttaan; joka on kosketellut ihmismielen herkimpiä, hienoimpia kieliä, ja ollut kolmelle vuosisadalle ymmärtävän ihastuksen, viisauden ja lohdutuksen lähteenä.

Ne erehdykset, joiden vallassa meidän uudenaikainen Shakespeare-tutkimuksemme on, eivät todennäköisesti johdu huolimattomuudesta tai halveksimisesta. Me voimme tuskin kaikinpuolin yhtyä Ben Jonsonin tunnustukseen ja sanoa, että meidän kunnioituksemme hänen muistoaan kohtaan "on melkeinpä jumaloimista". Me olemme Shakespearen jumaloivia ihailijoita, siihen syntyneitä ja kasvatettuja. Meidän vikanamme ei ole suinkaan välinpitämättömyys, mutta taikausko — mikä on jonkunverran sukua tietämättömyydelle. Ei missään valtiollisesti kansanvaltaisessa yhteiskunnassa esiinny sellaista yhdenkaltaisuutta ja yhdenvertaisuutta kuin se, mitä runoilija vaatii lukijoiltaan. Hän ei etsi uskonsa muuttajia tai jumaloivia ihailijoita, vaan esittää aatteitaan ja vaikutelmiaan elämästä ja yhteiskunnasta, jotta lukija vertailisi niitä omiin aatteisiinsa ja vaikutelmiinsa. Jos vaikutelmat käyvät yksiin, on myötätuntoisuus syntynyt. Ellei, niin on suosiollinen lukija kuitenkin löytävä ajattelemisen aihetta. Välttämättömänä ehtona Shakespearen oikeaan arvostelemiseen ja nauttimiseen ei ole tieto hänen elämänsä vaiheista, ei edes hänen teoksistaan, vaan tieto hänen teostensa aiheista, laaja inhimillisen elämän ja inhimillisten intohimojen tuntemus, sellaisina kuin ne heijastuvat tunteelliseen ja vastaanottavaan mieleen. Runoilijat, ja vaan harvat muut, ovat lähenneet häntä tältä oikealta näkökohdalta, tarpeellisella tyyneydellä ja vilpittömyydellä. Ei ole kirjailijaa toista, jota olisi siihen määrään kuormitettu runottoman intomielen ja oppineen jokapäiväisyyden typeryyksillä. Ei ole olemassa kirjaa toista — raamattua lukuunottamatta — jota olisi niin väärin arvosteltu, niin väärin käsitetty ja sovitettu, tai joka olisi tehty niin monen joutavanpäiväisen ihmeväitteen ja sukkeluuden esineeksi. Mitä viattomimpia ja huolimattomimpia säkeitä hänen näytelmissään on väännetty ja käännetty ja vatkutettu, toivossa, että niistä herahtaisi joku parantava salaisuus. Hänen runoteoksensa on leikelty pienen pieniin osasiin, joita on mahdoton sulattaa ja joita on käytetty kuin hääkakkua: sitä ei ole syöty, siitä on vaan uneksittu. Uudenajan suurimman runoilijan on lavealti tähän päivään asti uskottu olleen mitä kelvottomimman olion, on uskottu hänen käyttäneen säkeidensä kultalipasta pääasiallisesti piintyneen lörpöttelijän törkyjen kätköpaikkana. Nuo ovat niitä sakkoja, joita suurten runoilijain täytyy maksaa, kun heidän teoksensa tulevat muotiin.

