Gyurka ja Sándor

Alkusana selitykseksi. Rouva Gyurkovics yhdistelee. Myötäjäisiä takaa-ajamassa. Häväistysjuttu.

ALKUSANA.

Kun vuosia sitten julkaisin Gyurkovicsin poikien elämäntarinan, revin minä muistiinpanoni ajatellen:

»Saattaa käydä niinkin, että vielä kerran tekee mieleni kertoa yhtä ja toista Gyurkan ja Sándorin hommista ja vaiheista, mutta nämä nuoret herrat (varsinkin nuorempi heistä) ovat niin tyyten tykkänään vailla kaikkea vakavuutta, että tällä erää en mitenkään rohkenisi heitä esittää kärsivällisille lukijoilleni. Ehkäpä sitten joskus, kun heidän korvantauksensa ovat kuivuneet.»

Vasta nyt saatan kertoa odotetun ja ilahduttavan uutisen: nuorten herrojen korvantaukset ovat kuivuneet.

Jo kauan sitten olen ollut vakuutettu siitä, että Gyurka on miehistynyt. Eteläisten seutujen ylituomari ja ahkerat sanomalehdenlukijat voivat varmasti muistaa hänen nimensä niiltä ajoilta, jolloin hän kiinnitti itseensä yleisön, huomion lukuisilla siirtymisillään alati uusille seuduille ja suurenmoisella innokkuudellaan, jota hän osoitti koettaessaan tutustua mahdollisimman perinpohjaisesti kalliin isänmaansa eri paikkakuntiin. Näihin aikoihin teki muuan puolueeton edusmies sisäasiain ministerille välikyselyn, ilmaisten huolestuneen epäilynsä gyurkovicsilaisen siirtosysteemin oikeudenmukaisuudesta ja soveliaisuudesta: mutta seurauksena oli, että Gyurka haastoi valtiopäivämiehen kaksintaisteluun, ja koska hän kohteli vastustajaansa erinomaisen ritarillisesti, voitti hän hänet ystäväkseen, eikä kukaan sen koommin epäillyt Gyurkan nuhteetonta virkakuntoisuutta.

Minun täytyy myöntää, että myöskin Sándor on varttunut mieheksi. Niinpä niinkin, voin omantuntoni rauhaa häiritsemättä sanoa, että hän on varttunut aimo mieheksi.

Minä sain mieskohtaisesti siitä varman selon viime valtiopäivämiesvaalien aikana, käydessäni omien asioitteni pakottamana Bajnassa. Ajoin vaunuissa koko matkan, ja kaupungin ulkopuolella, vanhan kasarmin takana olevan Betekintin majatalon luona pysähtyi ajomieheni juottamaan hevosia. Valtiopäivämiesvaalit oli jo pari päivää sitten suoritettu (kuten tiedetään, valittiin Milán Gyurkovics suurella ääntenenemmistöllä), ja kapakan katolla liehui vielä suuri lippu: Eläköön Milán Gyurkovics, valtiopäiväehdokkaamme! Ravintolan puolelta kuului symbaalin soittoa ja sekavan äänekästä hälinää.

Pikemmin ajankuluksi kuin uteliaisuudesta nousin vaunuista luodakseni tarkastavan silmäyksen, ravintolaan.

Kiiltonappinen palvelija pysähdytti minut.

— Ette voi mennä sisään, arvoisa herra!

— Miksi en?

— Gyurkovics-herrat huvittelevat siellä, sanoi hän hyväntahtoisesti.

Samassa kuulin ankaraa lasinhelinää ja pistolinlaukauksen ruokailuhuoneesta, mikä teki tarpeettomiksi pitemmät selittelyt. Ensi laukausta seurasi viisi peräkanaa... Ovesta syöksyi pihalle kaksi pahoin pelästynyttä mustalaista ja kolmas, bassoviulun soittaja, huusi heille ikkunasta:

— Tulkaa toki takaisin, jänishousut, armollisen herran revolverissa on vain kuusi kutia!

Bassoviulun soittajan mukana astuin minäkin huoneeseen. Ainoastaan yksi Gyurkovics huvitteli siellä: Sándorka; kiiltonappinen käskyläinen oli nähtävästi sen vuoksi puhunut Gyurkovics-herroista, että hän luki siellä olevan Feri Horkaynkin saman perheen jäseneksi.

