Rauhaton yö: Huvinäytelmä yhdessä näytöksessä

Patruuna Andersson. Amanda, hänen tyttärensä. Teodor von Flabben, nuori virkamies. Anto, Anderssonin palvelija.

(Näyttämö: Huone Anderssonin talossa. -- Perällä ikkuna, oikealla ja vasemmalla ovi. Vasemman oven luona suurenlainen kaappi. Oikealla etunäyttämöllä sohva, jonka edessä on pöytä kirjoitustarpeineen. Pöydällä palaa kynttilä.)

(Esiripun noustessa Teodor istuu sohvalla ja nukkuu.)

1 kohtaus.

Anto.

Anto (tullen oikealta). Totta tosiaan, tuossa hän istuu vielä patruunan vierashuoneen sohvalla ja nukkuu, ikäänkuin hän olisi kotonaan. Mitä hän oikeastaan tahtoo? Puhutella patruunaa, sanoi hän. Oli ehkä tyhmää päästää hänet sisään, kun patruunakin oli poissa... mutta tuskin voi käskeä hienonlaista mieshenkilöä, joka on puettu korkeaasen harmaasen hattuun ja kiiltohansikkaihin, ja joka päällepäätteeksi antaa köyhälle syntiselle juomarahaa, -- käskeä häntä seisomaan ulkona kadulla odottamassa. Muuten niin luulin minä, että patruuna piankin tulisi kotiin, koska neitikin oli mukana... mutta nyt on kello puoli 12... ja jos ukko saa nähdä talossa vieraan tähän aikaan yötä, niin hän varmaan ajaa minut pois. Hän päättäisi heti, että se on joku muinaisrahojen kerääjä, niinkuin hän itsekin, ja muinaisrahojen kerääjät ovat puoleksi varkaita, on hänen tapansa sanoa. Ei... ei sitä voi auttaa... saan luvan herättää hänet ja pyytää häntä menemään matkoihinsa. (Huutaa.) Herra! Herra! (Soitetaan.) Myöhäistä! Siinä ukko nyt jo on.

2 kohtaus.

Teodor. Anto.

Teodor (unen pöpperössä). Mitä! No mitä nyt? (Tyyneemmin). Ah, se olet sinä... Onko isäntäsi jo kotona? (Soitetaan jälleen.)

Anto. Hän on juuri tulossa... se on hän, joka soittaa noin hurjasti näin puoli 12 aikaan sydänyöllä.

Teodor. Puoli 12! Mies oletko järjetön? Päästä minut ulos!

Anto. Entä patruuna...? Herrahan tahtoi puhua hänen kanssaan?

Teodor. Minä! Se on erehdys, se on lorua. Minä tahdoin vaan vähäsen levähtää.

Anto. Herra Jumala! Hän on hupsu! (Soitetaan taas.) Minun täytyy avata.

Teodor. Seis, jos hengissä tahdot pysyä! Tuossa on markka. Saat toisen lisää, jos päästät minut ulos, niin ettei kukaan huomaa. Mene nyt avaamaan.

Anto. Minä riennän. Voi kauhistusta minkälainen tapaus! (Menee oikealle.)

3 kohtaus.

Teodor (yksin).

