Onnen kultapoika: Romaani. 1/2

Ensimmäinen luku.

PYHÄ BARBARA.

Näiden tapahtumien aikaan ei Tonavalla vielä kulkenut höyrylaivoja. Galatz'ista Mainiin, siis Turkista Saksaan saakka Unkarin halki kulkevalla virranosalla oli yhdeksäntuhatta hevosta vetämässä laivoja vastavirtaan; Turkin puolisella Tonavalla käytettiin myös purjeita, Unkarin puolisella ei. Sitäpaitsi uiskenteli parvi salakuljetusveneitä edestakaisin näiden maiden välillä, ja niitä kaikkia soutivat voimakkaat kädet. Siihen aikaan oli varsinkin suolan salakuljetus yleinen, ja sitä ehkäistäkseen olikin valtio rakennuttanut vartiomajoja pitkin koko rantaa. Niissä piti lähikylien miesväen pyssyin asestettuina vartioida rajaa. Kukin kylä antoi rajavartiansa ja kussakin kylässä oli omat salakuljettajansa. Tarvitsi siis vain järjestää asiat siten, että sillä aikaa kun jonkun kylän nuoret makasivat vartiomajoissa, vanhukset läksivät matkaan salakuljetusveneineen, ja sehän oli kaunis sukulaispiirre.

Mutta valtion viranomaiset vartioivat ankarasti rajaa eräästä toisestakin syystä, nimittäin estääkseen ruttoa leviämästä. Oli ryhdytty jos jonkinlaisiin varokeinoihin, jotta tämä hirveä tauti ei pääsisi tunkeutumaan sisämaahan. Jokirantojen väestö sai seurustella keskenään vain noudattamalla mitä ankarimpia suojelusohjeita, ja tämä seikka teki sen elämän hyvin miellyttäväksi ja mielenkiintoiseksi. Jokaisessa laivassa tuli olla mukana virkamies, "puhdistaja", hirveä ihminen, jonka velvollisuus oli heti laivan saavuttua Orsovaan luovuttaa ruttosulkulaitoksen huostaan kaikki matkustajat, jotka matkalla olivat pienimmässäkään määrässä joutuneet kosketuksiin jonkun tarttuvan aineksen kanssa, oli se sitten mitä laatua tahansa. Senvuoksi kutsuttiin häntä "puhdistajaksi." Ja voi häntä, jos hän laiminlöi velvollisuutensa, sillä häntä rangaistiin mitättömimmästäkin laiminlyönnistä viidentoista vuoden vankeudella.

Mutta salakuljettajiin ei rutto näyttänyt pääsevän käsiksi, sillä he eivät kuljettaneet mukanaan yhtäkään "puhdistajaa", vaikka he kulkivat yötä päivää rantojen väliä.

Myrsky yksin aikaansai epäjärjestystä heidän pienissä kauppa-asioissaan, sillä se yhdessä niin kutsutun "Rautaportin" kautta kulkevan vuolaan virran kera viskasi soutuveneet eteläistä rantaa vastaan. Salakuljetusta harjoitettiin tosin myös niillä laivoilla, joita hevoset vetivät, mutta sellainen kuului jo tukkukauppaan eikä ollut köyhien tointa. Täten ei myöskään kuljetettu suolaa, vaan tupakkaa ja kahvia.

Myrsky on nyt perinpohjin la'assut puhtaaksi Tonavan kaikista laivantapaisista ja siten kohottanut yleistä siveellisyydentuntoa ja lainkuuliaisuutta, jopa siihen määrään, että ei ole ollut vähintäkään syytä katsoa sormien lävitse kenenkään asiassa. Laivat ovat kilvan kiirehtineet etsimään turvallista satamaa tai ovat laskeneet ankkurin keskelle Tonavaa, ja rajavartiat voivat nukkua rauhassa niin kauan kuin tämä tuuli panee heidän vartiomajansa liitteet ryskämään.

Mutta Ogradinan raja-aseman korpraalista on kuitenkin tuntunut siltä kuin olisi hän aina päivän koitosta alkaen kuullut tuulen huminan ja aaltojen pauhun seasta useita kertoja sellaisia omituisia merkinantoja, joita laivantorvesta lähetetään, ja tuon pitkän puuputken kamala, valittava ääni kuuluu yli kahden penikulman etäisyyteen, eikä sitä estä kuulumasta edes ukkosenjyrinä.

Onko tulossa laiva, joka täten antaa merkin rannalla kulkeville vetäjilleen? Vai onko jollekin laivalle tapahtunut onnettomuus kallioiden välissä ja huutaako se apua?

Tämä laiva "tulee."

Se on suuri tamminen laiva, täydessä lastissa, kuten näyttää, sillä laineet lyövät molemmilta puolilta laivansivujen yli.

