Rakkaus

I. Herra Flemyngin koulu. II. Se vanha, vanha tarina. III. Rakkaudentunnustus. IV. Lady Harringtonin toivomukset. V. Sopimusehdotus. VI. Dorothyn vastaus. VII. Koettelemuksen päiviä. VIII. Luja rakkaudessaan. IX. Eri tahoilla. X. Muutoksia. XI. Stephen hengenvaarassa. XII. Ratkaisu.

I. HERRA FLEMYNGIN KOULU.

Kunnianarvoisalle Herra Fil. Maist. Flemyngille omistetaan tämä Kuva, jossa näkyy kaakkoispuolelta hänen Koulunsa Ashwoodissa lähellä Mildonia — perustettu An. Dom. 1770 in Gloriam Dei Opt. Max. in Usum Ecclesiae & Reipublicae — kaikella kunnioituksella hänen kuuliainen palvelijansa Geo. Marwood.

Niin kuuluu erään omituisen taulun alikirjoitus, joka riippuu kirjakaappini yläpuolella makuuhuoneessani, kuluneeseen mustaan puukehykseen suljettuna. Rumempaa kuvaa ei hevin joudu näkemään. Rakennus, joka on esitetty tarkoin perspektiiviä noudattaen, kohoaa siinä aivan suorana ja silkoisena ilman vähintäkään katon tai ikkunaympäryksen ulkonemaa; ainoastaan itäisen sivun pääsykäytävän otsassa on pienoinen holvikaaren aihelma.

Kuusi ikkunaa alikerrassa etupuolella, joka on etelään päin, kuusi niiden yläpuolella toisessa huonekerrassa sekä vielä niiden yläpuolella rivissä kaksitoista pienempää, ilmeisesti kuuluen makuuhuoneisiin ilman lämpöä ja raitista ilmaa — sarja luukkuja, jotka arkisesti ja tyhjänpäiväisesti tuijottavat katsojaan. Itäpuolella leviää muurin ympäröimä laaja aukio puolittain puutarhana ja puolittain laidunmaana. Puutarhassa on keskellä ympyriäinen kukkapenger ja kumpaisellakin sivulla seitsemän tai kahdeksan neliömäistä lavaa, siellä täällä marjakuusten koristamina; reunuksina on soraa turpeen sijasta. Kolmikolkkaista hattua käyttävä mies on kävelyllä puutarhassa, ja etäämpänä laidunmaalla seisoo palvelija pidellen hevosta ohjaksista. Etelän puolella näkyy jonkunlainen latvoista yhteen kasvanut vaahterakuja, jossa vaeltelee omituisina pikku ryhminä poikia, joilla on pitkä tukka, pitkä takki ja liivit, poimutellut kaularöyhelöt ja polvihousut, samalla kun kaksi vakavaa pappispukuista miestä lähestyy säveästi vasemmalta.

Sen näköinen on tauluni. Ja kaikesta sen värittömyydestä, sen rumuudesta ja jäykkäpiirteisyydestä huolimatta minä voin toisinaan istua katsellen sitä kunnes runollinen muutos hiipii kaiken yli. Silloin olen kuulevinani ääniä, jotka ilmaisevat kesäistä rattoa — kuulen lintujen viserrystä ja hyönteisten surinaa, kuulen viikatteen viuhinaa ja poikien hälyä. Näen kauniita kukkia noilla rumilla ja jäykillä istutuspengermillä, näen keveitä varjoja noiden huojuvien vaahterain alla, ja ennen kaikkea näen Dorothy Flemyngin valoisine, aurinkoisine, säihkyvine kasvoineen, pehmeässä musliinipuvussaan ja herttaisen vanhanaikainen pikku isoäidin ilme kasvoillansa rientävän puutarha-veräjästä isäänsä vastaan.

Nuori sir Jasper Harrington väitti aina, että Dorothy oli kuin laululintunen, ja hän olisi tuskin voinut keksiä parempaa vertausta — tuossa pikku olennossa oli jotakin niin viehkeätä, niin luottamuksellista ja eloisaa. Kaikki ihmiset pitivät hänestä. Kaikki hento, säikkynyt tai loukkaantunut tuntui etsivän häneltä turvaa ja odottavan hänen suojelustansa. Saattoihan olla naurettavaa ajatella häntä esitaistelijaksi ja puolustajaksi, mutta hyödyttömämminkin olisi voinut apuun vedota. Tuon pikku olennon miehuullisessa esiintymisessä oli jotakin vastustamatonta.

Eräänä kertana, kun muuan iso, karkea ja ärtynyt mies rääkkäsi hevostaan, hän ryntäsi esiin ja sai miehen suorastaan häpeämään kiivailla nuhteillansa. Mies meni tiehensä mutisten jotakin anteeksipyynnöltä kuulostavaa — ainakin käyttäen aivan toisenlaista sävyä kuin äsken syytäessään sisukkaita sadatuksia. Dorothy seisoi siinä voitonriemuisin ilmein, mutta sitten hän äkkiä alkoi väristä joka jäsenessään ja tuli kotia kalpeana ja kuohuksissa.

