Erämiehet: Historiallinen kertomus Pirkkalanpohjasta

Yläsatakunnan vainioilla ja lehdoissa oli kevät herännyt. Tuores nurmi harsoi kedot, maa tihkui ylenpalttisesta nesteestä, valkovartisten koivujen punaisissa virvissä piirotti uusi lehti. Vesituuli leuhutti kevään väkevää tuoksua kylästä kylään. Kaikki olivat rientäneet käyttämään hyväkseen otollista hetkeä. Peltokalut oli viety ulos, pellot oli kynnetty ja kylvetty ja uudet humalaseipäät seisoivat jo kuin metsät pitkien pirttien seinustoilla.

Nyt oli kaikki valmiina, kylvöt jätetty luonnon haltuun. Jos ei oltu saatu pappia vainioita vihkimään, oli itse vihitty ja viety pyhiin paikkoihin uhrit ja Ukon vakat maan kasvun ja karjan onnen puolesta. Joka paikassa vietettiin suurta kevätjuhlaa ja toivomielin kutsui kansa luojan siunausta ja santtain suojelusta rakkaitten peltojen yli.

Sinisiä ilmoja vastaan tunsi jo kaukaa vainioilta Pyhällön kyläahteen suuresta kyläpuusta, joka kasvoi kylän etelärinteellä. Puunsa monihaaraisen latvan suojaan näytti koko vanha maatunut kylä rymäytyneen yhdeksi harmaaksi seinäksi.

Kylä tämäkin lepäili valmiin työn keskessä. Ruohonpäiset rukiin sarat kauniisti vuorottelivat puhtaitten toukopeltojen kanssa, joita uudet aidat ympäröivät. Ulkona ei enään näkynyt työssä ketään, kylän paimen yksin tuohiluikkuunsa luurutellen ja kädessä vihantia oksia ajoi hiljoilleen kylän karjaa ensi laitumelta kotia pitkin kivikkoista tanhuaa, johon sorkat takertuivat. Mutta unistuneen ilta-auringon valossa näkyi kyläpihlajan ympärillä tavatonta väkiliikettä, josta saattoi päättää, että siellä vietettiin yhteistä kevätjuhlaa.

Kylän koko väki oli ulkona ja pirtit oli jätetty tyhjilleen. Mutta sillat ja penkit oli pesty ja kuurattu ja akkunaluukut ja ovet heitetty auki, ja näkymätön juhlahenki tuoksusi joka sopessakin. Emännät olivat yhdessä lähteneet paimenta vastaan karjan tulotaikoja tekemään, vaan koko muu kirjava kylä oli kyläpihlajalla. Siellä koturit joukkoineen ja vaivaisetkin keppineen.

Melkein kaikilla kylänmiehillä oli yllään juhlapuku -- pieksun näköiset jalkineet, harmaasta sarasta polvihousut ja lyhyt körttiröijyn tapainen takki ja päässä korkea musta huopahattu. Punaisilla nauhoituksilla ja päärmeillä oli takit ja lakit kaunistettu. Naisilla oli sinisiä ja punaisia villahameita ja suuret valkeat olka- ja pääliinat, jotka oli kauniisti sidottu ja aseteltu hopea- ja vaskisoljilla. Kaikkien köyhimmät pitivät kuluneita vaatteita, nähtävästi armovaatteita, ja kulkivat osalta jo hurstissakin. Mutta siitä huolimatta olivat he yhtä iloisia kuin muutkin ja seurasivat käskyä maistamaan juhlaolutta pöydältä, tai katselivat ryhmissä nuorten tanssia, johon kulkeva leikari-ukko huilutorvella soitti yleisesti suosittua laulunsäveltä.

Kun oli päästy pitkän tanssin loppuun, lopetti leikari soittonsa ja poikain ja tyttöjen rivit hajosivat ja kaikki kokoontuivat lähemmäksi pihlajaa, jossa vanhempi väki oli joutunut äänekkääseen keskusteluun.

-- Sen minä sanon -- kuului joukosta kova ja kimakka ääni --, että jos olisin nuorempi, niin mukaan lähtisin minäkin Heikan kanssa erämaahan. Metsässä on herran elämä, joka sen elää taitaa, ja minä totta Maarian kyllä tietäisin. Se hiisi vie on toista kuin tässä kylässä leivän palasta tapella ja olla toisien renki, vaikka on talon poika. -- Huutaja oli muudan koturi, joka oli kevätoluesta osansa saanut ja jota muuten kutsuttiin "Luukulkuksi".

-- Oohoo sentään sitä rohkeutta -- lausui toinen sorakielinen mies, joka oli mielestään tietävämpi. -- Toista on tehdä talo kylmään korpeen kuin toiselle puolelle kyläkujaa. Moni on korpeen mennyt ja sinne hävinnyt. Ei sinne mene muut kuin koturit, joilla on saunassa ahdasta.

