Pekka Puavalj: Luonteenpiirteitä purkupäiviltä

Nyt oli talvi, tavattoman luminen olikin. Tammikuun kylmät tuiskut olivat alkaneet. Tänäänkin tupruutti lunta niin, että ilma oli sakeana.

Ja juuri tänään oli heidän neljäskymmenes hääpäivänsä, muistopäivä siis. Miten lie ollutkin, että Ieva Liisa sen sattui muistamaan, kun he olivat lääväpahaisessa juottamassa lehmiä. Hän ilmoitti huomionsa miehellensä ja arveli vielä, hetkisen aikaa mietittyänsä:

"Mitä häntä nyt oikein tekisj ... näin tuommoisena päivänä."

Hän sillä mietiksi oikeastaan, olisiko keittää kahvit sekä nyt heti, että myöhemmin, pitkin päivää, vai olisiko ehkä paistaa piiraat. Pekka Puavalj sytytteli piippuansa, eikä oikeastaan vielä ajatellut mitään aivan selvää. Siksipä ei hän ollutkaan valmis vastaamaan, kun sa toisti arvelunsa kysyvästi, miten olisi juhlittava, vaan tokaisi aivan umpimähkään: "Ka, vaikka laskisj tuon hiehon ulos vähä jalotjtelemaan... Niin sielläpään hiän sittä suap hyppii ja juosta ... eikä tarvihe tänne tuuva sille vettä."

Ja miten olikaan, päästi hän yhtäkkiä hiehon irti ja laski ulos. Eikä Ieva Liisakaan ensin ehtinyt häntä kieltää, eikä sitte enää viitsinytkään, sillä hän oli miehensä vastauksesta ikäänkuin hieman nyreytynyt ja vaikeni kuin ajatellen ynseästi: ei suotta maksa puhua ... mokomallekin.

Niin pääsi hieho vapauteen, pois läävärähjän pimeydestä. Ja miten se riemastuikin! Se puhahteli, syöksähteli juoksuun, pyörähteli ja hypähteli joskus kuin tuulen kanssa riemuiten, punalteli päätänsä ja nautti lumipurun ja tuulen tanssista. Todellakin juhli se isäntäväkensä hääiloa.

Juhli, niin, -- mutta ei kauvan: innoissansa ei se huomannut avonaista kaivoa, suistui siihen ja seisoi nyt sen pohjalla mahaansa myöten kylmässä vedessä.

Mutta meidän tärkeään tehtäväämme ei kuulu ensimäisen hämmästyksen, Ieva Liisan kiivastuksen ja ensi pelastustointen kuvaaminen ja selostaminen. Turhaan oli siinä puuhailtu. Kaivo oli syvä. Ieva Liisa oli hätäytynyt, mutta Pekka Puavalj oli arvellut hänelle rauhallisesti:

"Ka, tottapahan tuon yhen hiehon nyt jaksaa tuolta pois kettee."

Niin hän ehkä uskoikin, mutta pettyi. Pahinta oli, että heillä ei ollut niin pitkää nuoraakaan, joka olisi ulettunut kaivon pohjaan ja sieltä hiehon mahan alitse takaisin. Hiehoa alkoi palella. Se ynisi, pää kallellaan, happamen näköisenä. Ieva Liisa alkoi jo torailla. Hiehoa säälien soimaili hän jo miestänsä kuin itsekseen nurkuen:

"Sen pitii se kaivosa siihen kaivoo keskelle pihoo! Eikä sillä ies sen vertoo oo älyy, jotto panis kannen!"

Miehen ajatukset hidastuivat nyt hiehon kohtalon johdosta verkallisemmiksi. Siinä hiljakseen touhutessansa puolustautui hän toki kuin hökäisemällä:

"No kukas sitä nyt luul, jotta ihe pirukaan hyppevää auk olevaan kannettomaan kaivoon ihtiisä hukuttamaan."

Ja todellakin tuntui se hänestä mahdottomalta. Jos olisi ollut petollinen, lahonut kaivon kansi silmänlumeena, niin siitä olisi vielä voinut erehtyä. Mutta hypätä kaivoon joka aivan ammotti auki ja siten ikäänkuin varotti turmasta! Ei ainakaan hän olisi moiseen pudonnut.

Niin puuhailtiin, Ieva Liisa touhukkaammin, Pekka Puavalj itse tyynenä, vaimon hyvitellessä hiehoa surkutteluilla:

"Niin, Punikki-rukka... Ammuuko se Liisan Punikki... Yy-yy!" hyvitteli hän lopuksi, säälitellen, hiehon ynisevää ammumista matkien, suuttui samalla mieheensä ja äsysi sille viimein:

"Ja ala turistoo siinä sitä nokkoosj ja mää hai Viänäsen mökiltä lisäks nuoroo, jotta suap nostoo!"

