Tuhannen ja yhden yön tarinoita III

Päivä kalifina Kalastaja ja henki Epäilevä sulttaani Pieni tuomari Kuningas Mahmud ja leipuri

PÄIVÄ KALIFINA.

Kalifi Harun al Rashidin aikana eli Bagdadissa kauppias, joka oli hyvin rikas ja hyvin itara.

Hänellä oli yksi ainoa poika, jonka nimi oli Abu Hassan. Häntä kasvatettiin hyvin ankarasti. Hän sai käydä huonoissa vaatteissa aivankuin köyhän miehen poika ja syödä yhdessä työmiesten kanssa; huvituksia ei tullut koskaan kysymykseenkään, mutta sen sijaan hän sai selkäänsä ja nuhteita, jollei hän kyllin ahkerasti työskennellyt.

Usein Abu Hassan ajatteli alakuloisena toisia nuoria miehiä, jotka kävivät hienosti puettuina ja elivät iloista elämää, vaikka heidän vanhempansa olivat paljoa varattomammat kuin hänen omansa, ja hän olisi mielellään antanut puolet perinnöstänsä, jos hän olisi saanut olla heidän asemassaan.

Mutta kun Abu Hassan oli viidenkolmatta vuoden vanha, kuoli hänen isänsä. Poika oli vihdoinkin vapaa ja sai käyttää suurta omaisuuttansa miten itse vain halusi.

Nyt hän tahtoi nauttia elämästä. Mutta olipa hän noina puutteen ja kärsimyksen aikoina oppinut yhtä ja toista ja tullut varovaisemmaksi, kuin mitä hän muuten varmaan olisi ollut, ellei hän olisi tuntenut rahan arvoa.

Eräänä aamuna hän meni äitinsä luo, jota hän hellästi rakasti, ja kysyi häneltä neuvoa, miten hän parhaiten järjestäisi elämänsä. Hän sanoi tahtovansa elää yhtä iloisesti ja huolettomasti kuin muutkin nuoret miehet. Mutta hän pelkäsi, ettei hän voisi elää varojensa mukaan kerran vauhtiin päästyänsä ja siksi hän päätti jakaa omaisuutensa kahteen yhtä suureen osaan. Toisen osan varoistaan hän käyttäisi maatilojen ostamiseen, joita ei ollut helppo myödä, ja toisen osan huvituksiinsa. Jos hän kadottaisikin sen osan omaisuuttansa, niin se ei olisi niin vaarallista. Olihan hän joka tapauksessa saanut elää iloisesti, ja jäljelle jäisi sittenkin niin paljon, että hän saattaisi elää rauhassa lopun elämäänsä.

Äiti taputti poikaansa päälaelle ja arveli, että hän teki oikein. Hän iloitsi siitä, että poika, jonka koko lapsuus oli ollut niin ilotonta, saisi nyt hiukan korvausta, ja ajatteli vain ilolla poikansa huvituksia, vaikka ne riistivätkin häneltä hänen seuransa.

Poika tekikin niinkuin hän oli sanonut, osti maatiloja puolella omaisuudellaan ja käytti toisen puolen huvituksiin.

Nytpä vasta iloinen elämä alkoi. Hän otti osaa jos jonkinlaisiin huveihin. Hän antoi koristaa talonsa kallisarvoisilla matoilla, huonekaluilla ja taloustarpeilla. Hän hankki itselleen hienoja vaatteita ja jalokiviä, ja ystäviä hän sai vaikka kuinka paljon.

Vihdoin vanhan äidin mielestä talo kävi liian rauhattomaksi, sillä juhlia ja huvituksia riitti siellä yöt päivät, ja hän muutti asumaan pieneen taloon, jonka hän omisti kaupungin laidassa. Mutta silloin Abu Hassanin elämä muuttui vieläkin hurjemmaksi. Sellaisia juhlia kuin hänen talossansa ei ennen oltu nähtykään, ja kaikki rikkaat nuoret miehet etsivät kilvan hänen seuraansa, sillä ei missään ollut niin hauska olla kuin hänen luonansa. Sellaista komeutta kuin Abu Hassanin talossa ei ollut missään muualla, eikä muualla missään ollut niin iloista, ystävällistä ja vierasvaraista isäntääkään.

