Aksel ja Valpuri: Murhenäytelmä viidessä näytöksessä

HAKON HERDEBRED, Norjan kuningas. REINEN SIGURD, hänen hovipäällikkönsä. AKSEL THORDINPOIKA, hänen heimolaisensa. VALPURI, Akselin morsian. WILHELM, hänen ystävänsä. ERLAND, arkkipiispa. KNUUTI, mustaveli. Vanha BJÖRN, Nuori ENDRID. KOLBEIN ja useampia SOTUREITA. Eräs VIHOLLISSOTURI seuroineen. GOTTFRID, Wilhelmin asepalvelija. KUNINGATAR THORA rouvineen ja neitoineen. Sotureita. Munkkeja.

Aika: v. 1162.

Tapahtumapaikka: Kristuksenkirkko Nidarosissa. Kummallakin puolella kammiohautoja; keskellä laattiaa Harald Gillen hautakivi. Etualalla kaksi jykevää pylvästä, jotka kupua kannattavat; vasempaan on kolme ristiä piirretty, oikeassa on merkki AV sinisirkkusilla seppelöittynä. Kaukana peräalalla pääalttari. Alttaritaulun päällä kultainen arkku, jota päivä kuorin monivärisistä akkunoista valaisee. Käytävän keskikohdalla kynttiläkruunu.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Aksel. Wilhelm.

WlLHELM. Tää Trondhjemin siis kuuluisa on kirkko, Jonk' ompi itse Roomaan maine mennyt.

AKSEL. Kehuiko liioin?

WILHELM. Ei.

AKSEL. Mi templi!

WILHELM. Dovre Kuvuiksi korkeoiksi koveroittu.

AKSEL. On pyhän rauhaisuuden asemani Ja hartautta saattaa sydämeen,

WILHELM. Kuink' oiva näky, keskikäytävästä Kun alttaria kohden katsoo.

WILHELM. Ovatko joskus vielä kuninkaat Sen partaa leikanneet ja kynsiä?

AKSEL. Messu On kuorissa jo aljettu, ja kuule, Etäinen aamuveisu kuinka soi Ja kaikuu kirkon kaarroksissa. Kovin Tiukasti keltavahakynttilät ne Valostaa vaskikruunustansa. Niinpä Suruiseen sydämeenkin toivo tuikkaa. Oi, näky kaunis! Nuori aamukoi Kun hohtaa läpi kaunovärisen Itäisen ikkunan. Oi, terve, päivyt! Herätät kaikki lapsuuteni muistot.

WILHELM. Ja mitä merkitsee tuo kulta-arkku Yl' alttarin?

AKSEL. Se pyhän Olavin On arkku.

WILHELM. Sekö Olavin on arkku?

AKSEL. Se. Siinä hurskahasti säilytellään Tän Pohjan pyhimyksen pyhät jätteet.

AKSEL. Ei; Harald Haarderaade huomas, ett' Ei sovi pyhän ruumiin juhlallista Lepoa häiritä; hän mereen arkun Avaimet heitti. Hiljaa rauhassaan Nyt jalon pyhimyksen multa lepää.

WILHELM (katselee pylväitä). Oi, pyhä Innosents, kuink' oivat pylväät! Vahvemmat niill' on niskat, selkäpiit, Kuin meillä; uljailevat vielä silloin Kuin meidän ovat luumme aikoja Jo turpeen alla uupuneina maanneet. Mut mitä merkitsee nuot ristit tuossa?

AKSEL. Pylvästä toista, Wilho, katsokaamme!

WILHELM. Vaan sano ensin, mitä ristit tuossa.

AKSEL. Ne ovat Haarderaade, Olav' Kyrre Ja Mauno kuninkaiden mittamerkit. Mut, Wilho, tuota toista katsokaamme!

WILHELM. No, mitä siinä?

AKSEL. Merkki vähäisempi; Ei likimainkaan minkään urhon mitta, Vaan viidentoista vanhan tyttösen; Ei kiveen hakattuna, puitteisiin Vaan hienoin viivoin pintaan piirretty.

WILHELM. Valpuris mitta?

AKSEL. Varro, varro vähän! Suo viivytellen ihailustani Mun enentää.

WILHELM. Ja milloin piirsit sen?

