Maantien varrella: Huvinäytelmä neljässä näytöksessä

STRÖMBERG, entinen kauppias, maanviljeliä. LAURA, hänen tyttärensä. SIEVÄ, hänen veljensä-tytär, Savosta. STENFORS, entinen kanslisti. PETTERSSON, nimismies. BRIITA, hänen vaimonsa. HEILIÖ, | ylioppilaita. SALMELA, | RISTO MARTTINEN, "Risto-sihteerin" nimellä, karannut vanki. MATTI, talonpoika.

Tapaus Wäinölän kartanossa ja sen ympäristössä, Länsi-Suomessa.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Metsä.

Ensimmäinen kohtaus.

Matti ja Risto (talonpojan puvussa; makaavat nurmella, jälkimmäinen syöden).

MATTI. Noo, käypä kaupaksi!

RISTO. Älä kummeksi. -- Minä vakuutan: Kun puolitoista vuorokautta täytyy hiipiä pensaasta pensaasen, piiloitellen itseään ihmisten silmistä, saamatta edes haistaakkaan ruokaa, -- silloin ei enää liikoja herkkuja vaadi. -- Äsken, kun sinut tapasin, oli minun niin hirmuinen nälkä, että olisin ollut mies syömään sinutkin suolinesi, sorkkinesi. Mutta älä toki pelkää, sen teen ainoastaan vihon viimeisessä hätätilassa.

MATTI. Niin, "syöpi nälkäinen jänistäkin."

RISTO. Kas niin, kiitoksia vain ruuasta!

MATTI. Terveydeksi! -- Annas pussi tänne sitten.

RISTO. Älä vaivaa itseäs minun tähteni. Kyllä minä pidän sen, niin pääset sinä turhasta puuhasta.

MATTI. Älä hemmetissä! -- Tiedätkö mitä, -- siinä on minun ruokani!

RISTO. Pyyhi leukaas! Nyt se on minun! Ja annoinhan mä sulle siitä jo makson, sekä rahaa että tavaroita.

MATTI. Niin kai, ihania tavaroita! Ja ne kaksi markkaa, ne sinä varmaankin kaappasit joltakin matkustavalta.

RISTO. Enpähän; ne minä kunnialla kerjäsin kruunun palveluksessa, tiedä se. Äläkä halveksi tavaroitakaan: Minun univormuni oli vielä vallan puhdas ja eheä; ja entä tuo rautanen sukkanauhani, mitäs siitä sanot?

MATTI. Hm, mokoma pieni kahleenpätkä, -- mitä minä sillä teen?

RISTO. Hyi, häpeä, Matti: Sinä olet kiittämätön kappale! Sitä kahletta olen minä laahannut muassani pilkat matkat, ja aivan sinun tähtesi. Sillä kun Venkka-Jussi heitti rautansa suohon, mietin minä itsekseni: rauta on rahan arvoinen, ja tosin ovat ystävät hyviä kapineita hätätilassa, mutta ne eivät -- piru vie -- anna mitään ilmaiseksi. Eikö totta, Matti?

MATTI. Saattaapa niinkin olla, -- Mutta mitäs sinä nyt ai'ot, minulta et ainakaan enää saa mitään.

RISTO. Kuuleppas, Matti, minä ai'ou nyt, mitä pikemmin sitä parempi, pötkiä tipotieheni. Minä heitän hiiteen koko nykyisen ammattini, se ei lyö leiville kauvan. -- Aamulla -- vähää jälkeen kuin sinulta sain nämät ryysyt -- mietin, näet, tilaisuutta päästäkseni pois näiltä mailta. Samassa tapasin vanhan tuttavan, joka nyt on tyyrmannina Engelsmannin laivalla. Luottamuksella kerroin hänelle koko aikeeni. Mutta, kuultuaan asian oikean laidan, hän alkoi vikurrella ja pistellä esteitä, vaikka prikillä nyt juuri kuuluu tarvittavan mies lisää. Hän on ahnas koko mies, sen tiesin, senvuoksi lupasin hälle kaksikymmentä markkaa ja -- kas, se auttoi!