Hän auttoi jokaista joka vain apua tarvitsi, ja koko kaupunki kilvan ylisti häntä. Eipä ollut ketään muuta nuorta miestä, jota kaikki olisivat niin suuresti ihailleet ja rakastaneet kuin häntä, ja hän ajatteli mielissään monia uskollisia ystäviänsä.

Mutta eräänä päivänä tuli hänen taloudenhoitajansa hänen luoksensa ja pyysi saada enemmän rahaa.

-- Mitä! huudahti Abu Hassan, olenhan antanut sinulle kaikki varani ja käskenyt sinua hoitamaan niitä järkevästi.

-- Enhän minä ole voinut säästää, kun sinä tahdoit niin komeasti elää! vastasi taloudenhoitaja.

Ja sitten hän näytti Abu Hassanille, että rahat olivat rehellisesti käytetyt hänen omiin tarpeihinsa. Parissa vuodessa oli Abu Hassan siten kuluttanut loppuun toisen puolen suurta perintöänsä.

Surumielin läksi nyt Abu Hassan äitinsä luo ja kertoi hänelle asian laidan. Hänen oli pakko asettaa elämänsä aivan toiselle kannalle, jos mieli saada rahansa riittämään loppuelämäksensä, ja hänestä tuntui varsinkin kovin ikävältä ajatella, ettei hän enää entiseen tapaansa voisi seurustella monien ystäviensä kanssa, jotka olivat tulleet hänelle hyvin rakkaiksi.

Mutta äiti lohdutti häntä niin hyvin kuin hän taisi.

-- Minä muutan jälleen asumaan sinun luoksesi, sanoi hän, ja jos järkevästi elämme, niin tulemme erittäin hyvin toimeen niillä varoilla, jotka sinulla vielä on jäljellä, jollet voikkaan viettää enää yhtä suuria juhlia kuin ennen. Ja mitä ystäviisi tulee, niin he kyllä kutsuvat nyt vuorossaan sinut luoksensa, kun he saavat tietää, ettei sinulla enää ole siihen varaa.

Nuo viimeiset sanat hän lausui kuitenkin hiukan pilkallisesti hymyillen, sillä hän oli nähnyt elämässä jo yhtä ja toista ja tiesi, etteivät kaikki ystävät olleet luotettavia.

He tekivät niinkuin äiti oli ehdottanut. Äiti muutti pojan luo asumaan. Poika erotti useimmat palvelijoistansa, möi hevosensa ja vaununsa ja supisti elämäänsä kaikella tavalla.

Mutta kun hänen ystävänsä kuulivat puhuttavan tästä muutoksesta, niin he luulivat hänen tulleen aivan köyhäksi, eikä hän sen jälkeen enää ollut heidän mielestään yhtä mieluisa ja hupainen kuin ennen.

Kun he tapasivat hänet kadulla, niin heillä oli aina niin kiire, etteivät he ennättäneet puhua hänen kanssansa. Muutamat eivät yhtään häntä huomanneetkaan, vaikka hän tuli suoraan heitä vastaan, eikä mitään kutsujakaan saapunut, vaikka Abu Hassan olisi kuinka kärsivällisesti tahansa odottanut niitä.

Vihdoin hän ei malttanut olla valittamatta äidillensä ja kysyi ihmeissänsä, mikähän saattoi olla syynä siihen, ettei kukaan hänen ystävistänsä enää tullut häntä tervehtimään.

Äiti hymyili ja nyökkäsi päätään merkitsevästi.

