Gyurkovicsin pojat

Kevätsilmut. Puolesta kuninkaan ja isänmaan. Jutka ja kaksipäinen kotka. Korkeampaa naissivistystä. Tanssiaiset Bajassa. Jutkan ensimmäinen kihlaus. Äidin sydän. Vielä äidin sydän. Jutkan toinen kihlaus. Ryöstetty aliluutnantti. Kaksoset.

II. Miten Milánista tuli valtiopäivämies.

Raskaita päiviä. Harhaileva Bunyeváci. Löcsen keltainen rouva. Kécskan kettujahdit. Titaanien taistelu. Kirjailtu liivi. Kaunis Helena. Milán valtiopäiville.

ESITTELY.

Viimeisenä karnevaaliyönä vuonna 188— jouduin merkilliseen ja salaperäiseen seikkailuun, joka askaroitti mielikuvitustani paaston loppuun asti.

Olin ollut naisyhdistyksen suurissa naamiohuveissa, ja kun aamun hämärissä verkkaan astuskelin kotiani kohden, oli lumenpeittämillä katoilla sellainen uskomaton, sinisenvioletti valaistus, jonka siihen asti olin nähnyt ainoastaan vapaaherra Mednyanskyn tauluissa.

Tulin kotiani, pieneen nuorenmiehen asuntooni, hapuilin läpi työhuoneeni ja hiivin pilkko pimeään makuuhuoneeseeni, missä tapani mukaan kädelläni kopeloiden rupesin etsimään tulitikkuja. (Rouva Erzók tavallisesti joka ilta piti huolen siitä, että tämä jahti muodostui mieltäkiinnittäväksi ja jännittäväksi, alati keksimällä yhä viekkaampia piilopaikkoja takaa-ajetuille ruotsalaisille.) Tarkoittaa Unkarissa valmistettuja »ruotsalaisia» tulitikkuja, joiden laatikon kanteen on painettu: tända endast mot ladans plan. Vihdoin saatoin puhaltaa torveen, tikut oli löydetty. Mutta samassa silmänräpäyksessä iski minuun hermostunut rauhattomuus, ja minut valtasi epäämätön varmuus siitä, että paitsi minua myöskin joku toinen hengitti pimeässä huoneessa.

Vuoteessa — minun omassa vuoteessani — makasi nukkuva ihminen. Aluksi yllätti minut taikauskoinen kammo... Tosin en usko kummituksia, mutta tiedän mitä harhanäky on ja kerran luin eräästä herrasmiehestä, —se oli jännittävä juttu — joka yöllä palasi kotiaan ja näki oman toisen minänsä makaavan huoneessa... (Hän, sama herrasmies, tuli myöhemmin aivan hulluksi.)

Tarkastettuani miestä lähemmin huokasin helpotuksesta. Hän ei ollutkaan minä itse. Hän oli tumma, minä olen vaaleaverinen. Ja ennen kaikkea, hänellä oli viiksipainin nenänsä alla, minä sitävastoin en koskaan sellaista käytä.

Hän nukkui raskaasti, ja minä saatoin mukavasti tarkastella häntä. Sen verran oli varmaa, että minä nyt näin hänet ensi kertaa elämässäni... Hänellä oli yllään minun yöpaitani... juomalasiin, joka oli pesulaitteella, hän oli pannut ison, valkean neilikan... Hänen vaatteensa — silkkivuorinen hännystakki, paita kultanappeineen j.n.e. — olivat verrattomassa järjestyksessä tuolilla... Hänen pikkuesineensä olivat sekaisin heitettyinä pöydälle: hieno kukkaro, monokkeli, kultakello, kynäveitsi, silkkinenäliina ja sikarikotelo... Sikarikotelon kannessa komeili emaljoitu vaakuna: punaisella pohjalla valkoinen kissanpää.

Pitkän aikaa tuumiskelin, mitä salaperäiselle nukkujalle tekisin, ja päätin vihdoin, etten tee hänelle mitään. Mieleeni juolahti beduiini, joka pitää pyhänä ja suojattuna jokaista telttaansa hairahtunutta, ja päätin, etten olisi erämaan asujainta julmempi. En heittäisi vuoteestani vierasta sidottuine viiksineen, vierasta, joka hienolla luottamuksella oli pukeutunut yöpaitaani.