Ymmärtäväisemmillekin runouden tutkijoille on ollut vaikeaa päästä tasapainoonsa. Sen jälkeen kun romantiikan arvostelu oli korkeimmilleen kohonnut, on Shakespearen ihastelusta tullut jonkunlainen huutokauppa, jossa korkeimman tarjouksen tekijä, olkoonpa tuo tarjous kuinka kohtuuton tahansa, vie varmasti voiton. Rakastaa, mutta rakastaa ymmärryksellä, ei ole joka miehen asia. Itsepä runoilijatkin ovat ajautuneet mitä hillittömimpiin äärimmäisyyksiin, koettaessaan tuskallisesti löytää koko Shakespearen jokaisessa hänen osassaan. Täten on tullut melkein kylmäkiskoisuuden merkiksi, jos on tahdottu katsoa hänen elämäntyötänsä järjelliseksi ja historialliseksi kokonaisuudeksi. Ääretön tarkoitusperän hienous on omaksuttu hänelle niissä tapauksissa, jolloin hän on käyttänyt jonkun tarinan semmoisena kuin hän on sen löytänyt, tai kun hän puoliksi ylenkatseellisesti hahmosti muutamia henkilöjä ja vuoropuheluja, noudattaakseen Elisabetin hovin toivomuksia. Coleridge esimerkiksi pitää sitä "erinomaisena esimerkkinä Shakespearen intohimojen luonteen tuntemisen hienoudesta, että Romeo on jo heti alussa lemmenhurmaama", hulluuteen asti rakastunut Rosalineen. Kuitenkin esiintyy koko tarina Romeon intohimosta Rosalineen jo Arthur Brooken runoelmassa, josta Shakespeare varmaankin on saanut näytelmänsä aiheen. Edelleen väittää samainen suuri arvostelija, että "portinvartian rivo yksinpuhelu" Macbethissa on "jonkun toisen käden kirjoittama roskakansaa varten, mahdollisesti Shakespearen suostumuksella"; ja että "kekseliäästi hän kynänterässä vielä jälellä olevalla musteella, jota juuri oli muissa tarkotuksissa käytetty, lisäsi täsmälleen nuo sanat: — 'Lempo sitä kauemmin olkoon paholaisen portinvartijana! Ajattelin muuten laskea sisään kutakin ammattikuntaa muutamia, jotka ruusuista tietä kulkevat ijankaikkiseen ilovalkeaan'. Jälellä-olevasta ei yksikään ainut tavu kanna Shakespearen ikileimaa". — Asianlaita on tämä: Coleridge ei ensinkään pidä portinvartijan puheesta, ja sentähden hän väittää vallan yksinkertaisesti, ettei se ole Shakespearen kädestä lähtenyt. Ainoastaan yksi lauselma siinä on liian hyvä menetettäväksi, ja sentähden täytyy panna Shakespeare sitä kirjoittamaan. Tuo on jo todellakin arvostelun intohurmausta, ja johtaa ajattelemaan Drydenin, Johnsonin ja Popen viileän miehekkäitä lausuntoja, niissä kun esiintyy korkea käsitys itsensähillitsemisen ja tasapuolisuuden suuresta arvosta.

Niissä on kuitenkin, kaikesta huolimatta, jotain jaloa ja todellista, noissa hartaan innostuksen hillittömissä haihatteluissa. Voidaksemme oikein arvostella Shakespearea, täytyy meidän kokea sulkea hänen ajatuksensa omaan ajatuspiiriimme, vaikkakin järki vaistomaisesti säikähtää yrityksen rohkeutta. Hänen henkilöluonteitaan saatamme arvostella vapaasti ja pakottomasti; kun me tulemme lähemmin tutuiksi heidän kanssaan, niin tuntuu meistä kuin kuuluisimme heidän mailmaansa, kuin olisimme itse Shakespearen neron alamaisuuteen antautuneita, milteipä hänen luomiaan henkilöitä. Me olemme hyvin tyytyväisiä, saadessamme olla niin läheisesti mukana tässä unelma-elämässä, joka on niin ihmeellisen eloisa, niin sen todellisen maailman kaltainen, minkä me tunnemme; ja me emme haluaisi tulla herätetyiksi. Miten pitäisi unennäkijän nyt arvosteleman untansa? Millä pöyhkeän-ylimielisellä keinolla voisimme me kohottautua johonkin pisteeseen ulkopuolella Shakespearen elävöittävän mielikuvituksen pallomaista maata? Millä tavalla tulisi meidän puhua hänen luonteestaan, kun tuon luonteen todelliset piirteet ovat itse miehiä ja naisia? Melkein kaikki romantiikan arvostelijat ovat tunteneet tuon vaikeuden; useimmat heistä eivät ole ryhtyneetkään sitä uhmailemaan, pitäen parempana antautua yhä enemmän ja enemmän lumouksen hurmaavaan valtaan, pysytellä yhä syvemmällä unelman haltioissa. He ovat askarrelleet innokkaasti ja taitavasti Shakespearen luomien kanssa, tyynnyttäen tunteitaan niiden luojaa kohtaan silloin tällöin kohottamalla tunneryöppyisen ylistyshymnin hänen kunniakseen. —

