Onnellinen prinssi: Ynnä muita kertomuksia

Nuorten Kirjasto N:o 17.

Otava, Helsinki, 1907.

Osakeyhtiˆ F. Tilgmann.

SISƒLLYS.

Onnellinen prinssi. Itsek‰s j‰ttil‰inen. Satakieli ja ruusu. Uskollinen yst‰v‰. Ihmeellinen raketti.

ONNELLINEN PRINSSI.

Korkealla kaupungin yl‰puolella, suurella kivipaadella, seisoi onnellisen prinssin kuvapatsas. Hienot kultalehdet peittiv‰t ylt'yleens‰ h‰nen ruumiinsa, silmin‰ oli kaksi loistavaa safiria, ja suuri punainen rubiini loisti h‰nen miekkansa kahvassa.

Kaikki h‰nt‰ ihailivat. "H‰n on yht‰ kaunis kuin tuuliviiri", huomautti yksi kaupungin neuvoksista, joka oli ymm‰rt‰vin‰‰n taidetta; "mutta yht‰ hyˆdyllinen h‰n ei ole", lis‰si h‰n, sill‰ h‰n pelk‰si ihmisten luulevan h‰nt‰ ep‰k‰yt‰nnˆlliseksi, ja sit‰ h‰n ei todellakaan ollut.

"Miksi sin‰ et voi olla yht‰ kiltti kuin onnellinen prinssi?" kysyi ‰iti pienelt‰ pojaltaan, joka itki, kun h‰n ei ylettynyt ottamaan kuuta taivaalta. "Onnellinen prinssi ei koskaan halua mahdottomuuksia."

"Min‰ iloitsen, ett‰ maailmassa on ainakin joku, joka on t‰ysin onnellinen", mutisi alakuloinen mies katsellessaan ihmeellist‰ kuvapatsasta.

"H‰n on aivan kuin enkeli", sanoivat Orpokodin lapset, jotka tulivat kirkosta loistavissa, tulipunaisissa hameissaan ja puhtaissa, valkoisissa esiliinoissaan.

"Mist‰ te sen tied‰tte?" kysyi laskennonopettaja, "etteh‰n te ole enkeleit‰ n‰hneet."

"Olemmepa unessa", vastasivat lapset; ja laskennonopettaja rypisti kulmakarvojansa ja n‰ytti hyvin vakavalta, sill‰ h‰n ei hyv‰ksynyt lasten unelmia.

Er‰‰n‰ iltana pieni p‰‰skynen lensi kaupungin yli. H‰nen yst‰v‰ns‰ olivat jo l‰hteneet Egyptiin kuusi viikkoa sitten, mutta h‰n yksin oli j‰‰nyt heist‰ j‰lkeen, sill‰ h‰n oli rakastunut kaikkein kauneimpaan kaislaan. P‰‰skynen oli kohdannut h‰net varhain kev‰‰ll‰ lent‰ess‰‰n joen varrella suuren keltaisen perhosen j‰ljess‰, ja h‰n oli ihastunut niin suuresti kaislan hoikkaan vartaloon, ett‰ h‰n j‰i juttelemaan h‰nen kanssansa.

"Saanko rakastaa sinua?" kysyi p‰‰skynen, joka tahtoi heti puhua suunsa puhtaaksi, ja kaisla kumarsi h‰nelle syv‰‰n. Ja p‰‰skynen kierteli h‰nen ymp‰rill‰ns‰ ja kosketteli vett‰ siivill‰‰n, jotta veden kalvoon kohosi hopeav‰reit‰. Sill‰ tavalla h‰n kosiskeli, ja sit‰ kesti kaiken kes‰‰.

"Ompa tuo kummallista rakkautta", viserteliv‰t toiset p‰‰skyset; "eih‰n kaislalla ole yht‰‰n rahaa, ja aivan liiaksi sukulaisia", ja totta tosiaan, joki olikin aivan t‰ynn‰ kaisloja. Ja kun syksy tuli, niin kaikki p‰‰skyset lensiv‰t pois.