Jussi Viänäsen mökille oli matkaa puolen kolmatta kilometriä. Pikemmin joutuaksensa oli Pekka Puavalj valjastanut tamma-rupukkansa liistereki-pahasen eteen ja ajoi nyt purussa ja pakkasessa umpista tietä myöten. Lyhyt turkki uumenilta vyötettynä, piippunysä hampaissa oli hän asettunut polvillensa rekirähjänsä sevälle, josta hän paremmin ylettyi lyödä räpsyttelemään tammaansa. Tämä koki pyrkiä eteenpäin paksussa lumessa, pistäen vaivaloiseksi juoksun lönkytykseksi aina räpsäyksen saatuansa, mutta oitis taas pysähtyen astua kopsuttamaan, pää aina painuksissa.

Siinä kiireen touhakassa oli Pekka Puavaljkin ikäänkuin tullut hieman kärsimättömäksi. Se oli ensi kertaa hänen elämässänsä. Kun matka tuntui edistyvän liian hitaasti, nyhti hän tammaa ohjaksista, jopa joskus ärjäsikin sille ja sadatteli hitaasta kulusta, soimaten:

"Tie ennättää siitä altasj hävitä siinä mualiman hävityksessä ennenkun piäset toiseen paikkaan!"

El hän itsekään tajunnut tätä kiireellisyyttänsä ja siitä johtunutta ärtymyksentapaista. Hän yritti imaista savuja, mutta kaivolla puuhatessa olivat kädet kohmettuneet ja rukkaset jäätyneet. Piippunysä putosi niistä liisteille. Häntä se suututti niin, että hän tiuskasi tammalle:

"Prtuu!... Mitä siinä nyt hypit ja lennät kuin lintu!"

Se oli tammalle ilosanoma, tuo "prtuu". Se pysähtyi niin äkkiä, että Pekka Puavalj menetti tasapainonsa ja nyökähti reen sepää kohti nenällensä, miltei tuiskahtaen nurin ja lausui asiaan kuuluvan "perhanansa". Oitis kohosi hän kuitenkin taas, sai luuvartisen piippunysänsä kopeloiduksi käsiinsä ja suututteli sille:

"Pahanhengen tynkä, kun ei enee koprassakaan kestä!"

Ja taas hän ärjäsi ja riuhtasi tammaansa juoksuun... Lunta tuiskusi suut ja silmät täyteen. Hän tapasi piippuansa rukkaiskädellä ja taas putosi nysä kankeasta rukkasesta, vierähti liisteeltä lumeen ja sotkeutui siihen. Ajajan täytyi pysäyttää vetäjänsä. Hän kömpi alas reen sevältä, ryhtyi etsimään ja hämmenteli kotvasen lumikinosta ennen kun löysi nysänsä ja pääsi taas jatkamaan kulkuansa.

Mutta nämä hääpäivän monet vastoinkäymiset olivat nyt yhdessä kylmän ja lumipurun kanssa, ihme kyllä, vaikuttaneet häneen niin, että hän unohti koko varsinaisen asiansa: kaivossa ynisevän hiehon. Tai oikeastaan juuri hieho -- kiirehtiminen sitä pelastamaan -- sai aikaan, että nämä viivytykset, tamman hitaus, piipun putoomiset ja muut, häntä tavallaan ärsyttivät, jotta hän unohti sen pääasiansa. Piippuunsa suuttuneena manaili hän nyt itseksensä:

"Pahulainenko hänessä lienöökii, jotta imeisen ei kannata rikastuu ies sen vertoo, jotta kannattasj ostoo lankvars piippu, vuan pitää koko ikäsä imeksii tuata luuvarsnysee, joka ei käsissäkään kestä!"

Niin alkoi häntä suututtaa luuvarsinen piippunykerönsä, ja hänessä heräsi lapsen mieliteko, joka joskus ennenkin oli hänessä jo hiljaa kytenyt: halu saada pitkä letkuvarsipiippu.

"Onpaan tualle kohalle pahuus ajanna tuata lumen riesoo niin, jotta jos hevonen putuisj tieltä tuonne hankeen, niin se siihen hautaatusj korviisa myöten niin syvälle, jotta sitä ei saisj enee siitä pois ens kesänäkään, vaikka häntä kaivais lapiimen kansa."