-- Niin, niin, sanoi hän, melkeinpä minä sitä aavistin. Mutta sellaisia ystäviä kuin nuo sinun ystäväsi näyttävät olleen, ei maksa vaivaa surra. Voitpa olla iloinen, että niin vähällä opit tietämään millaisia he oikeastaan ovat.

Mutta Abu Hassan suuttui ja puolusti ystäviänsä. Niin huonoja he eivät olleet, että he hylkäisivät hänet. Heillä oli tietysti pätevät syyt, miksi he eivät olleet käyneet hänen luonansa, ja osoittaakseen äidilleen olevansa oikeassa, hän aikoi panna heidät koetukselle. Hän päätti sanoa heille tulleensa perin köyhäksi ja pyytää heiltä apua, niin silloin äiti saisi nähdä, etteivät he olleet unohtaneet häntä.

Abu Hassan läksi lähimmän ystävänsä luo, mutta tämä vastasi, ettei hän tällä kertaa voinut häntä auttaa, sillä hän oli itsekin rahapulassa.

Ja kuitenkin Abu Hassan näki suuren kasan kultarahoja pöydällä.

Toisella, jonka luo hän läksi, ei ollut aikaa häntä puhutella.

Kolmas katsoi häneen oudosti ja kysyi kuka hän oli. Hänen oli aivan mahdotonta muistaa nähneensä häntä ennen.

Neljäs käski sanoa hänelle, että hän oli matkoilla, vaikka Abu Hassan näki hänet ikkunassa. Ja viides käski palvelijoidensa heittää hänet ulos ovesta.

Abu Hassan kävi siten kaikkien ystäviensä luona, mutta ei ainoakaan antanut hänelle pienintäkään apua. Kaikki käänsivät vain hänelle selkänsä, eivätkä ajatelleet yhtään sitä ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta, jota hän oli osoittanut heille niin runsaasti. Äiti oli oikeassa. Ihmisellä on ystäviä yllinkyllin, kun onni häntä suosii, mutta harvat pysyvät uskollisina onnettomuuden kohdatessa.

Ja Abu Hassanin mieli katkeroittui hänen tehdessään tämän huomion. Hän ei tahtonut enää koskaan tulla tekemisiin näiden viekkaiden ihmisten kanssa. Hän ei luottaisi enää keneenkään. Ja hän antoi sen pyhän lupauksen, ettei kukaan Bagdadin asukkaista pääsisi enää hänen taloonsa eikä saisi nauttia hänen vieraanvaraisuuttansa.

Hän sulkeutui nyt omaan taloonsa ja eli siellä äitinsä kanssa hiljaista elämää. Mutta hänen entinen hilpeä mielensä oli kadonnut, ja hän näytti niin synkältä ja miettivältä, että äiti alkoi tulla levottomaksi.

-- Hae itsellesi seuraa, poikaseni! sanoi äiti. Voithan löytää uusia ystäviä ja ehkäpä lopulta tapaat sellaisiakin, jotka ovat hyviä ja vilpittömiä.

Mutta Abu Hassanin kokemukset olivat niin katkeria, ettei hänen tehnyt mielensä yrittää uudestaan.

Eräänä päivänä hän kuitenkin pyysi äitiään varustamaan oikein hienon aterian kahdelle hengelle.

-- Olen keksinyt hyvän tuuman, sanoi hän. Tosin olen pyhästi luvannut, etten kestitse ainoatakaan Bagdadin asukasta enää talossani, mutta mikä estää minua kutsumasta luokseni muukalaisia. Olen aikonut kehottaa matkustavaisia, jotka tulevat kaupunkiin, tulemaan luokseni. Heidän parissaan on varmaan paljon kokeneita ihmisiä, ja luulenpa saavani paljon huvia heidän seurastansa. Mutta jotta en pettyisi heidänkin suhteensa, niin aion panna heille sen ehdon, etteivät he koskaan saa toistamiseen tulla talooni, eikä kutsua minua myöskään luoksensa, sillä minä en tahdo enää koskaan kiintyä mihinkään elävään olentoon.