Kun he olivat l‰hteneet, niin tuntui el‰m‰ p‰‰skysen mielest‰ kovin yksin‰iselt‰ ja h‰n alkoi kyll‰sty‰ kaisla-neitoon. "Eih‰n h‰n osaa keskustellakkaan", sanoi p‰‰skynen, "ja pelk‰‰np‰, ett‰ h‰n on kovin koketti, sill‰ h‰n liehakoitsee aina tuulen kanssa". Ja tosiaankin, joka kerta kun tuuli puhalsi, niin kaisla kumarsi ja niiasi hyvin suloisesti. "T‰ytyyh‰n minun myˆnt‰‰, ett‰ h‰n viihtyy hyvin kotona", jatkoi p‰‰skynen, "mutta min‰p‰ pid‰n matkoista, ja sen vuoksi t‰ytyy minun vaimoni myˆs mielell‰‰n matkustella."

"Tahdotko seurata minua?" kysyi p‰‰skynen vihdoin kaislalta; mutta kaisla pudisti p‰‰t‰ns‰, h‰n oli niin kovin kiintynyt kotiinsa.

"Sin‰ olet vain leikitellyt minun kanssani", huudahti p‰‰skynen. "Min‰ l‰hden pyramidien maahan. Hyv‰sti!" ja p‰‰skynen lensi pois.

P‰‰skynen lensi kaiken p‰iv‰‰ ja illan suussa h‰n saapui kaupunkiin. "Miss‰h‰n min‰ voisin olla yˆt‰?" h‰n sanoi. "Toivottavasti on minulle yˆsija valmistettu t‰‰ll‰ kaupungissa."

Silloin h‰n huomasi kuvapatsaan korkealla kivell‰.

"Tuolla min‰ voin lev‰t‰", h‰n sanoi, "se on hieno paikka ja siell‰ on kylliksi raitista ilmaa." Samassa h‰n lensi onnellisen prinssin jalkojen juureen.

"Minullapa on kultainen makuuhuone", h‰n puheli itseksens‰ katsellessaan ymp‰rilleen, ja h‰n valmistui nukkumaan; mutta juuri kun h‰n aikoi pist‰‰ p‰‰ns‰ siiven alle tipahti suuri vesipisara h‰nen p‰‰llens‰. "Kas kummaa!" h‰n huudahti; "ei ainoatakaan pilve‰ koko taivaalla, t‰hdet tuikkivat kirkkaasti ja kuitenkin sataa. Ilmanala pohjois-Europassa on todellakin hirve‰. Kaisla piti sateesta, mutta h‰n onkin kovin itsek‰s."

Sitten tipahti jo toinenkin pisara.

"Mit‰ hyˆty‰ kuvapatsaasta on, jollei se voi olla sateen suojana?" h‰n sanoi. "Parasta ett‰ l‰hden etsim‰‰n hyv‰‰ uuninpiippua", ja h‰n aikoi lent‰‰ pois.

Mutta ennenkuin h‰n ehti levitt‰‰ siipens‰ tipahti viel‰ kolmas pisara ja h‰n katsahti ylˆs ja n‰ki -- niin, mit‰p‰ h‰n n‰ki?

Onnellisen prinssin silm‰t olivat t‰ynn‰ kyyneleit‰ ja kyyneleet vuosivat h‰nen kultaisia poskiansa pitkin. H‰nen kasvonsa n‰yttiv‰t niin ihmeen kauniilta kuutamossa, ett‰ pikku p‰‰skynen tunsi syv‰‰ s‰‰li‰.

"Kuka sin‰ olet?" kysyi p‰‰skynen.

"Min‰ olen onnellinen prinssi."

"Miksi sin‰ sitten itket?" kysyi p‰‰skynen; "sin‰ olet aivan kastellut minut."

"Kun min‰ elin ja minulla oli ihmisen syd‰n", vastasi kuvapatsas, "niin en tiennyt mit‰ kyyneleet olivat, sill‰ min‰ asuin suuressa linnassa, jonne surulla ei ollut lupa tunkeutua. P‰ivin min‰ leikin toverieni kanssa puutarhassa ja iltasin min‰ johdin tanssia linnan suuressa salissa. Puutarhaa ymp‰rˆi korkea muuri, mutta ei minun mieleeni koskaan juolahtanutkaan kysell‰, mit‰ sen takana oli, sill‰ kaikki minun ymp‰rill‰ni oli kaunista. Hoviherrani kutsuivat minua onnelliseksi prinssiksi, ja onnellinen min‰ tosiaankin olin, jos huvitus on onnea. Siten min‰ elin ja siten min‰ kuolin. Ja nyt kun olen kuollut, niin he asettivat minut t‰nne niin korkealle, ett‰ voin n‰hd‰ kaiken rumuuden ja surkeuden kaupungissa, ja vaikka syd‰meni on lyijy‰, niin en sittenk‰‰n voi muuta kuin itke‰."