Vahvarakenteinen laiva on maalattu mustaksi, ainoastaan kokka on hopeanhohtoinen ja päättyy näkinkengänmuotoiseen keulaan, joka on päällystetty kiiltävällä lyijyllä. Kansi on pitkän talonkaton muotoinen. Kummallakin sivulla kulkevat kapeat portaat, ja avoin käytävä johtaa toisilta airoilta toisille. Se osa kantta, joka ulottuu keulalaidan yläpuolelle, päättyy kaksoiskajuuttaan, joka sisältää kaksi hyttiä, joista ovet aukeavat oikealle ja vasemmalle. Kajuutan kolmannessa seinässä on kaksi pientä ikkunaa vihreine verhoineen ja näiden ikkunoiden välisellä seinällä on kultapohjalle maalattu neitseellinen kuva Pyhästä Barbarasta, joka kuoli marttyyrikuoleman. Hän on maalattu vaaleanpunaiseen pukuun, jota osaksi peittää vaaleansininen viitta, punainen huivi päässä ja valkea lilja kädessä.

Kajuutan ja keulassa olevan vintturin välisellä pienellä alalla on kaksi jalkaa leveä ja viisi jalkaa pitkä vihreäksi maalattu puulaatikko. Se on täynnä multaa, johon on istutettu mitä ihanimpia kerrottuja neilikoita ja leukoijia. Kuvaa ja tätä pientä puutarhaa ympäröi kolme jalkaa korkea rautaristikkoaita, jonka ristikossa riippuu tiheässä ketokukista kiedottuja kiehkuroita; keskellä palaa pieni lamppu punaisen lasin sisällä, ja sen vieressä on kimppu rosmariinia ja pyhiä piilipuunoksia.

Mainitut torventoitotukset antavat merkkejä niiden miesten johtajalle, jotka ajavat seitsemääkymmentä kahta, raskasta laivaa vastavirtaan kiskovaa hevosta. Turhaan saisi ihmisääni ponnistella, sillä vaikka huuto voisikin tunkeutua rannalle myrskyn läpi, ei kukaan kuitenkaan ymmärtäisi sitä tässä kaikujen sekasotkussa. Mutta torven merkkikieltä ymmärtävät hevosetkin. Sen milloin venytetystä, milloin katkonaisesta, varoittavasta tahi kehoittavasta äänestä tietävät ihmiset ja eläimet, tuleeko heidän kiirehtää vaiko hidastaa käyntiään vaiko pysähtyä äkkiä.

Sillä tässä kalliokanavassa on aluksen voitettava monta vaikeutta. Sen on täällä taisteltava riehuvan myrskyn puuskien, salaperäisen virran sekä oman lastinsa kanssa; sen on vältettävä kareja ja vesipyörteitä.

Sen kohtalo lepää kahden ihmisen käsissä. Toinen näistä on perämies, joka hoitaa peräsintä, toinen on laivan päällikkö, "laivakomissaario", joka myrskyn pauhinassa antaa laivanvetäjille merkkejään torven toitahduksin.

Mutta näiden molempien miesten kasvoista näkyy, etteivät he tiedä, mitä pelko on. Perämies on karaistunut merikarhu, tasan kolmen kyynärän pituinen, hyvin punakka kasvoiltaan. Hänen äänensä on alituiseen käheä, ja siinä on huomattavissa vain kaksi vaihtelevaa sävyä, koriseva mylviminen ja kumea murina. Todennäköisesti on hänen senvuoksi pidettävä kaksinkertaista huolta kurkustaan: ennakolta ehkäisevällä punaisella kaulahuivilla, joka on kiedottu kireästi kaulan ympärille, ja jälestäpäin vaikuttavalla viinapullolla, jonka paikka on hänen povitaskussaan.

Laivakomissaario on noin kolmenkymmenen vuotias, vaaleatukkainen, haaveellisen sinisilmäinen ja lukuunottamatta pitkiä viiksiä muuten sileäksi ajeltu mies. Hän on keskikokoinen ja ensi silmäykseltä heikkorakenteinen, jota luuloa vahvistaa hänen äänensä sointukin, se kun hänen hiljaa puhuessaan muistuttaa naisenääntä.

Perämiehen nimi on Johan Fabula, laivakommissaarion nimi on Mikael Timar.

Virallinen "puhdistaja" istuu peräsinpenkin laidalla. Hän on vetänyt karvakankaisen huppukauluksen päänsä yli, joten vain nenä ja viikset ovat näkyvissä; molemmat ovat punaiset. Hänen nimeään ei kertomuksemme mainitse. Hän pureskelee parhaillaan tupakkimälliä.

Raskaaseen tammilaivaan on kiinnitetty pieni alus. Siinä istuu kuusi soutumiestä, jotka soutavat tahdissa. Alukseen kiinnitetty pikku vene liitää sen takana.