Teodor. Kirottu seikka, nurja kohtalo! Voi sinua Teodor parka, sinä varmaankin lienet syntynyt marakattitähdistön enteillä... kaikki menee sinulta päin mäntyä. Niin... saatte itse kuulla miten asian laita oikein on. Minä sain päällikköni tanssijaisissa nähdä nuoren tytön... enkelin, jolla oli kullankeltaiset posket ja punanen tukka... ei... punaiset posket ja kullankeltaiset kutrit... Minä tietysti rakastuin, rakastuin kuin 18-vuotias kadetti. Pyysin häntä tanssimaan kanssani ja valssin kestäessä kuiskasin hänen hurmaavan pieneen korvaansa: neitiseni, Te olette lumoava! Hän vaikenee... Minä jatkan: nimeni on Teodor von Flabben, 28-vuotias ja virkamies lennätinlaitoksessa, jossa minulla on 2000 mk vuodessa yöpalveluksesta. Korot omasta pienestä pääomastani tekevät 2800... siis yhteensä 4800 mk vuodessa. Siinä on minun elämäkertani... ja niin päättyi se valssi. Mutta minä en ottanut peljästyäkseni, minä... minä istuin hänen viereensä ja jatkoin: minä rakastan Teitä, neitiseni. Tahdotteko ottaa Teodor von Flabbenin ja hänen 4800 vuodessa, sekä hänen sydämensä, joka on ainakin saman arvoinen, siis summa 9600, niin... tässä saatte hänet sitten. Hän punastuu! Hän on vain 17-vuotias. 17-vuotias... ikä, jolloin nuoret tytöt ovat minusta hurmaavimmillaan. Hän vastaa vaan kaksi sanaa: "kysykää isältä". Minä ryntään ylös, lyön käsiäni yhteen ja huudan: isältänne, neitiseni! Missä ukko asuu, että saisin häntä syleillä ja sanoa: herra... herra... mutta mikä on isänne nimi, neitini? "Andersson, herraseni", vastaa hän. "Hyvä! Andersson, vanha Andersson... minä rakastan Teidän tytärtänne... Teidän... Teidän... Mikä on nimenne, neitini?" -- "Amanda, herraseni." Amanda! Niin, sehän on selvää, se... minä rakastan Teidän tytärtänne Teidän Amandaanne... "Ei niin pian, herraseni", sanoo hän, "hakekaa isäni hänen kotoaan ensin". Oi, minä olen onnellisin sähkölennätinvirkamies tällä puolen päiväntasaajaa! Hän rakastaa minua! Tämä ajatus päässäni, sydämmessäni, koko ruumiissani minä ryntään kotiin... menen levolle, nukun ja näen unta, että olen kosinut ukko Anderssonia ja saanut myöntävän vastauksen. Vihdoin minä herään... minä ryntään ylös mennäkseni herra Anderssonin luo... silloin minun päähäni juolahtaa, että olen unohtanut kysyä hänen osoitettaan, ja että Amanda on unohtanut sanoa sen minulle. Minä hankin itselleni osoitekalenterin, alan etsiä: A... Ab... Ac... An... tuossa on. Mutta taivahan talikynttilät! Siinä ei ole yksi, ei kaksi, ei kolme, eikä neljä Anderssonia... siinä on 50... 60... 70 kappaletta. Kuka näistä on Amandan isä? Siitä ei kalenterissa puhuta mitään. Minä kauhistun... haen pika-ajurin ja ajan vuoron perään Anderssonien luo... siinä järjestyksessä kuin ne ovat kalenterissakin. Jokaiselle sanon: suokaa anteeksi, herra Andersson, onko Teillä tytär, jonka nimi on Amanda? Toisilla on, toisilla ei ole. Sitten... jokaiselle, jolla on Amanda sanon: herrani, minulla on kunnia pyytää tytärtänne omakseni. Ukko menee ulos, tuo tyttärensä sisään, mutta minkälainen Amanda! Toinen on ontuva, toinen kierosilmä, ei milloinkaan minun Amandani. Änköttäen minä pyydän anteeksi ja ryntään ovelle. Niin olen nyt ollut 49 Anderssonin luona. Vihdoin joudun tänne kulutettuani ajoon neljänneksen vuosipalkastani. Eräässä läheisessä nuuskakaupassa saan tietää, että N:o 50 on se oikea, se minun Anderssonini. Voi ilon ihanuutta! Minä soitan ja minulle avataan, vaan herra Andersson ei ole kotona... palvelija ei tahdo päästää minua sisään. Markka pehmittää toistaiseksi hänen sydämmensä ja minä saan astua sisään. Herra Andersson ja neiti Amanda kuuluvat pian tulevan takaisin. Minä heittäydyn tähän sohvalle odottamaan heitä... kestää jonkun aikaa. Olen väsynyt ja minä nukahdan... ja herään vasta kun kello puoli 12 soitetaan... Se on liian hassua! Minun täytyy hiipiä pois ja tulla huomenna uudestaan... Ah! Joku tulee... se on ukko. Kuulin selvästi äänen, joka sanoi: hyvää yötä lapseni... Se oli isä, ja lapsi, se on Amanda, sehän on selvää. Amanda hän asuu tuolla alikerrassa ja ukko täällä ylhäällä. Voi kauhistuksen kanahäkki! Hän tulee tänne... Minun täytyy kätkeytyä, vaan minne? Kas, tuossa on kaappi! (Juoksee kaappiin ja vetää oven kiinni.) Pelastettu!

4 kohtaus.

Andersson ja Anto (tulevat oikealta. Anto tunkeutuu ensin sisään, työntäen Anderssonin tieltään).

Anto (katsoen ympärilleen). Hän on poissa.

Andersson. Mikä sinua vaivaa, Anto? Sinä aivan musersit olkapääni ovenpieleen.

Anto. Anteeksi, patruuna... mutta minä vaan tahdoin katsoa, olinko sytyttänyt kynttilän täällä huoneessa, ettei patruuna loukkaisi itseään pimeässä.

Andersson. Tyhmyyttä! Kuulehan, eikö kukaan ole käynyt minua kysymässä tänä iltana?

Anto. Kysymässä... Ee... ei!

Andersson. No, sehän on hyvä.

Anto (erikseen). Mutta jos tuo houkkio tulee taas huomenna ja lörpöttelee, että hän on ollut täällä... (Ääneen.) Niin, sehän on totta... oli eräs herrasmies, joka kysyi patruunaa.

Andersson. Joku kerjäläinen luullakseni...

Anto. Eipä ollutkaan, patruuna. Se oli eräs hieno herra, jolla oli korkea harmaa hattu päässä ja kiiltohansikkaat käsissä.

Andersson. No, mitä hän tahtoi?

Anto. Sitä hän ei sanonut.

Andersson. Se oli siis kerjäläinen kuitenkin.

Anto. Ei ollut! Ehkä se oli joku muinaisrahojen kerääjä, niin, tuollainen kuin patruunakin.

Andersson. Herra varjele! Ethän vaan päästänyt häntä sisään?

Anto. Eikös mitä... Patruuna on poissa, sanoin minä, ja sitten suljin oven, että hänen nenänsä oli jäädä väliin. (Eriks.) Oi jos niin olisinkin tehnyt.

Andersson. Oikein teit, poikani. Ei sitä milloinkaan voi olla liian varovainen... Tuoppas tänne minun yönuttuni; se riippuu makuukamarin seinällä.

Anto. Makuukamarissa! (Eriks.) Mutta jollei hän olekaan lähtenyt ulos... jos hän onkin tuolla sisällä... hui sentään! (Ääneen.) Minä otan kynttilän mukaani, patruuna, etten sysää siellä mitään kumoon. (Ottaa kynttilän ja menee vas.)

Andersson. Niin, oikein, rakas Antoni. Varovaisuutta... Tänään on sinulla syytä olla hyvilläsi, veli Andersson. Rahahuutokauppa meni mainiosti... annappas... ei vähempää kuin neljä kultakolikkoa aivan polkuhinnasta. Muutaman vuoden kuluttua on Anderssonin nimi tähtenä loistava muinaisrahaopin taivaalla. Oi, ihana tiede!

Teodor (tirkistää kaapista; erikseen). Jos yrittäisin pujahtaa hämyssä.