Tulitikkuja lainaamassa

»Jokohan lie se Littilän Vatasen musta lehmä poikinut», puhui Liperin Kutsun-kylän Antti Ihalaisen emäntä Anna Liisa ikäänkuin itsekseen, leipiä uuniin pannessaan. Se asia oli hänelle juolahtanut mieleen ihan vain yht'äkkiä.

»Johan se kuuluu poikineen», myönsi Sormusen Miina, joka oli sattunut vieraaksi tulemaan ja hörppi nyt kahvia. Mutta sitten luuli hän Anna Liisan tarkottavan Antti Vatasen lehmää ja kysyi:

»Senkö Jussi Vatasen lehmä?»

»Sen», myönsi Anna Liisa. Miina vahvisti silloin:

»Johan se kuuluu poikineen.»

»Vai jo!»

Anna Liisa puuhaili kotvasen aikaa leipiensä kanssa, ja sitten hän taas kysyi:

»Lehmisvasikankohan tuo teki?»

»Sekö Jussi Vatasen lehmä?»

»Niin.»

»Lehmisvasikanhan se kuuluu tehneen», myönsi Miina.

»Vai lehmis- se teki. Heittiköhän Jussi sen eloon vai tappoiko», tiedusteli Anna Liisa edelleen. Miina hörppäsi kahvia ja selitti:

»Eikö tuo liene tapattanut.»

Ja kahvia teevatiin kaataessaan myönteli hän:

»Ja onkinhan tuota Jussilla jo ennestäänkin karjaa... Mitäpä hän heistä enää rupeaa elättämään!»

Syntyi pitkäaikainen äänettömyys. Antti Ihalainen itse makaili penkillä mahallaan piippu hampaissa. Silmät olivat puoli ummessa ja piippu hampaista juur'ikään pudota lupsahtamassa.

Mutta hän oli kuullut puhelun ja unisenakin tajunnut, mistä oli puhe. Ei hän sitä tosin tajunnut selvästi, mutta kumminkin. Ikäänkuin unesta enemmän nauttiaksensa örähti hän kuin itsellensä:

»Onhan sillä Jussilla karjaa. Montakohan lypsävää päätä sillä nyt on?»

»Sinäkin siitä heräsit», pisti Anna Liisa. Sormusen Miina aprikoi:

»Eikö tuolla liene viisitoista sen Kurikan Könöseltä ostetun mustan lehmän kanssa.»

»Vai viisitoista!» murahti Antti ja alkoi taas nauttia unesta. Piippu vain lepatti putoamistansa odotellen. Miina kertasi:

»Viisitoista lypsäväähän sillä Jussilla on...»

»On siinä talossa maitoa!» ihmetteli siihen Anna Liisa, ja hetken kuluttua hän arveli:

»Menisi se semmoisessa talossa oma emäntäkin...»

Miina puraisi sokeria ja arveli vuorostaan:

»Eikö tuo Jussi tuota vielä ottanekin... Johan siitä tuleekin sen Loviisa-vainajan kuolemasta umpinainen vuosi kuluneeksi.»

»Saisi tuo ottaa jo!» myönnytteli Anna Liisakin. Ja leipiä hetken kohenneltuansa hän meni jo edemmä asiaan, kysyi:

»Jokohan sillä Pekka Hyvärisen tytöllä on miten paljon ikää?»

»Senkö Muskon Hyvärisen», tiedusti Miina varovaisuuden vuoksi.

»Sen Muskon.»

»Eikö tuolla jo liene niillä paikoin... Senhän se on Olkkosen Iidan ikäinen», tapaili Miina.

»Vai sen se on... Jo tuo sitten joutaisi hänkin siitä vanhempiensa luota pois... Olisi tuossa työväkeä jo hänettäkin... Ja eikö tuo Jussi Vatanen sitä aikonekin?»

»Sitäkö Hyvärisen tyttöä?» murahti taas Antti kuin unissaan puhuen.

»Sitähän ne sanovat sen ajattelevan... Vaikka tokko tuosta tolkkua tullee», selitteli Miina, ja Anna Liisa piti Hyvärisen tytön puolta sanoen:

»Olisipa tuossa Hyvärisen tytössä Jussille eukkoa kerrakseen... Ei tuo Jussikaan mikään nuoruuden hullu ole.»

Ja hetkisen kuluttua hän tahtoi kuulla Jussin ijän tarkemmin ja kysyi:

»Montakohan vuotta sillä Jussilla jo lieneekin sitä ikää?»