Isä ja poika: Tekele

Tänä samana päivänä oli Kiihtelyksen tunnettu Ville Massinen täyttänyt viidennenkymmenennenseitsemännen ja hänen ainoa poikansa seitsemännen ikävuotensa. Viisikymmentä vuotta siis ikä-eroa, mutta se olikin oikeastaan ainoa erotus isän ja pojan välillä.

Ei tosin aivan ainoa: ristimänimeltänsä he näet myöskin olivat eri miehiä. Sillä vaikka ukko Massisen nimenä olikin ihan rehellinen Ville, jolla nimellä suvun kuusi miespolvea oli jo tullut autuaaksi, ja vaikka hän oli aikonut esikoispojastansa ristittää itsellensä kaimamiehen, oli kuitenkin eräs toinen asia saanut hänet antamaan pojalle kasteessa nimen, joka -- niin autuaaksi tekevä kuin se muutoin onkin -- ei erikoisemmin sovellu Massisen nimeksi. Tai jos soveltuu, niin soveltuu korkeintaan siten, kuin soveltuvat miehelle naisen housut.

Mutta niin se vain kävi. Hänhän, näet, oli tätä samaista esikoista odottanut koko naimisissa-olonsa ajan eli siis viisikolmatta vuotta. Hän oli sen siis saanut kuten Aabraham vasta vanhalla iällänsä. Herran lahjaksi hän sen oli silloin käsittänytkin, ja niinpä hän olikin -- kai osoittaakseen kiitollisuutta Herralle -- päättänyt sille valita nimen profeetoista.

Profeetoista. Sattumalta näet oli silloin osunut taloon eräs konttikauppias ja se oli sattunut muistamaan yhden profeetan nimen -- ei tosin ison profeetan mutta:

"A... vot... Habakuk", oli se iloisesti sanoa tokaissut, ja niin koitui tästä pojasta, pojasta, joka oli sekä ulkomuotonsa että henkisten leivisköitten puolesta aivan kuin luotu Villeksi, koitui -- Habakuk.

Siis profeetan kaima, vieläpä semmoisen profeetan, joka ainoastaan nimensä puolesta oli suurin profeetoista. Myöhemmin oli kyllä isä-ukko kuullut, että olisi ollut suurempiakin profeettoja kuin tuo rahjus, ja vielä myöhemmin, kun nimen mehevyys oli jo tullut tunnetuksi ja kantanut pikku Habakukin maineen ennen aikojaan kauas toiseen pitäjään, oli ukko itsekseen tupakoidessaan ja asiaa punnitessaan sanonut itsekseen että:

"Paholainen!"

Niin: se, se maailman suurimman ja itselämpiävän saunan omistaja -- oli ukko itsekseen sanonut ja siunannut, mutta pojan nimi pysyi yhä Habakukkina, ja ukko rakasti ainutta poikaansa kuten Herra Habakukkia. Äiti oli kuollut pojan ollessa vasta kuudennella kuukaudella. Leski-ukko oli siis oikeastaan ollut nämä kuusi ja puoli vuotta pojallensa sekä isä että äiti, ja se seikka oli lujittanut heidän välistänsä sidettä.

Ja mikä oiva äiti hän olikaan pikku Habakukille ollut! Jo pojan ollessa siinä seitsenkuukautisen korvilla oli hän ajatuskiireessä ensi kerran pistänyt tutin asemesta sen parkuvaan suuhun -- piipun. Ja poika oli imaissut savut, punastunut, ollut läkähtyä, mutta...

Niin: siitä päivin hän oli myös ollut tupakkamies. Isä oli hänet totuttanut ja katsonut nautinnolla, kun Habakuk kätkyessä potkiessaan, tuossa vuoden vanhana, ketarat pystyssä ja suu naurussa, imeksi oman valintansa mukaan vuoroin tuttia, vuoroin kummallista piippunysää, ja niinpä hän nyt olikin seitsenvuotiaana Kiihtelyksen kuuluisimpia tupakkamiehiä.

Sanalla sanoen: hän oli jo mies, jossa oli pelkkää Massista kaikki muu paitsi ristimänimi.

Totisesti! Ja kaiken muun lisäksi oli hän ottanut isäänsä nähden semmoisen vallan, että ukko ei koskaan tehnyt mitään ennen kuin oli siitä puhunut pojallensa ja kinastellut hänen kanssansa asiasta ainakin kahdesti.