Kajuutan ovella seisoo mies, joka ulkomuodosta päättäen on viisikymmenvuotias. Hän polttaa turkkilaista tupakkaa tshibukkiputkella. Hänen piirteensä ovat itämaalaiset, mutta ne ovat enemmän turkkilaista kuin kreikkalaista tyyppiä; hänen pukunsa reunustettuine viittoineen ja punaisine fetseineen viittaa kumminkin pikemmin kreikkalaiseen tai serbialaiseen. Mutta tarkkaavaiselta katsojalta ei jääne huomaamatta, että hänen kasvojensa ajeltu puoli on toisen puolen ihonväriin verrattuna paljon vaaleampi, kuten on laita ihmisten, jotka vasta äskettäin ovat ajelluttaneet tiheän poskipartansa.

Tämä herra on merkitty laivakirjaan nimellä Eutym Trikalis. Hän on lastin omistaja. Laiva itse kuuluu kauppias Atanas Brazovics'ille Komornissa.

Toisessa kajuutan akkunassa näkyvät nuoren tytön kasvot. Ne näyttäytyvät siis aivan Pyhän Barbaran naapurina. Voisi luulla näkevänsä toisen pyhimyksen kuvan.

Nämä kasvot eivät ole kalpeat, vaan valkeat; tämä on sitä valkeutta, jonka luonto on antanut marmorille ja kristallille. Samoin kuin abessiinialaisnainen on syntyjään musta, malaijilaisnainen keltainen, samoin on tämä tyttö saanut syntymästään valkean värinsä. Ei mikään vieras värisekoitus häiritse tätä valkeutta. Näitä kasvoja ei tuulen hengähdys eikä miehen katse voi loihtia punastumaan. Hän on tosin vielä lapsi, tuskin täyttänyt kolmeatoista, mutta hänen vartensa on korkea ja hoikka, hänen kasvonsa valkeat kuin marmoripatsaan, niiden piirteet ankaran antiikkiset, kuin olisi hänen äitinsä kerran liiaksi syventynyt katselemaan Milolaista Venusta. Hänen tuuhea, musta tukkansa hohtaa metallinvärisenä kuin mustan joutsenen höyhenet. Mutta hänen silmänsä ovat tummansiniset. Pitkät, hienosti piirretyt kulmakarvat miltei yhtyvät otsalla. Sellaiset yhtyvät kulmakarvat antavat kasvoille omituisen tenhon. On kuin nämä hienot yhteenyhtyvät kulmakarvat muodostaisivat mustan sädekehän pyhimyksenkuvan kasvojen ympärille. Tytön nimi on Timea.

Nämä ovat "Pyhän Barbaran" matkustajat.

Niinpian kuin laivakommissaario on laskenut kädestään torven ja tunnustellut luotinuoralla, kuinka monen jalan syvyydessä laiva kulkee, on hänellä aikaa kääntyä pyhimyskuvan rauta-aitausta vasten jutellakseen tytön kanssa.

Timea ymmärtää vain uuskreikkaa, jota kieltä laivakommissaariokin puhuu sujuvasti. Hän kiinnittää tytön huomion seudun ihanuuksiin, sen synkkään, kammottavaan kauneuteen. Valkeat kasvot ja tummansiniset silmät pysyvät yhä liikkumattomina; mutta hän kuuntelee jännityksellä, tarkkaavaisena. Timar kertoo hänelle seikkailuja kallioilta ja vesiputouksista, sillä niillä on kullakin oma historiansa. Tämä seutu on kivinen kirjasto, ja Mikael Timar on perehtynyt sen kirjoihin. Hän on monesti kulkenut Rautaportin kautta; jokainen kivi, jokainen saari on hänelle tuttu.

"Hän tekisi viisaammin, jos pitäisi silmällä kokkapuolta eikä perää", mutisi perämies ja huusi sitten ääneen:

"Hohooi! Herra komissaario, mikä tuolla tulee suoraa päätä vastaamme?"

Kommissaario katsahti nyt ympärilleen kääntyen laivan keulaa kohti ja keksi silloin sen esineen, josta perämies oli huomauttanut hänelle.

Laiva kulki juuri Fatalia-salmen keskellä, missä Tonava on vain kaksisataa syltä leveä ja syöksyy nopeana putouksena alas. Vaara, josta perämies oli huudollaan huomauttanut, oli siis kovin vakavaa laatua. Laiva tulossa heitä vastaan Fatalia-salmessa veden ollessa niin korkealla ja tuulenpaineen ollessa niin suuren!

Mikael Timar pyysi takaisin kaukoputkeansa Timealta, jolle hän oli sen lainannut. Tonavan vasemmanpuolisessa mutkauksessa näkyi keskellä virtaa tumma röykkiö. Timar tarkasti sitä kaukoputkellaan ja huusi sitten perämiehelle:

"Se on mylly!"

"Jeesus! Silloin olemme hukassa!"

Mikael Timar ei sanonut sanaakaan. Hän antoi kaukoputken Timealle takaisin, riisui kiireesti päältään päällystakkinsa, hyppäsi alukseen soutajien luo ja käski viiden heistä astua kanssaan veneeseen. Heidän tuli ottaa mukaansa pieni ankkuri ja sirotekoinen köysi ja sitten irroittaa vene.