Koturiparan innolle naurettiin nyt. Mutta nuorten miesten joukosta kuului halveksimisen nurahduksia viimeistä puhujaa vastaan. Asia oli se, että erämaahan lähdön halu oli levinnyt äkkiä niinkuin rutto ja temmannut väkevästi nuorten miesten mieliä. Tauti oli tullut Pyhällöllekin ja vaikka ei vielä tällä kertaa tosilähtöä ollut mielessä muilla kuin Heikalla, niin olivat kylän pojat lähdöstä haltioissaan, sillä Heikka oli kylän reippain nuori mies, muitten esikuva jousipyssyn ja kirveen pitelyssä.

-- Ei Heikka metsää pelkää. Lähtee se sinne vaikka eväittäkin. Tästä lähdemme vielä joukossa hänen perässään ja jätämme tämän kylän -- sanoi katse rohkeana eräs nuorukainen.

-- Yksinkö se Heikka sinne lähtee? -- kysyttiin jo osaaottavasti tyttöjen puolelta.

-- Yksin lähtee -- vakuutti äskeinen nuorukainen --, ellei teistä tytöistä joku lähtene mukaan -- lisäsi hän veitikkamaisesti.

Punaposkinen Maisa lensi äkkiä vielä punaisemmaksi. Hän vetäytyi toisten tyttöjen taakse, mutta monet silmät seurasivat häntä sinnekin, sillä hänellä oli aina silmiä seuraamassa.

-- Pannahinen lähteköön korpeen karhun pirtissä asumaan. Ei sinne lähde tytöt rahalla eikä saralla -- tokasi Kerttu pojille vastaan ja pelasti Maisan pulasta.

Pojat vetivät suuta korviin. Kerttu oli kiertävä keikaileva nainen, tuskin enään neitoikäinen, jonka kyllä tiedettiin olleen luvattomilla matkoilla seuramiestensä kanssa korvessa jos kylässäkin.

-- Ei siellä tyttöjä tarvitakaan, -- jatkoivat pojat kisapuhettaan -- siellä on paremmat tytöt metsässä. Jokaisella erämiehellä on kauniimpi morsian kuin tämän kylän tytöt, vaikka niitä silkillä sitelisi. Ettekö ole kuulleet vanhain erämiesten puheita, miten metsän tytöt ovat tulleet pimeässä ihan kalamajoihin erämiehiä hyväilemään.

-- Miesparat luulevat risuja, kantoja tytöiksi, kun ei ole erämaassa oikeita tyttöjä, -- pilkkaili Kerttu. -- Edestä käsin kuulemma ovat metsän tytöt niin koreita että, mutta takaa lahoja ahopökkelöjä.

Vastausta vaille ei tietysti tyttöjä olisi jätetty, ellei leikarivanhus olisi keskeyttänyt nuorten väittelyä.

-- Kukin omilla silmillään näkee, -- sanoi hän -- nuoret rakkautta, köyhät rikkautta. Minä olen vanha mies, kulkenut Suomet ja Savot ja penkonut erämaankin pohjat. On minullakin maanselän laidalla oma kalajärvi ja metsäkunta. Sinne menen ikävästäkin, kun kyllästyn täällä kulkemaan. Nousen maan syrjälle ja katselen avaraa maailmaa ja soittelen metsälle ja itselleni. Pieni äidistään orpo tyttäreni syöttelee joutsenta, joka asuu mustalla metsäjärvellä ja on melkein alju. Se on niin kaunis maa, ettei ole toista, ja järvet ja metsät täynnä antimia. Jo siellä on väkeäkin, joka kesä näen korkealta syrjältä kaskien palavan taivaitten rannoilla, ja lumilla hiihtelevät Savon suksimiehet uusia maita vakoilemassa. Siellä on elämä ihanainen, kellä vain on siihen luonto. Parhaitten sopii sinne lähteä, mutta huonot jääkööt ja herjat pysykööt peräti pois!

Yleinen liike oli seurauksena leikari-ukon sanoista. Erämaan asuttamisesta ja sinne lähteneistä ja kuninkaan vapaudesta oli jotain Pyhällöllekin kuultu, vaan ei taasen silminnäkijän suusta. Leikari toi tulen tappuroihin. Väkijoukossa syntyi kiivasta väittelyä erämaan puolesta ja vastaan. Muutamat nuoret miehet löivät kerskaten kättä keskenään ja lupasivat jo huomenissa lähteä erämaalle. Mutta siihen unehtui erämaa, sillä samassa kuului huutoa ja tappelua vierestä.

-- Pitkä Vilmu siellä röyhentelee -- kuului joukosta. -- Ei sille miehelle kunnian kukko laula.