"Kuinka pahoja ihmiset saattavatkaan olla!" huudahti hän melkein itkien ja kallisti pienen ruskeatukkaisen päänsä rouva Harrietin olkaa vasten.

"Mikä nyt on, rakas veljentyttäreni?" sanoi vanhus, ja hänen himmeät silmänsä alkoivat kuvastaa levottomuutta. "Onko niillä vielä jotakin mielessä Austin-parkaa vastaan? Siinä tapauksessa on parasta, että me lähdemme tiehemme, hän ja minä."

Dorothy kohotti pienet kätensä, sulki niihin rakkaat, vanhat kasvot, veti ne alas luokseen ja suuteli niitä.

"Nyt sinä vain kuvittelet", sanoi hän puolittain moittivalla, puolittain suojelevalla äänellä. "Eikä minun olisikaan sopinut saattaa sinua huolestuneeksi. Onko Molly maininnut sinulle, että ruusunlehdet ovat valmiita pantavaksi sekaan? Tule, mennään katsomaan, onko hän höystänyt riittävästi ryytineilikoilla."

Ja niin he molemmin nousivat ylös soukkia portaita, pitkä kumarahartiainen mummo ja reipas, eloisa pikku olento, jonka tukka ja silmät olivat niin lämpimän vaaleanruskeat väriltään — hän, joka puolusti mykkiä luontokappaleita ja oli raihnaan rouva Harriot-poloisen apuna, hoiti taloutta ja opetti pieniä poikia ja oli kauttaaltaan tunnollinen ja nuhteeton, mutta kuitenkin aina punastui ja sai rukoilevan ilmeen kasvoilleen, kun sir Jasper Harrington kohtasi hänet maantiellä ja hyppäsi alas hevosen selästä tervehtimään.

Se oli omituinen pikku talous, tuo "herra Flemyngin koulu", jota pikemmin olisi sopinut nimittää "Dorothyn valtakunnaksi", koskapa siellä — kuten monella muullakaan taholla — nimellinen päämies ei pitänyt hallitusohjia käsissään. Herra Flemyng ja hänen sisarensa olivat kumpikin kookasvartisia, hyväluontoisia ja hajamielisiä — jonkun verran leväperäisiä luonteeltaan. Mutta heissä oli myöskin lempeätä arvokkuutta, avonaista vilpittömyyttä, ja luottavaisuutta, jota oli yhtä kaunis katsella kuin lapsissa. Molempien yllä lepäsi myös jonkin kestetyn koettelemuksen varjo. Sillä tarinalla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä meidän kertomuksemme kanssa, eikä meidän ole tarvis saattaa itseämme tai muita alakuloisiksi sen kertomisella. Mutta kenties juuri se olikin tuottanut tosin sääliteltävän, mutta kaikessa tapauksessa armeliaan usvaverhon rouva Harriet Fosterin vanhuuteen, niinkuin syyspäivän lopulla sumu verhoaa maan ja pehmittää sen mitään vahinkoa tekemättä.

Miten herra Flemyng oli milloinkaan saattanut johtua koulun perustamiseen, sitä oli mahdoton käsittää, sillä tuskinpa kukaan on konsanaan ollut niin kerrassaan soveltumaton siihen toimeen kuin hän. Pahinkin jukuripää poikajoukosta olisi voinut vilpistellä läksyissään ihan hänen silmiensä edessä ilman kiinnijoutumisen vaaraa, ja rankaiseminen oli aivan vastoin hänen luontoaan, vaikka hän eli ja toimi sellaiseen aikaan, jolloin koivurieska ja rottinki olivat tavallisimpia kasvatusvälineitä. Ei olisi voinut odottaa muuta kuin että meidän senaikaiset pitkätakkiset ja kaularöyhelöiset esi-isämme olisivat käyttäneet hyväkseen opettajansa omituisuuksia, mutta heidän ylistyksekseen olkoon sanottu, että noiden pikku veitikkain keskuudessa ylipäätään vallitsi kunniantuntoinen ja ylevämielinen henki.

Pidettiin halpamaisena ja kehnona keinotella herra Flemyngin hyväluontoisuudella ja luottamuksella. Jos he eivät koulussa erikoisen paljoa muuta oppineetkaan, niin eipä tuotakaan kehitystä saanut halveksia, ja se oli pääasiallisesti Dorothyn vaikutuksen ansiota. Pojat palvoivat häntä. He olisivat tahtoneet käydä taisteluihin hänen puolestaan; ainoana vaikeutena vain oli vihollisten puute. Saada "musta silmä" sellaisessa ritaritehtävässä oli kunniamerkki, jota kaikki toiset katselivat kademielin.

