Gyurkovicsin tytöt

Gyurkovicsin Tytöt

Keväällä minun täytyi lähteä Szerémségiin kummiksi eräälle kuuden kuukauden vanhalle pakanalle. Hän tulla tupsahti maailmaan viime syksynä, mutta minä olin jo kahdeksan vuotta sitten, juristi-aikanani, luvannut hänen isälleen ruveta lapsen kummiksi.

Kiireelliset toimeni ja pääkaupunkilaisvelttouteni pidättivät minua täyttämästä lupaustani aikanaan, ja koska itsepäinen vanha ystäväni oli saanut päähänsä, että kummina piti olla juuri minun eikä kenenkään muun, niin sateli sen johdosta Szavan rannalta minulle yhtä mittaa uhkaavasisältöisiä kutsukirjeitä.

Tuli tiedonantoja pienokaisesta: jo tavoittelee lihavalla kätösellään Styssin [Stys (Stüss), kortti unkarilaisessa korttipelissä] metsästäjää; latkii jo vermouthia lusikasta; muljauttelee jo silmillään ja maiskauttelee kieltään kuullessaan äitinsä mielilaulua. Ja vielä hän on kastamatta. — Pappi uhkailee, äiti suree, ja hoitaja häpeää kuljeskella kadulla lapsen kera, sillä ilkeämieliset naapurit kysyvät aina häneltä: Mikä on tuon ison pojan nimi?

Eräänä päivänä sain rouvalta sähkösanoman. Se oli äidinsydämen epätoivoinen tuskanhuuto: »Tänään lapsi alkoi puhua ja sanoi: Taakeli vie, tellainen kummi! — Olga.»

Tätä en enää voinut vastustaa. Lähdin matkaan; tavaroitteni joukossa oli pörrökarvainen keinuhevonen ja nikkeliakseliset lastenvaunut. Sitä paitsi oli taskussani jokunen kultakolikko papille.

Puolen yötä nukuin rautatievaunussa, ja kun aamulla heräsin, havaitsin olevani Bács-Bodrogin piirikunnan alueella.

Oli päivänpaisteinen, ihana kevätaamu. Juna kiiti unikkokenttien ja rikinkeltaisten sinappipeltojen keskitse; iloiset pääskyset liitelivät kanavien ylitse toisiaan tavoitellen; maidonkarvaisella taivaanrannalla lensi joukko villihanhia kuin hyttysparvi nuorta pajukkoa kohti.

Taaksemme jäi milloin talonpoikaistalo, milloin kylärähjä. Pienet talopahaset painautuivat pelokkaina kirkon ympärille ikäänkuin kauhistuneina junan jyrinästä. Siellä täällä näkyi sammalkattoisia herraskartanoita ja niiden puutarhapensastojen välistä räikeästi esiinpistäviä peltikattoisia kuisteja.

Erään pienen, ränsistyneen aseman sillalla — aseman nimeä on mahdoton lausua — tungeskeli koreilevia bunyevác-naisia ja turkkiin puettuja talonpoikia.

Asema-aitauksen tuolle puolelle seisahtui nelivaljakko. Vaunuista hyppäsi seuralaisensa auttamina kolme hienoa herrasnaista. Kaikki he olivat kauniita, solakoita, reippaita ja hyvin vilkkaita; kahdella heistä oli ruskea tukka, kolmannella kullankeltainen.

He kiipesivät asemasillalle pitkin ylimysaskelin, ikäänkuin ylenkatsoen koko maailmaa. Ja kuitenkin koko maailma vain katseli heitä ja hymähti heille. Matkustajat, talonpojat, naiset, poliisikunnan edustajat ja vieläpä minäkin. Tuolla veturin lämmittäjä kurottautui nokisine naamoineen koneensa rintasuojan yli ja töllisteli kaula kurkolla heitä. Palvelusintoiset konduktöörit aukaisivat ovet ensimmäisen luokan vaunuun, ja asemapäällikkö itse kantoi, perässä kulkien, heidän nimikirjaimilla varustettuja matkalaukkujaan, jotteivät he mitenkään vain myöhästyisi junasta.