Sitä arvelivat pitkästä Vilmusta monet muutkin. Vilmu oli hillitön yltiöpää ja turhanpäiväinen kerskuri ja vihaksi pistävä keikari päälle päätteeksi. Hän oli kylän rikkaimman miehen poika, laiskuuteen tottunut ja nykyään aikeissa ruveta knihdiksi linnaan. Yllään oli hänellä jo sitä varten huoveilta ostetut tai vaihdetut ihonmukaiset kirjavakappaleiset housut ja säkkihihainen röijy punaista enkelskan verkaa ja töyhdöllä varustettua nahkalakkiaan piti hän toisella korvallisella. Huoveilta, joita melkein joka aika kulki kylän kautta, oli hän myöskin oppinut rivot puheensa ja ylenmääräisen oluen juomisen taidon. Nyt oli hän olutpäissään ruvennut erämiehiä herjaamaan ja sotamiehiä kehumaan, kunnes pojat suuttuneina käänsivät maahan koko miehen koreine vaatteineen.

-- Kuka rohkeaa käydä parempansa päälle! -- kiljui hän maassa kierien, mutta sai naurun rähäkän vastaukseksi.

-- Se on oikein sinulle, kun tulet tuhmasti puheille. Töyhtö on lakissa, mokomallakin herralla, vaikket ole vielä linnan renkikään -- uhoteltiin hänelle.

Vilmu karkasi ylös ja hyökkäsi lähinnä olevan ilkkuvan kyläpojan kimppuun. Pojalle olisi saattanut käydä huonostikin, elleivät välimiehet olisi päässeet hätään.

-- Kaksinkertainen sakko ja häpeä sille, joka rikkoo rauhan kylän killassa -- lausui leikari vakaasti. -- Lopetetaan tämä Jumalan juhla sovinnossa eikä tappelulla ja sinimarjoilla.

-- Hei leikari soittakaa! Hei pojat nuoret, hei tytöt kauniit, tanssimaan! -- huusivat pojat.

Vaan leikari ei soittanut, sillä kyläpihlajalle saapui nyt itse kylänvanhin Tapavaino ja kylän isännät, kädessä oluthaarikat, jotka laskivat pöydälle. He olivat olleet koolla Salakan pirtissä juhlaa juomassa yhteisesti kootuilla varoilla, niinkuin tapa oli suurempina juhlina. Kylän isännillä oli ollut pirtissä keskustelu ja nyt he tulivat rauhallista päätöstä tekemään. Mitä asia koski, sen arvasi helposti siitä, että nuori Heikka oli isäntien seurassa.

-- Tässä on kysymyksessä kylän kappale erämaassa, -- puheli vanha Tapavaino. -- Esi-isämme ovat sen hankkineet ja vielä mekin olemme siellä kesäisin kalastamassa kulkeneet. Vaan tukalaksi tulee joka kesä tehdä äärettömän pitkä matka vähäisen hyödyn takia. Nyt on ruvettu korpia asumaan ja aika on sellainen, että omansa katsokoon, jolla on omaa erämaassa. Kuuluu jo liikkuvan vieraita katsojia meidänkin erämaan puolella. Meillä on kylässä ahtaus maissa ja väkeä liiaksi, ei haittaa jos jotkut heittävät auran ja tarttuvat kirveeseen. Minä katson, että saisi sinne täältä mennä uutisasukas tai vaikka useampiakin.

-- Minä katson, että annetaan Heikalle kylän vesi erämaassa -- sanoi Matti Salakka, jonka sanalle pantiin paljon arvoa. -- Asukoon hän sinne talon, kun mieli tekee, ja maksakoon veron tänne. Aika on sellainen, että jos emme aikanamme eteemme katso, ei meillä pian ole vettä eikä veroa.

-- Oikein niin, -- vakuuttivat isännät.

-- No, me annamme eräkappaleen Heikalle, -- lausui kylänvanhin hyvin vakavasti. Sinä olet pystyvä mies, Heikka, menestys olkoon kanssasi. Saat mennä, mutta emäkylälle maksa vero, kaksi leiviskää vuodessa, -- että edes tiedämme elätkö sinä. Tuossa on käsi, pysyykö puheesi.

-- Niinkuin kirveen silmässä -- vakuutti Heikka lyöden kättä kylänvanhimmalle.

Nyt kun asia oli suora, meni Heikkakin nuorten pariin. Hän kertoi ihmetteleville, että hänellä oli kaikki valmiina ja että hän jo alkukesästä aikoi lähteä. Mutta sitä ennen tahtoi hän vielä tanssia kylän tanssissa.

-- Tanssi käymään, leikari soittamaan! -- huusivat hätäisemmät pojat ja alkoivat kävellä velkutella tyttöihin päin kumarrellen ja silmää heittäen niinkuin hyvätkin ritarit.

Tanssijat järjestyivät kahteen riviin vastakkain, pojat toiseen ja tytöt toiseen. Leikari alkoi soittaa kaunista tanssilaulua hitaassa tahdissa ja nuoret tanssivat keveästi astuen toisiansa vastaan. Maisa oli Heikkaa vastassa.

Kun oli tanssista päästy, keräydyttiin taas Heikan ympärille. Maisa ei kuitenkaan tullut. Hänet oli Salakan isäntä ottanut erikseen.