Tein tilan itselleni divaanisohvalle ja nukuin siinä uskossa, että aamu tuo valkeutta salaisuuteen. Mutta aamulla nukuinkin yli määrän. Havahtuessani oli päivä jo puolessa, ja vieraani — sen sain rouva Erzókilta tietää — oli jo kymmenen korvilla viheltäen jättänyt asuntoni. Sitä ennen oli hän juonut aamuteeni ja syönyt pehmeiksi keitetyt munani.

Erzók löysi kirjeen kirjoituspöydältäni. Sen oli tumma herra kirjoittanut.

»Terve, vanha luuska! En tahtonut sinua herättää, siksi poistun jäähyväisittä. Feri pyytää sinua tulemaan puolenpäivän aikana kantapöytäämme päivällistä syömään. Lainasin piironginlaatikostasi paidan.

Syleilen sinua: Gyuvkrics.»

Nytkään en ollut eilisestä viisastunut. Kuka on tämä kursailematon Gyuvkrics, joka nimittää minua vanhaksi luuskaksi ja tonkii laatikoissani? Kuka on Feri, ja missä on kantapöytä?

Palautin mieleeni kaikki Feri-nimiset tuttavani, mutta ainoakaan ei tietänyt mitään herra Guyvkricsista.

Paaston loppupuolella sitten kerran menin yhdistykseeni ja katselin puoliyöhön asti pelaajia. Taitavin ja uhkarohkein pelaajista — jota mielihyvällä katseli — oli tummanpuhuva, uljasviiksinen ratsumestari. Hänellä oli jumalainen taito erehtymättömästi nähdä vastapelaajansa katseesta, oliko tällä, näytettyään kaksi nihtiä, vielä kolmaskin kädessään, vai tahtoiko hän vain peloitella.

Samassa takertui katseeni ratsumestarin sikarikoteloon, joka oli hänen edessään vihreällä pöydällä. Kannella komeili emaljoitu vaakuna, valkoinen kissanpää punaisella pohjalla.

— Kuka tuo ratsumestari on? kysyin naapuriltani.

— Géza Gyurkovics, maaseutulainen.

Gyuvkrics — Gyurkovics... Se on hän! Kun sitten myöhemmin varovasti kysyin ratsumestarilta, oliko hän ollut paaston aikana Pestissä, pudisti hän päätään.

— Vuoteen en ole liikahtanut kylästäni.

Keväällä näin jälleen kissanpäisen sikarikotelon erään ravintolan pöydällä. Se oli valtiopäivämies Milán Gyurkovicsin omaisuutta. Ei hänkään tietänyt mitään öisestä seikkailusta, hän onkin sitäpaitsi liian vakava poliitikko, jotta häntä voitaisiin mokomasta epäillä.

Salaisuuden verhon nosti vihdoin ystäväni Feri Horkay sattumalta hänet tavatessani.

— Gyurka Gyurkovics nukkui luonasi, sanoi hän. — Tulimme kolmisin Bácskasta Redeyn huveihin... Emme tahtoneet nukkua hotellissa ja niin jakaannuimme ystäviemme luokse. Päätimme, että minä nukkuisin sinun luonasi, Gyurka mellastaja-Elefántovicsin luona ja kolmas jossakin muualla... Mutta matkalla Gyurka riitaantui Elefántovicsin kanssa, ja senvuoksi vaihdoimme asuntoa: hän meni sinun luoksesi ja minä Elefántovicsin luo...

Niin tapahtui, että Gyurkovicsin pojat rupesivat herättämään mielenkiintoani ja minä utelin heidän urotöitään. Mitä sain tietää omien huomioitteni avulla ja toisten neuvomana, sen kerron seuraavassa lukijoilleni. Mutta ennenkuin syvennyn yksityiskohtiin, täytyy meidän luoda ylimalkainen yleiskatsaus Gyurkovics-sukupuuhun.

Poikien isä, Sándor Gyurkovics, oli ollut bácstamásilainen tilanomistaja. Tamásilaisella Sándor Gyurkovicsilla ja rác-miletiläisellä Anna Csákólla, entisellä kuuluisalla kaunottarella, oli kaksikymmenvuotisen onnellisen avioliiton hedelmänä kaksitoista laillista perillistä.