MATTI. Mutta mistä sinä nyt ai'ot siepata nuo kaksikymmentä markkaa?

RISTO. Ne sinun pitää heilahuttaa mulle.

MATTI. Erehdyt, veikkoseni, siinä olet laskenut vallan väärää lukua.

RISTO. Enpähän. Sun täytyy! -- Sinun avuttasi joudun minä kiikkiin, mutta sitten en ai'o säästää sinunkaan turkkiasi. Minä osaan oikeudessa kertoa yhtä ja toista sinustakin, ystäväiseni.

MATTI. Niin, mutta sinäpä et ilmaisekkaan minua.

RISTO. Ilmaisenpa, kuin ilmaiseukin. -- Ellet nyt vain auta minua, pääset itse heti kruunun vormuun.

MATTI. Mitä vielä! Sittehän ei sulla enään olisikaan olopaikkaa, kun jälleen pääset irti.

RISTO. Hmhm! Sinä näytät tuhmemmalla, kuin todella olet. Sinulta minä tosin kernaammin tahtoisin rahat; sillä kun niitä ottaa oudoilta, herättää se aina huomiota. Mutta olkoon sitten! -- Mikä on teidän nimismiehen nimi?

MATTI. Mikäkö hänen nimensä! Niin, -- sitäpä min'en muista; mutta falleksmanniksi ne häntä haukkuvat.

RISTO. Onko se muuten kelpo mies? Tarkka poliisi?

MATTI. Niin no -- kelpo mies -- -- saattaa olla. -- Mutta ei hän niin vaarallisen tarkka poliisi ole, sillä hän on niin saakelin tuhma. Rouva oikeastaan toimittaakin kaikki virkakomennot.

RISTO. Sepä hyvä. Hän siis pian saadaan harhateille. Mikä on tuo suuri kartano tuolla metsän takana?

MATTI. Sekö? Se on meidän kartano -- Väinölä; se jossa komesrooti asuu.

RISTO. Mikä komesrooti?

MATTI. Min' en, tottamaar', tiedä, mikä komesrooti se on, mutta komesrooti se vain on, ja tääll' ei ole muita senlaisia. Suomalaiset sanovat häntä "Römpeliksi", mutta sitä hän ei voi kärsiä. Hänellä on rahoja yltäkyllin; sieltä sinä helposti saatat siepata ne kaksikymmentä markkaa.

RISTO. Tuskin vain. -- Kuuleppas, Matti! Varkaan elinkeino on toki mitä saastaisin.

MATTI. Hahaha! Saattaa olla. Mutta miksikä olet sinä valinnut juuri sen keinon?

RISTO. Oi -- älä puhu noin! Me, ihmiset, tulemme toki aina siksi, meidän pitää tulla. Sallimus -- tai miksi häntä kutsutaan, jolla on ylimmäinen hallitus -- se ei kysy neuvoa meiltä. Se panee meidät liekaan määrätylle tilkulle, jolla voimme liikkua ainoastaan liekanuoran mitan. Minä olen luonnoltani aina ollut suuritarpeinen, se ei ole minun vikani. Palkkani kauppakirjurina ei koskaan riittänyt. Pidin isäntäni häpeänä, että hänen palveliansa olisivat ryysyherroja. Siksipä otinkin kassasta lisäpalkkaa varsinaisen palkkani korvaukseksi. Mutta häpeätäpä siitä sain, enkä muuta.

MATTI. Niin, silloinhan sinua ensikerran nipistettiin varkaudesta. Mutta miks'et sitte jättänyt koko oman luvan-kauppaa hornan nieluun?

RISTO. Jospa olisin voinut! Mutta usko pois, ystäväni, joka kerran on varkaanluolassa käynyt, se ei saata pysyä sieltä poissa; täytyy matkustaa pois koko maailmasta tai ainakin synnyinmaastansa, saattaakseen alkaa elämänsä alusta jälleen. Ja moiselle matkalle pitää sinun nyt auttaa minua.