Siellä oli esim. pikku Marwood, jonka isä oli piirtänyt tuon kummallisen taulun ja tekstannut ylen komean otsikkokirjoituksen kirkosta ja valtiosta j.n.e. pelkästään kiitokseksi huolenpidosta, jota Dorothy omisti hänen äidittömälle ja pelokkaalle pojulleen. Edelleen kuului ihailijapiiriin master ["nuoriherra". Suom.] Stephen Harrington, joka oli muutamiksi lupa-ajoiksi jätetty hänen hoivaansa ja jota hän myös oli hoitanut pienokaisen sairastaessa jotakin lastentautia; senjälkeen Stephen alituiseen puhui hänestä, kunnes äiti antoi noutaa hänet kartanoon kiittääkseen häntä. Sittemmin tuli Dorothy sinne aina tuolloin tällöin, ja nuori sir Jasper, joka aluksi vain hieman uteliaasti katseli hänen ruskeita silmiään, alkoi pian tuntea erityistä huvia saadessaan tämän silmäparin loistamaan eloisammalla kirkkaudella tai alas luoduksi, mikäli hän tahtoi.

II. SE VANHA, VANHA TARINA.

Kuinka kummallisia olentoja me ihmiset olemmekaan, ristiriitaisuuksien liutana ja kuitenkin aina yhtäläisinä! Vuosisadan toisensa jälkeen, sukupolvi sukupolven kintereillä, me vaellamme läpi maailman, milloin isoissa tekotukissa, milloin käherretyin kiharoin — fryygialaisissa myssyissä tai avopäin pörrötukkaisina, roomalaisissa kypäreissä, kreikkalaisissa hiusnauhoissa tai syyrialaisissa turbaaneissa, kuinka kulloinkin — kaikki leikkiäksemme samaa leikkiä. Toinen toisensa jälkeen tuntee samoja pienempiä tai suurempia mielenliikutuksia, saa samoja kokemuksia toiveista, levottomuudesta ja pettymyksistä. Ettekö usko, että kun Sokrates purki sydämensä tunteita Xantippalle, piteli hän tämän kättä omassaan ja katsoi häntä silmiin ja tunsi ilon tulvehtivan voimakkaassa ylevässä sielussaan, kun Xantippa ujosti kohtasi hänen katseensa? Hupsu filosofi-parka ei nähnyt terävyyttä, joka vaani pehmeän hunnun alla.

Ja tässä meillä nyt on nuori sir Jasper Harrington Englannin maltillisessa teollisuusmaassa alottamassa samaa leikkiä, mikä silloin sai ateenalaiset lehdot hohtelemaan tavallista rikkaammin ihanuuksin, kun aurinko lähetti kimpun kultaisia säteitä niiden viileään siimekseen. Hän tuli kävellen pitkin kartanon suurta lehmuskujaa, läiskäytellen ratsupiiskallaan ja ihmetellen itsekseen, mikä hitto Dorothy Flemyngin kasvoissa tekikään ne viehättävämmiksi kuin kaikkien niiden kauniiden ja ylhäisten naisten, joita hänen kotonaan vieraili. Se oli se vanha, vanha tarina — aina yhtäläinen eikä sentään milloinkaan sama.

Ja on muitakin seikkoja, jotka ovat yhtä uusia ja yhtä vanhoja. Sokrateen kosinnasta meillä ei ole mitään yksityiskohtia tiedossamme. Xantippa tuotti hänelle kylliksi huolia ajan mittaan, voidaksemme otaksua, että kaikki kävi alussa rauhallisesti ja mutkattomasti. Niissä ensi hommissa ei varmaankaan ollut tiellä mitään vanhempien vastahakoisuutta, ei holhoojia, jotka yksinomaan pitivät varallisuutta silmällä.

Mutta kuinka olikaan Hero-paran ja hänen Leanderinsa laita, hyrskyävien aaltojen eroittamina kun olivat? Mitä saivatkaan kokea Romeo ja Julia — keskenään vihamielisten Montagu- ja Capulet-sukujen lapset? Ja Tasso ja Leonora? Ja viehättävä herttuatar May, joka karautti kuolemanratsastukselleen rakkaan Guyn kanssa, loordi Leighin kolkuttaessa portille? Kuinka kävikään näiden kaikkien? Ja kuinka nyt kävisi lady Harringtonin, joka oli vanhaa Bruce sukua ja oli myötäjäisillään auttanut Harringtonin jaloilleen — ja olihan kartanon omakin taulusali ylen runsaana kokoelmana tuimia panssaripukuisia soturi-muotokuvia Harringtonien menneisyydestä! Ja minun Dorothy-parkani — kuinka hänen kävisi?

Koko seutuhan tiesi, ettei koko maailmasta voinut löytyä sir Jasperille edullisempaa elämänkumppania kuin neiti Montagu, nuori perijätär, jonka tilukset rajoittuivat hänen maihinsa. Ja jos Jasper-herra osoittautuisi vastahakoiseksi eikä tahtoisi ottaa häntä — niin, silloin oli myladylla kokonainen parvi pyrkijättäriä varalla. Lady Mary Bentinck esimerkiksi, vanhan kreivin tytär — sir Charles Bassettin vanhin tytär Charlotte — joku Fitz-Anbynin sisaruksista — lady Di Riverstone... Voi, Dorothy, Dorothy — miksi olitkaan paluumatkalla kylästä sinä toukokuun iltana!