AKSEL. Viis vuotta sitte, jolloin Jumalaa Rukoilemaan ma tulin templiin sekä Hyvästit lemmelleni sanomaan Ja isänmaalle. -- Kuollut Valpurin Ol' äiti äsken; Valpur luostariss' ol' Lukua, ompelua oppiakseen. Hän viidentoista vanha oli vaan, Mut, veikkonen, täys sielu enkelinä Jo silmän sinitaivahasta hymys. Ol' aamu varhainen kun tänne tulin. Kuningas Eisten oli päivää ennen Otettu vangiks, julman surman saanut. Mua kauhu karkotti pois Norjan maasta. Maan miesten kesken raju riita riehui. Mun riehui rinnassani rakkaus. Ma Herraa rukoelin häätämään Tuot' tulta, joka, vaikka viatonna, Mut toki rikollisna, leimusi Mun kaunokaista orpanaani kohtaan. Ma rukoilin ja rukoillessan' aukes Tuoll' ovi luostarin, mist' aina messuun Anihartaat nunnat tänne tulevat. Tuloa varhaista ma kummastelin. Mut, ah, niiss' yks ol' ainoinen, jot' ei Viel' oltu joukkoon vihitty ja jonka Suloa huntu säälimättä vielä Ei peittänynnä. Luontevasti musta Pukunsa sorjan vartalonsa verhoi. Hiuspalmikkonsa silkinhienoiset Ain' alas hartioille riippuivat. Hän mua ei nähnyt; polvilleen hän lankes, Ah, tähän, äitivainaans' haudan ääreen, Kohotti pyöreät käs'vartensa ja Kätensä kauniit, hartaast' anoen: "O, Herra, rakkauten' sammuta! Tue, äiti, tyttäresi puhtautta." Nyt unhotin mä pyhän Olavin Ja pyhät kaikki, itse taivaan, sillä Mun Valpurissan' taivas ilmestyi. En lemmestäni lausunut viel' ollut. Pariksi meitä tosin sanottiin Jo lapsuudessa -- pilan vuoksi, sillä Se sulo impi, Wilho, kallis ol' Jo silloin poikosenkin sydämelle. Ma rakkauden rohkeutta täynnä Nyt liekkivänä lähestyin, ja vaarat Jo kaikki kadonneiksi näyttivät. Mun jalkoihini lohikäärmeen lailla Lamahtui kohtaloni; uljaasti, Kuin pyhä Mikael, sen päällä seisoin, Ja kohden taivasta kun lentimillä Ihailukseni ylös kohosivat, Mä keihään pedon selkään syöksin. Näin Luo Valpurin ma astuin. Vasenkäten' Ma kiersin siron vartalonsa ympär' Ja oikealla vedin miekkani ja Nimessä kaikkein pyhäin vannoin: Valpur On Aksel Thordinpojan morsian Jo päällä maan, tai tuolla taivaass'.

WILHELM. Mun aimo veikkon'!

AKSEL. Amen, Valpur vavahti: "Sa vannoit, Aksel? Eikö uskontoa, Tapoja vastaan ole lempemme? Samaahan sukua me olemme. Semmoista naimist' eikö kirkko kiellä? Ja äitimme, -- he kuolinvuoteellansa Eivätkö vakavasti pyytäneet Meit' estämähän tunteitamme. Meille Surua vaan ja surmaa ennustettiin, Jos vastoin neuvojansa tekisimme. Kas äitejämme hautakivillään! Päät nyykyksissä, itkein säälivät, Syvästi surkuttelevat he meidän, Lastensa, kovaa kohtaloa!" Wilho! Mä silloin piirsin merkit pylvääseen Ja jälleen vannoin: paavin luvan tuon Ma, taikk' en koskaan -- koskaan enää palaa.

WILHELM. Kuink' onnellista olla määrän päässä, Varattu kaikella, mit' ennen puuttui. Nyt nimimerkkejäsi katsokaamme!

AKSEL. Niin, ensi ennustus se mulle olkoon.

(Menee pylvästä kohden ja havaitsee kukkasseppeleen.)

Oi, Wilho, Wilho! Valpur uskollinen On mulle; taivas niin ei sininen, Kuin kukat tuossa.

(Syleilee ystäväänsä.)

WILHELM. Oi sua onnellista, Kun rakastat ja olet rakastettu.

AKSEL. Nyt malttavainen ole Akselille. Äl' inho, veikko, hänen hellyyttänsä. Pian on hän onnellinen, sitte nauttii Hän elämäänsä kera Valpurin Ja jalon Wilho veikon. Kanssan' Norjaan Sa tulit tutustumaan Pohjan luontoon; Sun kaikki tulee nähdä, mutta, Wilho, Pohjoinen ompi rakkauskin; naista Arvossa pitämään on Pohjan urhost' Etelämaiden ritar' oppinut. Tapoja, mieltä Pohjan tutkia Jos tahdot, tulee rakkaudestamme Sun alkaa.

WILHELM. Lemmi, veikko, uneksi Ja onnellinen ollos! Rehellisen Sa Saksalaisen ystäväkses otit, Ja tosimyötätuntoisuutta tapaat Sa aina tässä rinnassa.

AKSEL. Sen tiedän. Odinin joukko milloin jakaantui, Jäi kielen juuri toki eheäksi Ja mielenlaatumme, ja niinpä tulee Siis Gotilaisten ja Germanilaisten Ain' ystävinä olla.