Naiset itse puolestaan pitivät tätä sangen luonnollisena, koskapa heillä ei näyttänyt olevan hituistakaan matkakuumetta. He eivät välittäneet mistään, katselivat vain ympärilleen ja järjestelivät kukkasiaan, joita kantoivat käsissään ja päivänvarjoissaan. Sillä aikaa piti heidän seuralaisensa hellää huolta pitkäkarvaisesta setteri-koirastaan.

Kello soi ja juna lähti. Viime tingassa aukaisi tottunut käsi vaununi oven, ja ensinnä syöksyi luokseni koira, sitten astui sisään koiran isäntä, noiden kolmen edellämainitun kauniin naisen seuralainen.

— Täällä on kaiketi tilaa...

Katselimme toisiamme hetkisen silmästä silmään, sitten huudahdimme molemmat yht’aikaa:

— Feri Horkay!

— Kas! Sinäkö?

Löimme kättä.

Horkay oli rakas lapsuudenystäväni. Olimme samaan aikaan olleet molemmat lukiossa, ja hänestä oli isä Kajetán useampia kertoja ennustanut, että hän tulisi päättämään maallisen kilvoituksensa samassa hirsipuussa kuin minäkin.

Muistuu mieleeni säihkyväsilmäinen, rasavilli poikanulikka, luokan suuri koiranleuka. Hän oli notkea kuin sirkusilveilijä ja voimakas kuin nuori pantteri. Hän oli vasenkätinen ja käytteli linkoaan peloittavan taitavasti. Torimuijat, poliisit, oppipojat ja muut lukiolaisten leppymättömät viholliset pelkäsivät hänen ilkeitä kujeitaan enemmän kuin kolmipäiväistä vilutautia; mutta me pojat jumaloimme häntä ja pidimme häntä johtajanamme.

Koko kaupungissa häntä yleisesti nimitettiin bácska-paholaiseksi.

Heti ensi kerran luokkaamme astuessaan hän valloitti meidät kaikki itsetietoisella esiintymisellään ja reunalla vekkulinkäytöksellään. Hymyilevä päivänsäde valaisi hämärän koulusalin, ja vapauden tuulahdus kävi vihkojemme ja kirjojemme läpi. Hänestä, jonka mielestä kaikki, mikä haiskahti auktoriteetilta, oli kuin pakkopaita ruumiille, hänestä tuli meidän auktoriteettimme.

Sittemmin hänet kerran erotettiin koulusta samoin kuin hänet jo ennenkin oli noin puolesta tusinasta oppilaitoksesta potkittu, ja hänen isänsä vei hänet pääkaupunkiin, jonkinlaiseen kasvatusopilliseen kurinpitolaitokseen.

Sen jälkeen en ollut häntä tavannut. Olin kuvitellut kerran näkeväni Horkayn ritarillisena ryöväripäällikkönä, uudenaikaisena Rinaldinina, — ja nyt näin hänet englantilaiskuosinen metsästyspuku yllään nostelemassa kolmea kaunista naista nelivaljakosta...

— Feri Horkay!

Hän oli sama kuin ennenkin. Tuo iloinen ylimielisyys, veitikkamainen hymy viiksien alla ja kiusanteon halu silmistä loistaen.

Arvasin, että hän nyt lingon asemesta käsitteli peloittavan taitavasti pyssyään ja että häntä nyt pelkäsivät aviomiehet torimuijien ja oppipoikien asemesta.

— Matkustan Bács-Tamásiin, selitteli Horkay. — Sinne on täältä kahden tunnin matka... Siellä vietetään pikku Mici Gyurkovicsin [lue djúrkovitš] häitä, ja minun pitäisi olla nuodemiehenä... Nuo kolme komeata naista, jotka matkustavat kanssani, ovat morsiamen vanhempia sisaria...

— Sukulaisiasiko?

— Olemme serkuksia taikka jotakin sinnepäin... Jätin heidät yksikseen, olivat väsyneitä... Viime yönä eivät saaneet nukkua meidän meluamisemme tähden, ja sitä edellisen yön he tanssivat...

— Onko niitä useampiakin samaa kaunista lajia?

— Seitsemän on Gyurkovicsin tyttöjä samoin kuin kuolemansyntejä. Viisi heistä on jo onnellisesti naitettu, ja nyt menee seitsemäs miehelään.

— Ja kuudes tietenkin valmistautuu luostariin?

Horkay kohautti olkapäitään.

— Herra ties mitä hänestä tulee!