"Mit‰! Eikˆ h‰n olekkaan l‰vitsens‰ kultaa?" puheli p‰‰skynen itseksens‰. Mutta h‰n oli niin kohtelias, ettei h‰n tahtonut lausua ‰‰neen tuollaisia personallisia huomautuksia.

"Kaukana, hyvin kaukana", jatkoi kuvapatsas sointuvalla, hiljaisella ‰‰nell‰, "hyvin kaukana kapean kadun varrella, on kˆyh‰ talo. Yksi ikkunoista on auki, ja siit‰ voin n‰hd‰ vaimon, joka istuu pˆyd‰n ‰‰ress‰. H‰nen kasvonsa ovat laihat ja kalpeat, ja h‰nen k‰tens‰ ovat karheat ja punaiset ja t‰ynn‰ neulanpistoksia, sill‰ h‰n on ompelija. H‰n kirjailee kukkia kuningattaren suloisimman hovineitosen silkkihameesen ensi hovitanssiaisia varten. Huoneen nurkassa vuoteessa h‰nen pieni poikansa makaa sairaana. H‰nell‰ on kuumetta, ja h‰n tahtoisi saada appelsiineja. Mutta kun ‰idill‰ ei ole mit‰‰n muuta annettavaa kuin vett‰, niin poika itkee. P‰‰skynen, p‰‰skynen, pikku p‰‰skynen, etkˆ veisi h‰nelle rubiinia minun miekkani kahvasta? Minun jalkani ovat kasvaneet kiinni t‰h‰n patsaasen, enk‰ p‰‰se liikkumaan."

"Minua odotetaan Egyptiss‰", sanoi p‰‰skynen. "Minun yst‰v‰ni lent‰v‰t pitkin Niilin rantoja ja puhelevat suurien lootuskukkien kanssa. Pian he asettuvat nukkumaan suuren kuninkaan hautaan. Kuningas itsekin lep‰‰ siell‰ maalatussa arkussaan. H‰nen ruumiinsa on k‰‰ritty keltaisiin liinoihin ja balsameerattu yrteill‰. H‰nen kaulaansa on kiedottu ketjut ja h‰nen k‰tens‰ ovat kuin kuihtuneet lehdet."

"P‰‰skynen, p‰‰skynen, pikku p‰‰skynen", sanoi prinssi, "etkˆ j‰isi minun luokseni vain t‰ksi yhdeksi yˆksi ja toimittaisi minun asiatani? Poika parka on janoissaan ja ‰iti on kovin murheellinen."

"Enp‰ min‰ juuri pid‰ pojista", vastasi p‰‰skynen. "Viime kes‰n‰, oleskellessani joen varrella, pari vallatonta myll‰rin poikaa aina heitteli minua kivill‰. Tietysti he eiv‰t koskaan osuneet minuun; me p‰‰skyset lentelemme niin nopeasti, ja sit‰ paitsi minun sukuni on aina ollut kuuluisa vikkelyydest‰‰n; mutta sittenkin osoittivathan he minulle suurta halveksumista."

Mutta onnellinen prinssi n‰ytti niin surulliselta, ett‰ pieni p‰‰skynenkin tuli alakuloiseksi. "T‰‰ll‰ on kovin kylm‰", h‰n sanoi; "mutta voinhan j‰‰d‰ sinun luoksesi yhdeksi yˆksi ja toimittaa sinun asiasi."

"Kiitos, pikku p‰‰skynen", sanoi prinssi.

P‰‰skynen nokki suuren rubiinin prinssin miekasta ja lensi se nokassaan kaupungin kattojen yli.

H‰n lensi kaupungin kirkon ohi, jossa valkoiset marmori-enkelit ovat kiveen veistetyt. H‰n sivuutti palatsin ja kuuli tanssin s‰veleit‰. Kaunis tyttˆ astui parvekkeelle sulhasensa kanssa. "Kuinka kauniisti t‰hdet loistavat", sanoi nuori mies tytˆlle, "ja kuinka ihmeellinen on rakkauden voima!"