Omituista mutta totta. Kinastelussa taas oli poika vääjäämättömän itsepäinen, ja niinpä täytyi ukon, jos mieli saada mieleisensä päätöksen, jokaisen tuollaisen kinastelun lopuksi turvautua kurinpito-oikeuksiinsa, ja niin häämötti pikku Habakukin uhkana alati isän vitsa, kuten ajurin hevoselle häämöttää aina aisanpää.

Lapsi parka!

Mutta kaikella pahalla on aina se hyvä puoli, että siitä -- ainakin Suomessa -- on hyötyä enemmän kuin hyvästä. Niinpä oli tuo uhka ja kinailu terästänyt pojan luonteen supisuomalaiseksi, semmoiseksi, joka aina panee vastaan, vaikka pää menisi. Toiseksi oli se kehittänyt hänessä vastarinnan ja oikeuksiinsa pyrkimisen hengen. Vaistomaisesti hän oli, kuten myöhemmin huomaamme, tajunnut, että isä, ja sortava isä-luokka yleensä, on nuo kurinpito-oikeudet anastanut vääryydellä. Mutta toiselta puolen hän myös vaistollansa tajusi, että nykyisissä oloissa, kun lapset ovat vielä järjestymättömiä, on noihin kieroihin suhteisiin mahdoton saada pientäkään korjausta laillista tietä, tai esim. syntymislakon avulla, niin suurena enemmistönä kuin lapset isä-luokkaan nähden ovatkin.

Niin. Surkeaa! Ja kun siis isä oli kinastelussa tappiolle jouduttuansa aina turvautunut käsivoimiinsa eikä älyynsä, oli poika puolestaan turvautunut alaraajoihinsa, painanut käpälämäkeen, ja niin oli hänestä kehittynyt juoksija, joka Olympialaisissa kisoissa vielä kerran voi kolehmaisuudessa voittaa itse Kolehmaisetkin. Osaksi juuri tästä pojan kehittyneestä juoksukyvystä johtuikin se, että ukon kurinpito-oikeus itseasiassa, kuten taas myöhemmin saamme nähdä, oli jäänyt pelkäksi muodolliseksi oikeudeksi, kuolleeksi lakipykäläksi, joka ei kertaakaan päästänyt vitsaa oikeuksiinsa. Aiheuttipa vielä ukolle itselleen turhia jalkavaivoja, joista tämän kirjan puolivälissä kerrottu venematka muodosti ukon kaikkien retkien huippukohdan, matkan, joka oli ainakin yhtä juhlallinen, kuuluisa ja komea kuin se matka, jonka profeetta Elia teki tulisilla hevosilla ja vaunuilla taivaasen, suoraan enkelien eteen.

No niin. Olisi sangen tarpeellista ja hyödyllistä tietää näistä asioista laajemmalta, mutta kirjalle määrätty koko ei salli niihin syventyä. Mainitsemme toki vielä yhden seikan.

Tätä pikku Massista oli näet jo lapsesta pitäen alettu nimittää profeetta Habakukiksi tai myös profeetta Massiseksi. Poika puolestaan taas ei ollut arvonimien ihailija. Ei lainkaan. Hän vihasi arvonimiä siinä määrin, että yksinpä ristimänimeänsäkin piti kauhuna. Ei siis ihme, että hän oli saanut ahkerasti kehittää ruumiillisia leivisköitänsä profeetallisiksi. Ahkerasti oli hän antanut nyrkkiä niskaan ikäisillensä poika tenaville ja varsinkin tytöille, jotka häntä mainitsivat arvo- tai ristimänimeltäkään. Se kehitti voimaa käsivarsiin ja sisua poveen. Aikuisempien kunnianosoituksiin -- niihin profeetaksi-ylentämisiin -- hän oli tavallisesti vastannut kivenheitolla, jos välimatka sattui olemaan turvallinen, ja totisesti ei Daavid seissyt Goljatin edessä niin topakkana eikä lingonnut niin taitavasti kuin tämä tosin nyt jo seitsenvuotias profeetta Habakuk Massinen. Mutta syvennymme jo varsinaiseen aiheeseen. Oikeastaanhan näet Ville Massinen oli kaikki nämä leskivuotensa hautonut mielessänsä uusiin naimisiin menoa. Talossahan olisi tarvittu emäntä, ja luonnollisesti niin terve ukko oli muutenkin sitä mieltä, että ei se ole leskimiehenkään hyvä yksinänsä olla.