Kuitenkin: Shakespeare oli ihminen ja kirjailija; sille hän ei mahtanut mitään. Kun hän kirjoitti, niin omaa itseänsä hän paperilla kuvaili, omaa sisintä olemustaan hän paljasti. Muutamat ihmiset kirjottavat niin huonosti, että heidän todellisin itsensä melkein täydellisesti hukkuu heidän hajallisten ja ponnettomain sanojensa alle. Voitaneekohan myös sanoa, että toiset kirjottavat taas niin hyvin, niin levein ja lujin ottein ihmisistä ja asioista, että he siirtyvät tykkänään näköpiirimme ulkopuolelle? Jossain mielessä niin voitanee sanoakin. Shakespearessa on paljon sellaista, jota me emme voi tuntea; mutta siihen sisältyy melkein kaikki se, jota me jokapäiväisessä kanssakäymisessämme lähimmäistemme kesken pidämme merkittävänä, luonteenomaisena, huomiota herättävänä. Me tiedämme niin vähän toinen toisistamme, että me olemme kiitollisia siitäkin epävarmasta opastuksesta, minkä meille voivat antaa saveen painuneet peukalon-merkit ja sormien jäljet, liikahdusten synnyttämät omituisuudet sekä satunnaiset säreet ja vammat. Usein meidät tunnetaan paraiten juuri kaikenlaisista pikkuseikoista ja yksityiskohdista; mutta tässä kohdassa tietomme Shakespearesta jättää meidät pulaan. Se, mitä tiedämme hänestä, on niin pääasiallista, että se — näyttää yleispätöiseltä, henkilöttömältä. Kaiken kekseliään nuuskimisen hän on tehnyt arvottomaksi, avaamalla mielensä ja sydämensä meille. Kun me haluaisimme tietää, miten hän kantoi hattuaan tai mitä omituisuuksia oli hänen puhetavassaan ja esiintymisessään, niin tapahtuu se pääasiallisesti siksi, että tunnemme noiden seikkain olevan arvokkaita jonkunlaisina viittauksina ja opastuksina. Vaan eivät tuollaiset huomiot ja johtopäätökset, vaikka niitä olisi jatkettu koko elinaika, kykenisi kertomaan meille kymmenettä osaa kaikesta siitä, mitä hän itse on paljastanut meille voimakkaammalla ja ilmerikkaammalla tavalla: teostensa kautta. Vaikka tuntisimmekin kaikki nuo pikkuseikat, emme siitä tulisi sen viisaammaksi: ne vaan meitä rasittaisivat ja estäisivät häntä vapaasti esiin kohoamasta. Hän on vapauttanut meidät kaikkien tuollaisten hätäkeinojen erhetyksistä. Ja ne, jotka tuntevat, että heidän tietonsa ja käsityksensä Shakespearesta täytyy välttämättömästi perustua etupäässä katkonaisesti esitettyjen seikkojen ja yksityiskohtain varaan, ovat hänen pilkkaajiaan, eivätkä hänen ystäviään. "Eivätkö nämä luut ole sen arvokkaampia, kuin että niillä leikiteltäisiin kuin pelinoppasilla?" Olisi epäilemättä sangen hauskaa virkistää mieltään Shakespearen seurassa; vaihettaa pajan hehkuva kuumuus viheriänä uhkeilevan maalaiskylän huolettomaan rauhaan; nähdä hänen riisuvan päältään taikapukunsa ja vaipuvan takaisin tavallisen joutavanpäiväisen pakinan tympäiseviin turhuuksiin. Tämä huvi on kielletty meiltä. Mutta tuntea hänet taitureista suurimpana, kun hän kokoo voimansa ja seisoo siinä loistavimmassa mahtavuudessaan, mielikuvitus liekehtivänä, kun toisiaan ajavat ajatukset ja päähänpistot muodostuvat keskittävän tahdon voimasta eläviksi olennoiksi — silloin tunnemme häntä paremmin, emmekä huonommin. Jo yhden suuren näytelmän virkeä, tarkkaavainen lukeminen saattaa meidät lähemmäksi Shakespearen sydäntä kuin kaikkien noiden selittelijäin ja muinaiskalujen kokoilijain turhantarkat, vaikka itsessään kiitettävät hommat.