Ulkona paahtoi päivä kirkkaana, mutta pöydällä paloi silti monta lamppua ja vähintään kolmekymmentä viinipulloihin pistettyä kynttilää.

— Valoa! Vielä enemmän valoa! huusi Sándor sisään astuessani.

Nappiniekka toi vielä tallinkin lampun.

— Mitä te täällä toimitatte? kysyin uteliaana.

— Keräämme ääniä! sanoi Sándor itsetietoisesti.

— Viikkoon emme ole levähtäneet päivällä emmekä yöllä! valitti Horkay.

— Lakkaamatta olemme muokanneet maaperää Milánille suosiolliseksi! jatkoi Sándorka.

— Totta vie, ilman meitä kadottaisi Milán paistetun varpusensa!

Ravintolahuoneessa oli, paitsi meitä kolmea, ainoastaan mustalaiset ja nappiniekka; parhaalla tahdollanikaan en olisi voinut ymmärtää mitä maaperää he muokkasivat.

— Mutta vaalithan päättyivät jo kaksi päivää sitten!

Tämä selitykseni saattoi heidät hiukan hämmennyksiin.

— Vakuutatko sen kunniasanallasi?

— Kunniasanallani!

— Silloin täytyy meidän lähteä keräämään ääniä, ettemme vain viivästyisi, sanoi Sándorka.

Vaivoin sain heidät ymmärtämään, että heidän puuhansa oli aivan turha, koska jo sanomista tiesin, että Milán oli vastaanottanut toimensa ja matkustanut Budapestiin.

— Siitä saa hän kirkkaasti meitä kiittää, todisteli Sándor. — Ilman meitä hän olisi kadottanut paistetun varpusensa.

— Mustalaiset, soittoa! huusi Horkay. — Nyt täytyy meidän juoda jotakin voittomme kunniaksi!

(Molemmat langokset olivat yhtä varmasti vakuutettuja siitä, että Milán sai kiittää yksinomaan heidän uhrautuvaa avustustaan valtiopäivämiehyydestään, ja myöhemmin, kun edusmies yksikantaisesti kieltäytyi maksamasta heidän Betekintin-laskuaan, eivät he pitäneet sitä ainoastaan pimeänä kiittämättömyytenä, vaan olivat myöskin vakuutettuja siitä, että Milánin arvo sen johdosta huomattavasti aleni paikkakunnalla.)

Tapaamiseni Betekintissä kerron ainoastaan sen vuoksi, että silloin tulin vakuutetuksi siitä, ettei Sándor Gyurkovicsia enää voi lukea lasten kirjoihin, vaan että hänet on mainittava jo tärkeänä jäsenenä piirikunnan seuraelämässä. Hoilakka pojannahjus oli varttunut kypsäksi mieheksi. Hän oli väkevöitynyt ja vakavoitunut. Raskaimman tuolinkin hän jaksoi nostaa yhdellä kädellä ja pirstota sen seinään, mutta jos hän tarrautui kiinni johonkin ajatukseen, ei edes vallankumouksellinen Horkaykaan saanut hänen tahtoaan taipumaan.

Niin olen lopultakin päätynyt siihen, ettei minulla enää ole oikeutta kätkeä vakan alle molempien nuorinten Gyurkovicsien kirkkaasti palavia kynttilöitä.

Mutta minun täytyy kuitenkin huomauttaa, että me tällä kertaa perinpohjaisemmin syvennymme toisen urhomme, Gyurkan lapsuuteen. Mielestäni on se välttämätöntä sen vuoksi, että tuleva ylituomari juuri näinä vuosina päätti tämän elämänratkaisevan ja tärkeän askelensa, joka herätti huomiota, närkästystä ja vihaa ei ainoastaan Gyurkovicsin perheessä, vaan myös koko eteläisten piirikuntien herraseuroissa; jos on totta, mitä sanotaan, että lapsuuden leikeissä piilevät nuoren miehen luonteenominaisuudet, voidaan kenties näistä piirteistä löytää sielullinen selitys moneen hämärään kohtaan, jotka vielä tänä päivänäkin ovat kunnon bács-bodrogilaisten silmille näkymättömiä ja selvittämättömiä asioita. Ken teistä on lukenut Gyurkovicsin poikien historian, hän löytää tästä vanhat tuttavansa. Mutta jos joku ei ole sitä lukenut, ei hänelle ole vahinkoa tapahtunut.

I.

KOULUVUODET.

LEHTISAMMAKKO JA SOTILASNAPPI.